Ihmeellistä hommaa tämä! Ajatus pomppaa säännöllisesti näyttelijä Aino Sepon mieleen, kun hän astuu teipatun askelmerkin mukaiseen kohtaan Helsingin ­kaupunginteatterin lavalla.

Tismalleen samassa pisteessä, samalla pyörivällä lattialla hän saattaa olla peräkkäisinä päivinä viettämässä iloista juhla-ateriaa ruotsalaisessa joulupöydässä Fannyssä ja Alexanderissa tai palaamassa jatkosodasta takaraivo täynnä traumoja Ei kertonut katuvansa -näytelmässä.

Nytkin ollaan teatterilla mutta tässä ajassa ja ilman rooleja. Aino on asettunut mukavaan asentoon työpaikkansa neuvotteluhuoneen modernissa nojatuolissa.

Kymmeneltä aamupäivällä työt ovat vasta alkamassa: teatterissa treenataan päivällä yhdestätoista kolmeen. Näytöksiin valmistautuminen alkaa neljän viiden välillä, ja esirippu nousee yleensä kuuden seitsemän maissa. Kotona teatterin väki on myöhään illalla.

Siellä voi piipahtaa työmenojen välissä ja pistää hetkeksi pitkälleen, kuten Aino tekee. Vaikka hänellä on kotiin kävelymatka, tahti kuulostaa uuvuttavalta. Eivätkä treenit ja esitykset ole koko työ.

”Usein tulen teatterille ennen treenejä joogaan, pilatekseen tai harjoittelemaan äänenkäyttöä. Kunto­salitreeni ei ole lempijuttuni. Kehonhuolto on tässä työssä 64-vuotiaana olennaista”, Aino ­kertoo.

Esityksiä tehdään vinoissa, tasapainoa vaativissa lavasteissa ja roolihahmoa varten voi joutua omaksumaan huonon ryhdin tai muun piirteen, joka vaatii tasapainottamista lavan ulkopuolella.

”Keho on työväline, josta on pidettävä huolta. Tietysti myös mielen hyvinvointi on olennaista. Jooga rauhoittaa minua.”

Työ itsessäänkin on erinomaista mielenharjoitusta naiselle, joka tahtoisi, että kaikki on valmista saman tien. Teatterikappaleiden harjoitteluprosessit pakottavat sietämään keskeneräisyyttä.

SUVUN NAISTEN ketju ja sen vaikutus on tullut Ainolle entistä näkyvämmäksi. Hän on hahmottanut, miten äidin, mummin ja mummon työnteon eetos ja matriarkan roolit elävät vahvasti hänessä. Aino on omaksunut saman ­eetoksen ja hommien hoitamisen silloinkin, kun kaikki pitäisi tehdä yhtä aikaa.

”Sellaisia olivat myös isoäitini. Kun mies oli rintamalla, hoidettiin maatilan työt omien hommien lisäksi, huolehdittiin viiden lapsen ruokahuollosta ja paettiin pommituksia koko konkkaronkan kanssa.”

Samantyyppisellä tehokkuudella Aino suorittaa omia to do -listojaan. Silloin ei ole aikaa tai halua valittaa. Välillä tekemisen tahti ajaa tarkkuuden ohi: parempi tehdä vähän sinne­päin, kunhan kaikki tulee hoidetuksi.

”Olen ollut pienestä tytöstä saakka hyvin velvollisuudentuntoinen ja harjoittelen liiasta tunnollisuudesta irtautumista vasta tässä iässä. En usko, että naisten miellyttämistaipumus on myötäsyntyistä tai kromosomi­sidonnaista vaan kulttuuri­sidonnaista. Meidät on niin kasvatettu ja kiltteydestä palkittu.”

KOROSTUNUT VASTUUNTUNTO on saanut Ainon kieltäytymään jopa kiinnostavista luottamustehtävistä.

