Kun Sari sai kuulla äitinsä kuolevan, hän lähti Mintun kanssa stand up -keikalle: ”Se ilta opetti, millaista on aito vertaistuki”
Minttu Väisänen ja Sari Ridell löysivät toisistaan vertaistuen, kun toinen uupui ja toinen menetti äitinsä. Vaikeat elämänkokemukset ovat hitsanneet ystävät yhteen.
Oululaisen elokuvateatteri Rion kivijalassa on sosiaalipsykologi Sari Ridellin työhuone, jossa on tänään hilpeä tunnelma. Nauru ja astioiden kilinä kuuluvat rappukäytävään saakka. Useimmiten hänen vastaanotollaan käydään läpi asiakkaiden vaikeita tilanteita, joten nauru ja vaikeudet tuntuvat äkkiseltään oudolta yhdistelmältä.
”Nauru ei ehkä kuulosta auttamiselta, mutta se voi olla sitäkin, ainakin meille. Välillä pitää rikkoa rutiinit ja syödä vaikka brunssi yhdessä kaiken kiireen keskellä”, sanoo Minttu Väisänen hymyillen ja nostaa pöytään kulhollisen marjoja.
Sari ja Minttu ovat olleet vuosien aikana toisilleen vertaistukena monenlaisissa elämäntilanteissa.
”Vertaistuki on ennen kaikkea olemista. Se on ihan arkisten asioiden tekemistä, kuten kaupassa käymistä ja ruuanlaittamista. Mitään ihmeitä ei tarvitse tehdä. Eikä oikeita tai vääriä sanoja ole olemassa.”
Minttu on elämän kaikki puolet kohtaava suruterapeutti ja hautaustoimistoyrittäjä. Sen lisäksi hän on itsemurhan tehneen isän tytär ja burnoutin kokenut suorittaja. Ja Sari Ridellin ystävä.
”Huumorimme on aika ronskia”, Sari huomauttaa.
”Voin sanoa Mintulle suoraan, että sinä se olet sellainen ylisuorittaja, ja hän on siitä lähinnä hyvillään.”
Minttu nyökkää.
”Sarilta siedän sellaisen kommentin, sillä hän on osittain oikeassa. Hän on ammattilainen ja arvostan hänen näkemystään. Sari oli ensimmäinen ihminen, jolle soitin, kun en enää päässyt sängystä ylös.”
”Ei olisi tullut mieleenkään sanoa, että reipastupas nyt tai kyllä se siitä.”
Se aamu oli odottanut tulemistaan. Minttu oli paiskinut vuosikaudet ympäripyöreitä päiviä, siirtänyt vapaitaan ja lomiaan ja luvannut olla aina tavoitettavissa. Puhelin saattoi soida lauantaina illalla kesken saunomisen, ja puheluun oli vastattava.
”Suru ei katso aikaa. Kun se tulee, on voitava soittaa ihmiselle, joka auttaa eteenpäin. On minun työtäni auttaa. Siksi päivystän edelleen, mutta nyt suhteeni työhön on muuttunut rennommaksi”, Minttu sanoo.
Ennen kuin mittasuhteet arjessa olivat kirkastuneet, työllä ja vapaa-ajalla ei ollut selkeää eroa. Minttu johti hautaustoimistoaan, auttoi valitsemaan arkkuja lapsille ja vanhuksille, pukeutui mustavalkoiseen marimekkoonsa ja ajoi mustaa Vintage Chrysler -ruumisautoaan arjet ja pyhät. Hän oli mukana kriisityössä ja kuunteli surevien ihmisten tuskaa sohvallaan niin että nenäliinapinot viuhuivat.
”Alkoi tuntua siltä, että koko elämä pyöri kuoleman ympärillä. Ilo katosi, vaikka olen läpeensä iloinen ihminen”, Minttu kertoo.
Sydän tykytti. Yöunet jäivät ohuiksi. Kiukutti. Ja sitten väsytti. Väsytti niin, ettei tehnyt enää mieli herätä.
