Pitkä hengitys sisään, ja vielä pidempi ulos.

Joogamatot on rullattu vanhan mielisairaalan lattialle, ja loppukesän valo tulvii sisään valtavista ikkunoista. Ulkona merituuli puhaltaa kirsikkapuissa ja käppyrämännyissä. Näyttelijä Inka Kallén vetää tänäkin aamuna joogatuntia työkavereilleen Seilin saarella. Osallistuminen on vapaaehtoista, mutta aika moni tahtoo mukaan. Hermostoa hellivän hetken jälkeen aletaan töihin.

Odotus-elokuvan kuvauksissa Inkan rooli on vähän kuin joogatunnilla kollegoiden edessä: pysähtyä ja antautua. Hän tietää kirkkaasti, mihin pyritään, ja toivoo, että kaikilla on hyvä olla.

Inka sekä näyttelee elokuvan pääroolin että on sen käsikirjoittaja. Hän työskentelee tiiviisti ohjaaja Aku Louhimiehen rinnalla.

Saappaat ovat uudet mutta tuntuvat hyviltä jalkaan.

– Tämän askeleen aika oli nyt, Inka sanoo.

– Minun ei tarvinnut hakea vastuunkantajan roolia. Se oli jo sisälläni, odottamassa oikeaa hetkeä.

Inka ei usko sattumiin.

Kyllä, muistamme hänet jo 1990-luvulta Kotikadun Mirjana. Sen jälkeen näyttelijä Inka Kallén on luonut rauhassa omannäköistään uraa valkokankaalla ja televisiossa. Se myötäilee hänen arvojaan ja elämänfilosofiaansa: kaikki saa tapahtua omassa luonnollisessa tahdissaan niin kuin parhaaksi on.

Kuulostaako kadehtittavan zeniläiseltä? On lohdullista kuulla, ettei Inka ole saavuttanut mielenrauhaa itsestään.

Päinvastoin hyväksyvän mielen rakentaminen on ollut tietoista ajatusten valintaa, joka on vienyt vuosia. Inka on hankkinut myös ammattiapua mielenrauhan ohjaajalta. Tämä kuuntelee hyväksyen ja antaa näkökulmia, joilla voi laajentaa omaa sisäistä hyväksyntää.

– Olen tehnyt sinnikästä työtä itsetuntoni eteen jo parikymmentä vuotta.

Lohdullista on sekin, että tyyninkin mieli kohtaa myrskyjä ja esteitä. Se on elämää. Kun epävarmuus iskee, Inkan teini-iässä sairastama syömishäiriö saattaa nostaa päätään hetkellisesti. Silloin hänen tyytymätön katseensa kääntyy helposti omaan vartaloon.

– Putoan ajatuksissani kuoppaan, jossa en kelpaa naisena enkä näyttelijänäkään, ellen ole tietyn kokoinen, Inka tunnustaa ja haukkaa croissantia.

– Ikään kuin turvonnut kroppa ja kiristävät vaatteet tekisivät minusta huonon näyttelijän! Ne ovat älyttömiä mielleyhtymiä.

Näitä ajatuksia Inka on purkanut osiksi pysyvästi. Johtoajatus saattaa kuulostaa radikaalilta.

– Muistutan itseäni usein siitä, ettei kehollani ole merkitystä. Kehoni on vain väline. En ole kehoni vaan sisimpäni. Meidän kaikkien sisin on kaunis ja täydellinen, eikä mitään muuta tarvitse muistaa. Palaan ajatukseen joka kerta, kun alan kiinnittää huomiota epäolennaisuuksiin. En silti väitä, että se olisi aina helppoa.

Itseinhoisten ajatusten selätys vaatiikin Inkan mukaan toistoa. Kun saa itsensä kiinni sättimästä peilikuvaa, on puututtava asiaan joka kerta uudelleen. Tarpeeksi monen toiston jälkeen ajatustreeni alkaa kantaa hedelmää.

Tarvitaan myös itsemyötätuntoa. Inka ei enää rankaise tai hylkää itseään heikolla hetkellä. Päinvastoin, hän lisää lempeyttä.

– Sen sijaan, että jättäisin ahdistuksissani syömättä tai söisin pelkkää purjolitkua, pidän itsestäni entistä parempaa huolta.

– Menen hikisen flow-joogan sijasta lempeälle yin-tunnille. Teen itselleni rakkaudella aterian. Pysähdyn tietoisesti itseni äärelle.

Joskus itsensä hyväksymistä helpottaa se, että näkee jonkun toisen hyväksyvän itsensä sellaisena kuin on.