”Sehän on vähän höpsöäkin ajattelua, koska miehet kyllä kehtaavat ottaa vastaan pestin kuin pestin. Naisten, myös minun, pitäisi uskaltaa ottaa enemmän vastuuta. Onneksi huomaan, että pyytelen nykyään vähemmän anteeksi itseäni.”

Jos Ainoon kohdistuu nykyään kiukkua tai ärtymystä, hän kestää muiden hankalat tunteet.

”En vieläkään pidä konflikteista, mutta nykyisin osaan pitää rajoistani huolta isoissa kysymyksissä. Minun ei aina tarvitse olla hyväksytty. Se on uutta – ja aika ­ihanaa.”

AIKAA JA TILAA itsetutkiskelulle on ollut viime vuosina tavallista enemmän. Koronakriisi aiheutti taiteilijoille täyden stopin. Kun teatterit sulkeutuivat kokonaan, kierrokset oli vedettävä väkisin alas.

Hiljaisina kuukausina Aino oivalsi, ettei niin verkkainen elämä ollut häntä varten – ainakaan ihan vielä. Leppoisa vapaarouvan elämä olisi liian leppoisaa. Aino olisi voinut jäädä kesällä eläkkeelle, mutta ratkaisu ei tuntunut vielä ajankohtaiselta.

”Vaikka kuinka hurahtaisin taidenäyttelyihin ja samba­tunteihin, luulen, että kaipaan jatkossakin suurempia projekteja. Ehkä alan kirjoittaa ihan omaksi huvikseni tai taltioida muistojani jälkipolville.”

Toistaiseksi töissä on vielä ihan liian mielenkiintoista. Edes sitkeä, kurja perinne naisnäyttelijöiden roolivalikoiman kaventumisesta ikääntyessä ei enää pidä aivan paikkansa.

”Siitä on kiittäminen tekijöiden moninaistumista. Kun tuotantojen puikoissa on enemmän uuden sukupolven tekijöitä, myös naisnäyttelijöille kirjoitetaan entistä kiinnostavampia rooleja. Tilanteessa on yhä paljon korjaamisen varaa, mutta tulevaisuus ei ole toivoton.”

PEILIN EDESSÄ Ainokin huomaa silti joskus miettivänsä, että olisi kiva näyttää vielä samalta kuin nuorena.

”Kaikkihan rakastavat ryppyjä muiden kasvoilla, mutta omassa naamassa ne ovat aluksi kauhistus.”

Kun Aino maskeerattiin äskettäin teatterin mainos­kuvaan ikäistään vanhemmaksi, hän yllättyi, miten ­epämukavalta se tuntui. Ainosta oli häkellyttävää huomata, miten sisäänrakennettua nuoruuden vaatimus on.

”Silti ajattelen, ettei ikääntymistä saisi alkaa pelätä, piilotella ja korjailla. En haluaisi kritisoida muiden tekemiä esteettisiä toimenpiteitä, sillä nehän ovat kunkin oma asia. Ahdistaa silti miettiä, että vanhojen naisten rooleja tehtäisiin tulevaisuudessa pumpatuilla ja pistellyillä naamoilla.”

Kasvot saavat siis kurtistua rauhassa, mutta ajattelunsa Aino tahtoo pitää ajan tasalla. Se tarkoittaa sitä, että omat asenteet ja mielipiteet pitää välillä ottaa tiukkaan tarkasteluun.

Tässä auttavat tyttäret, jotka kyseenalaistavat äidin sanomiset tarpeen tullen. He ovat muun muassa vääntäneet Ainolle rautalangasta ajatuksiaan teatterin representaatiosta eli siitä, kuka saa näytellä ketäkin.

”Olen kiitollinen tyttärieni ja nuorien kollegoideni ajattelusta. Oma mieli kannattaa pitää avoimena ja muistaa, että muutos tuntuu aina aluksi kummalliselta. Jälkikäteen vinkkeli muuttuu. Nythän tuntuu absurdilta, että olen elänyt aikaa, jolloin lapsia sai lyödä tai täällä ­teatterilla vedettiin röökiä sisätiloissa. Istuin muuten silloin myös itse tupakka huulessa maskipenkissä. Luojan kiitos maailma ja tavat muuttuvat.”