”Silloin mieheni sanoi minulle, että nyt soitat Sarille. Hän tietää, mitä pitää tehdä.”
Minttu soitti, Sari vastasi.
”Olin osannut odottaa tuota puhelua”, Sari sanoo.
Ammattilaisena hän oli nähnyt, miten Mintun vauhti kiihtyi eikä tämä painanut jarrua.
”Puhelu oli tärkeä. Pitkään aikaan emme puhuneet mitään, pidimme vain linjaa auki. En odottanut Mintulta mitään, en kysellyt enkä painostanut. Kriisin keskellä olevalle on tärkeää antaa tilaa niin paljon kuin hän tarvitsee, eikä tunkea omine ohjeineen päälle”, Sari huomauttaa.
”Ei olisi tullut mieleenkään sanoa, että reipastupas nyt tai kyllä se siitä. Jos jotakin noissa hetkissä haluaa sanoa, kannattaa kysyä: mitä haluat, että nyt tekisin?”
”Ystävyytemme on säilynyt ilon puolella, mutta tiedän, että voin aina kääntyä Sarin puoleen ja saan häneltä tukea. Hän ei säikähdä mitään tunteita eikä käänny pois.”
Sari ohjasi Mintun ammattiauttajalle ja suositteli jatkohoidoksi työnohjaajaa, josta on tullut Mintulle kullanarvoinen ajanhallinnan tuki.
Työtä on yhä paljon, siihen liittyy intohimoa ja auttamisen tarvetta, mutta nyt Minttu osaa ottaa hetkiä ja irtautua arjesta. Silloin hän juoksee, tapaa ystäviään tai kiertelee kirpputoreja.
Ulkopuolinen ammattiauttaja oli tarpeen, sillä naiset olivat ystäviä ja heidän mukaansa ystävyyttä ja terapiaa ei pidä sotkea keskenään.
”Ystävyytemme on säilynyt ilon puolella, mutta tiedän, että voin aina kääntyä Sarin puoleen ja saan häneltä tukea. Hän ei säikähdä mitään tunteita eikä käänny pois”, Minttu sanoo.
Sarin mielestä Minttu uupui samasta syystä kuin moni muu ja hän itsekin vuosia sitten työskennellessään vakavasti sairaiden kriisiauttajana. Uupumiseen johtaa myös opittu työmoraali: olet hyväksytty vain, kun suoritat kiitettävästi koko ajan.
”Ole tunnollinen, kunnollinen ja reipas. Näinhän meidät on kasvatettu. Pitkään kestäessään sellainen on vaarallista”, Sari sanoo.
Nyt äiti kuolee. Oli kuulas syysilta Oulussa, ja Sari ja Minttu olivat sopineet tuplatreffit. He olivat varanneet liput teatteriin ja pöydän ravintolasta. Samana iltana Sari sai tiedon äitinsä pitkälle edenneestä, kuolemanvakavasta syövästä ja saattohoidosta.
”Juuri kun Minttu saapui puolisonsa kanssa kaupunkiin, olin sairaalassa kuulemassa uutiset”, Sari kertoo.
Minttu tiesi, miltä Sarista tuntuu. Hän menetti isänsä ollessaan 15-vuotias, ja kuolema on myös hänen työnsä. Tämän hän osaisi. Nyt olisi hänen vuoronsa tukea.
”Isän kuoleman jälkeen kuolemasta katosi mystiikka. Se ei ollut enää pelottavaa, vaan siitä tuli osa elämää. Työ surevien keskellä on vahvistanut myös ajatusta, ettei miksi näin käy -kysymyksiin ole vastauksia”, Minttu kertoo.
”Kysyin kuitenkin Sarilta, haluaako hän perua treffit. Hän vastasi, että ei missään nimessä peruta, elämä jatkuu.”