– Kaikkein kauneinta on, kun nainen on sinut itsensä kanssa. Eihän silloin noteeraa tai arvota kenenkään kokoa. Tällaisen havainnon kautta voi muistuttaa itselleen, että minäkin kelpaan. Minun ei tarvitse muuttaa itsessäni mitään.

Mielenrauha kantoi Inkaa viimeksi Odotus-elokuvan kuvauksissa, joissa hän sai antautua moneen tehtävään.

– Sain olla luomassa tuotannon työskentelykulttuuria, Inka iloitsee.

– Meille oli Akun kanssa tärkeää, että jokainen sai olla sellainen kuin on. Kannustimme ihmisiä puhumaan, jos jokin painoi mieltä. Halusimme tarjota jokaiselle mahdollisuuden tulla kuulluksi ja sitä kautta voida hyvin.

Ohjaajasta Inkalla on pelkkää hyvää sanottavaa.

– Tunnen Akua kohtaan suurta kiitollisuutta. Hän teki minuun vaikutuksen jo Kotikadussa. Kiinnitin 13-vuotiaana huomiota siihen, että hän uskalsi ohjata. Se on yllättävän harvinaista.

Ennen kaikkea Louhimiehessä on vilpittömyyttä ja suoruutta, joita Inka arvostaa.

– Rehellisyys on niin tärkeä ominaisuus työssäkin. Se on itse asiassa suoranainen velvollisuus niin itseä kuin muitakin kohtaan. Kukaan muu ei tiedä, mitä ajattelet tai toivot, ellet avaa suutasi.

Inka on ylpeä myös elokuvan arvopohjasta: Odotus on Suomen ensimmäinen hiilinegatiivinen tuotanto, jossa ekologisuus on huomioitu joka osa-alueella: vähähävikkisessä kasvisruoka-cateringissa, yhteiskuljetuksissa sekä kierrätetyssä ja lainatussa puvustuksessa.

Koko loppukesän mittaisen kuvausputken jälkeen Inka on palannut Turun edustalla sijaitsevalta Seilin saarelta kotiinsa Tuusulaan. Oma pesä sijaitsee sopivasti syrjässä Helsingin hälystä.

Toisaalta Inka on kotonaan myös urbaanissa vilskeessä: jos on sisäisesti koossa, pakka ei hajoa missään ympäristössä. Koti on silti lempipaikka, jossa Inka ja Ciara-koira tekevät juuri sitä, mistä tykkäävät, kuten tarpovat kilpaa lähimetsässä. Useimmiten he ovat ihan kahdestaan.

– Olen elänyt aina yksin, mutta se ei ole erityinen valinta. Välillä olen ihmetellyt itsekin, miten tämä on mennyt näin. Jakaisin mielelläni elämäni toisen kanssa ja perustaisin perheen, mutta samanaikaisesti hyväksyn elämäni sellaisena kuin se toteutuu. Se mikä on parhaaksi, saa tapahtua.

Siksi Inka ei etsi, jahtaa tai hätiköi. Parisuhde ja perhe ovat toiveita mutta eivät tavoitteita. Yksin eläminen on täyttä elämää ja yksi perhemuoto muiden joukossa.

– Toinen ihminen ei voi tehdä minua onnelliseksi, sillä onnellisuus löytyy sisältäni. Nautin suunnattomasti yksinolosta. Siitä, että valmistan itselleni hyvän aterian, saunon ja katson lempisarjaani. Minulla ei ole ongelmaa avata samppanjapulloa, vaikka olisin yksin.

Menneisiin suhteisiin hän suhtautuu poikkeuksellisen ihailtavalla tyyneydellä.

– Olen kokenut ihmissuhteissa monia pettymyksiä. Tunteet eivät ole kohdanneet tai vaikka olisivat, toinen on valinnut jonkun muun. En silti ole suostunut valitsemaan surua ja katkeruutta, vaikka se olisi tuntunut kuinka houkuttelevalta. Ja sehän tuntuu! Muuten olisin jäänyt itse pahan olon vangiksi.

Inka uskoo johdatukseen, kutsutaanpa sitä Jumalaksi tai yksinkertaisesti rakkaudeksi. Se ja luottamus tapahtumien luonnolliseen kulkuun kannattelevat Inkaa myös elämän muilla osa-alueilla. Niiden avulla hän ohittaa myös urapaineet. Vertailu muihin on hedelmätöntä.

– En lähde mukaan kateellisiin ajatuksiin.

– Jokaisella on oma polkunsa. Uskon, että jokainen tekemäni rooli on vienyt minua eteenpäin, mutta yhtä tärkeitä ovat roolit, joita en ole saanut. Minun ei ole kuulunutkaan saada niitä. Siksi en ajattele, että voi vitsit, miksi minulla ei ole tuollaista uraa kuin tuolla.