VAIKKA MAAILMA on muuttunut, yksi on pysynyt. Hän on tietysti Ainon pitkäaikainen puoliso, näyttelijä Esko Salminen.

Pariskunta on pitänyt yhtä yli kolme vuosikymmentä ja viis veisannut epäilijöistä, jotka veikkasivat ­suhteen alkumetreillä, että viimeistään 18 vuoden ikäero koituisi heidän rakkautensa kohtaloksi. Ei ole ­koitunut.

Kumpikin seuraa yhä toistensa töitä, tsemppaa, inspiroi ja tukee, kun on hankalaa. Kahdeksankymppinen Esko viihtyy jo enemmän kotona, kun Aino ramppaa vielä töissä. Sellainen työnjako sopii parille hyvin. Ainosta on ihanaa, kun joku odottaa kotona.

PARISUHTEEN KESTOLLAKIN on arvonsa. Yhteisen historiansa aikana he ovat kokeneet vaikka mitä. Siksi tulevaisuus on hyvällä tavalla viitoitettu.

”Tiedämme puolesta sanasta, mitä toinen tarkoittaa. Meillä on paljon asioita, joita olisi mahdoton jakaa kenenkään muun kanssa. Ajatus siitä, että pitäisi aloittaa alusta jonkun uuden kanssa, on suunnattoman rasittava. Ei sellainen tunnu edes vaihtoehdolta.”

Suhde on sujuva siksikin, että kypsällä iällä oppii hyväksymään kumppanin juuri sellaisena kuin hän on. Kaikkia kiinnostuksen kohteita ei tarvitse jakaa.

”Meillä Esko hoitaa yksinään esimerkiksi urheilun seuraamisen – ja tekee sen pieteetillä. Esko katsoo kaikki mahdolliset pelit vaikka mistä lajista, ja niitä tuntuu tulevan telkkarista kellon ympäri. Katsokoon! Minua sellainen ei voisi vähempää kiinnostaa.”

SAMALLA LEVOLLISUUDELLA Aino suhtautuu tulevaisuuden suunnitelmiin ja tavoitteisiin. Elämä voi olla ihanaa, vaikka rimaa ei asettaisi pilviin.

”Kuulostaa kliseiseltä, mutta läheisen sairastumisen kaltaiset kriisit ovat kirkastaneet, millä asioilla on oikeasti väliä. Tuntuu melkein syylliseltä sanoa, etten osaa unelmoida oikein mistään juuri nyt. Jos jostain haaveilen niin siitä, että saisin myös tulevaisuudessa elää kuin nyt: tehdä töitä ja olla läheisten kanssa.”

Tai no ehkä ihan vähän siitä eläkkeestäkin.

”Ehkä voisimme asua Eskon kanssa pimeät talvi­kuukaudet vielä joskus Espanjassa tai Italiassa.”

VÄLIMERELLISIÄ UNELMIA ihanampaa ovat silti ihan tavalliset lepopäivät kotikulmilla. Aino pyrkii pitämään yhden päivän viikossa kokonaan vapaana. Useimmiten se on sunnuntai.

Parhaimmillaan lepopäivät alkavat heräämisellä vasta yhdeksän kymmenen aikaan. Sitten Aino keittää kahvit ja lorvii rauhassa sanomalehden äärellä.

Aamiaisen jälkeen vuorossa on pitkä kaupunkikävely ja sen jälkeen lounasta luottoreseptillä, vaikkapa pastaa tai sitruunakanaa uunissa. Ruoan jälkeen katsotaan Eskon kanssa ennalta sovittu leffa ja jutellaan siitä. Nukkumaan mennään juuri silloin, kun huvittaa.

Miten enempää voisi toivoakaan?

Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 15/2022.