Lopulta naiset istuivat katsomassa räävitöntä stand upia ja nauroivat vedet silmissä koomikon vitseille, sillekin, joka kertoi vanhemman kuolemasta.
”Meitä nauratti hysteerisesti sekin, että tulimme puolisoni kanssa paikalle firman autolla, siis ruumisautolla!” Minttu nauraa.
Sarin mukaan ilta osoitti, millaista on aito vertaistuki: Sen varaan voi heilahtaa missä tilanteessa tahansa. Se on myötäelämistä ja mukana olemista vaikeimmissakin hetkissä ilman muodollisuuksia.
”Minulla oli koko ajan turvallinen olo. Ajattelin, että saan olla sokissa, surullinen ja käyttäytyä kummallisesti, mutta Minttu ei lähde pois tai oudoksu minua. Se tuntui valtavan hyvältä”, Sari kertoo.
”Meitä ei pelota toisen tuska. Uskallamme pysähtyä viereen ja kuunnella.”
Sari ja Minttu kohtasivat kriisityön kurssilla Oulussa seitsemän vuotta sitten, kun he sattumalta istuivat samaan lounaspöytään ja huomasivat, että muut kurssilaiset jäivät keskusteluissa auttamatta ulkopuolisiksi. Siitä asti he ovat pitäneet tiiviisti yhtä.
”Taisimme ehdottaa siellä kurssilla toisillemme, että karataanko tai jotakin muuta lapsellista”, naiset vitsailevat.
”Yhtäkkiä siinä vastapäätä istui joku, joka ymmärsi samat tyhmät vitsit. Kemiaa, sitä tämä on.”
Kaikella on aikansa, surulla ja väsymykselläkin. Sari ja Minttu sanovat oppineensa, ettei millään tunteella, surulla tai väsymykselläkään, ole kaavaa eikä kestoa. Vaikeita tunteita ei pidä suorittaa. Ne ovat voimakkaina sen ajan kuin ovat, yksilöllisesti.
”Tärkeintä on antaa ajan kulua. Joskus helpotus voi tulla nopeasti, joskus kipu jatkuu pitkään. Molemmat ovat oikein. Tärkeintä on, että ei pelkää mitään tunnetta,” Minttu korostaa.
”Menetykset eivät pelota minua. Haluaisin, että ihmiset ymmärtäisivät ohikiitävän elämän arvon ja keskittyvät olennaisiin asioihin. Minulle elämästä nauttiminen ja omana itsenäni oleminen on vaivatonta”, Sari sanoo.
Rikkinäinen tuntee rikkinäisen. Niin Sari tapaa sanoa viitaten siihen, että vaikeat kokemukset tuovat ihmiseen syvyyttä ja varmuutta, mikä näkyy päällepäin. Vaikeuksissa kasvaneet ihmiset ovat sinut itsensä ja muiden kanssa, eivätkä tärkeile tai teeskentele.
Saman alan ihmisinä ja vaikeita elämäntilanteita läpikäyneinä Sarin ja Mintun on ollut helppo ymmärtää toisiaan. Vertaistuen edellytyksiä ei heidän mielestään ole, mutta omat vaikeat elämänkokemukset antavat varmuutta kohdata muiden vaikeita tunteita.
”Meitä ei pelota toisen tuska. Uskallamme pysähtyä viereen ja kuunnella sanomatta mitään. Useimmiten ihmiset haluavat vältellä ikäviä asioita ja hiljaisuus saattaa tuntua oudolta, epämukavalta. Ei tiedetä, mitä pitäisi tehdä tai sanoa”, naiset kuvailevat.
”Vaikeissa hetkissä ei tarvitse sanoa välttämättä mitään.”
Minttu Väisänen, 41
Työ: suruterapeutti, hautaustoimistoyrittäjä
Asuu: Kemissä
Perhe: puoliso ja kolme aikuista poikaa
Sari Ridell, 58
Työ: sosiaalipsykologi, työnohjaaja
Asuu: Oulussa
Perhe: puoliso
Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 15/2023.