Sitä paitsi asiat asettuvat tärkeysjärjestykseen, kun joutuu kiinnostavan roolin sijasta hyvästelemään jotakin paljon olennaisempaa: rakkaimman läheisensä.

Äiti makaa kyljellään. Hengitys on käynyt työlääksi. Inka ja hänen veljensä istuvat hoitokodissa tämän sängyn äärellä.

Eletään koronakevään koleaa maaliskuuta, ja hoitokodin henkilökunta on kutsunut Inkan ja tämän veljen paikalle hyvästelemään läheisensä. Inkalle tulee tunne, että äitiä täytyy auttaa. Näyttää siltä, että tämä joutuu tekemään paljon töitä hengittääkseen.

– En tiedä, mistä sanat tulivat, mutta aloin toistella äidille: Me olemme tässä ja rakastamme sinua. Sinä olet turvassa, voit lähteä rauhassa, Inka muistelee.

Äiti ei enää pysty puhumaan, mutta Inka näkee, miten kyyneleet alkavat valua äidin silmistä. Kiihtynyt hengitys muuttuu vähitellen höyhenen kevyeksi ja lopulta pysähtyy. Inka ja veli antavat suukot äidin otsalle. Lähdön hetki on täynnä rauhaa, jotenkin pyhä.

– Äidin kuolema oli yksi kauneimmista kokemistani hetkistä. Se vahvisti luottamustani tavalla, jota ei voi selittää järjellä. Äidin kuolemaan ei liittynyt surua tai ahdistusta. Pelkkää ihmettä, kiitollisuutta ja rakkautta.

Inka oli ehtinyt opetella irti päästämistä. Vaikka äiti oli sairastanut muistisairautta kauan, Inka ei suostunut suhtautumaan häneen taantuneena potilaana vaan sinä äitinä, jonka hän muisti – ja näkee yhä.

Tahdoin koko viidentoista vuoden ajan katsoa äidin sairauden läpi.

– Muistisairas ei ole tyhmä, eikä hänelle tarvitse lässyttää. Äiti ilmaisi itseään omalla tavallaan loppuun asti, vaikka sanat rajoittuivat loppuvaiheessa enää kyllään ja eihin ja tunneilmaisu nauruun ja mökötykseen. Vuodatin äidille kaikki asiani, vaikkei hän olisi vastannutkaan.

– Jollain kerralla makasin hänen vieressään itkemässä jotakin, kun äiti laittoi käden ympärilleni. Se kertoi minulle siitä, että hän kuulee ja ymmärtää kyllä.

Valtaosan surutyöstä Inka teki vuotta ennen äidin kuolemaa, kun tämä menetti kävelykykynsä. Surutyön miljööksi valikoituivat kantavat hanget. Inka hiihti ja itki. Ja sitten hiihti ja itki lisää. Ei surusta vaan kiitollisuudesta äitiä kohtaan.

Itkun lomassa hänen mieleensä tupsahtivat selkeinä kuvina äidin hautajaiset: iso elävän ravinnon kakku, äidin kummipoika soittamassa Arvo Pärtin Für Alina -kappaletta. Eikä pelkkää haikeutta vaan myös kuplivat maljat äidin upealle elämälle. Juuri sellaiset hautajaiset äiti myöhemmin sai, vieläpä aivan erityisenä päivänä. Muistotilaisuutta vietettiin hänen 75-vuotissyntymäpäivänään.

Kaikkein erityisimmän hetken Inka koki silti jo äidin kuoliniltana, kun hän palasi hoitokodista kotiin. Hän oli kääntyillyt sängyssä saamatta unta, vaikka Ciara-koiran lohduttava tassu painoi ihanasti rintaa. Yöpöydällä äidin valokuvan vieressä paloi muistokynttilä. Silloin tapahtui jotain selittämätöntä.

– Tiedän, että tämä kuulostaa hullulta, mutta yhtäkkiä kuulin mielessäni kirkkaana äidin äänen, Inka muistelee puolta vuotta myöhemmin.

– Äiti kiitti minua siitä, että autoin häntä lähtemään. Hän pursusi iloa siitä, miten hyvä ja vapaa olo hänellä nyt on. Se oli ääni, jota en ollut kuullut viimeiseen viiteentoista vuoteen, jonka äiti oli kehonsa vanki. Lopuksi hän sanoi, ettei hänen takiaan tarvitse polttaa kynttilää, sammuta nyt ihmeessä se, niin saat nukuttua.

Inkaa itkettää ja naurattaa yhtä aikaa. Hän puhaltaa kynttilän sammuksiin ja nukahtaa saman tien. Tämänkin piti mennä juuri näin.