Muotiyrittäjä Minna Hepburn itki Brightonin juna-asemalla. Hänen teki mieli repiä vaatteet päältään ja huutaa: Tässä oon, viekää kaikki. Mulle riitti!

Oli tammikuu 2019 ja Minna oli matkalla kotiin hierontakurssilta. Hänen oli pakko jättää kurssi kesken, koska kurkkua kuristi ja oli vaikea hengittää. Juna-asemalla Minna teki päätöksen: hän luopuisi hääpukuyrityksestään.

– Olin niin loppu, että olisin voinut sulkea firmani siltä seisomalta. Soitin vanhemmilleni, että tämä on tässä, hän muistelee nyt, puolitoista vuotta myöhemmin.

Tiedostavat lontoolaiset olivat todella löytäneet Minnan pitsiset hääpuvut. Vintagemekot olivat ekologisia ja ne olivat vuonna 2019 ajankohtaisempia kuin koskaan. Yritys menestyi ja sai arvostusta. Silti sen pyöritys oli alkanut tuntua kivireen vetämiseltä.

Koko ajan kyti tulipalo jossain. Tuli henkilöstöongelmia ja vääriä kangaslähetyksiä. Minna koki, että hän sai luokseen maan pahimmat bridezillat, hankalat morsiamet, joiden elämä pyöri helman pituuden ympärillä.

Aiemmin Minna oli kuitannut ongelmat naurulla, enää hän ei kyennyt siihen. Vastoinkäymiset tuntuivat ylitsepääsemättömiltä. Minna ravasi kursseilla. Hän työskenteli muotiyrityksensä lisäksi pilatesohjaajana ja personal trainerina. Hän oli jatkuvasti stressaantunut ja voi huonosti.

Jos luovun firmasta, stressi helpottaa ja saan terveyteni takaisin, Minna oli miettinyt jo useamman vuoden. Kuukauden päästä hän myi firman työntekijälleen.

– Olin hetken todella huojentunut.

Olo ei helpottanut. Terveysongelmien lisäksi iski hirveä identiteettikriisi. Minna ymmärsi, ettei muotimaailma tainnut sittenkään olla pahan olon alkulähde.

Päätös oli kytenyt mielessä pitkään. Minna lähtisi Joensuusta heti kun mahdollista. Hän muutti lukion jälkeen Helsinkiin ja luki maantiedon pääsykokeisiin.

Eräänä iltana hän bongasi baarista itseään kymmenen vuotta vanhemman miehen, jolla oli kiltit silmät.

– Michael huokui turvallisuutta. Se oli siinä.

Vuonna 2000 Minna muutti Michaelin kotikaupunkiin Lontooseen. Siellä oli helppo hengittää. Kaikki tuntui mahdolliselta.

Minna teki töitä pankissa ja opiskeli sotahistoriaa. Kolme vuotta myöhemmin Michael ja Minna menivät naimisiin, irtisanoutuivat ja lähtivät pitkälle häämatkalle Vietnamiin.

– Oli aikaa ajatella, mitä halusin tehdä. Pankkimaailman arvot eivät tuntuneet omilta. Värien keskellä ihastuin kankaisiin. Halusin ryhtyä tekemään vaatteita.

Aluksi Minna myi värikkäitä toppejaan toreilla. Myöhemmin hän alkoi suunnitella niitä vanhasta skottipitsistä. Minna-brändin paidat pääsivät Lontoon muotiviikoille ja putiikkeihin. Aika hyvin naiselta, joka ei ollut opiskellut vaatetusalaa päivääkään.

– Luja usko omaan juttuun auttoi menestymään. Löysin itseni suunnittelemieni vaatteiden kautta. Vaatemerkistä tuli tärkeä osa identiteettiäni.

Lue myös: Kuinka voin alkaa taas luottaa?

Prinssi William ja herttuatar Catherine vilkuttivat Buckinghamin palatsin parvekkeelta huhtikuussa 2011. Minna katseli kuninkaallisia häitä kotonaan televisiosta, vaikkei niin perustanutkaan kuninkaallisista.

Taantumassa oli hyvä miettiä firmalle uusia tuulia. Ratkaisu löytyi Catherinen pitsillä verhotuilta käsivarsilta. Hääpuku! Ihmiset tarvitsevat niitä.

Kun Minna oli sovittanut pukuja omia häitään varten, hänen mieleensä oli tullut Sinkkuelämää-sarjan kohtaus, jossa Carrie Bradshaw pukee häämekon, joutuu paniikin valtaan eikä saa henkeä. Minna oli saanut samanlaisen kohtauksen. Oliko naimisiin pakko mennä tylliunelmassa? Lopulta hän oli valinnut parhaan ystävänsä suunnitteleman mekon.

Bileet olivat hyvät, ja se oli hänelle tärkeintä. Minna ei ollut hääihminen eikä olisi voinut kuvitellakaan työskentelevänsä hääpukujen parissa. Se oli naisten juttuja, eikä hössötys kiinnostanut häntä senkään vuoksi.

Kun esikoinen oli tulossa, pari muutti maalle lehmien keskelle. Minna ei tuntenut siellä ketään.

Yksinäisyys iski lujaa. Raskausaikana kropasta lähtivät loputkin mehut.

Minna kärsi masennuksesta raskaana ja synnytyksen jälkeen. Hän tuijotteli seiniä eikä löytänyt iloa mistään. Masennuslääkkeet auttoivat pahimman yli, mutta kun hän lopetti ne, maailma synkkeni taas.

Minna sai kaksi lasta. Hän näki jatkuvasti ympärillään uhkia ja pelkäsi pahinta: bisnekset menevät mönkään, lapsi tippuu ikkunasta tai hänellä on syöpä.

Kun hän kävi työneuvotteluja, sisintä kuristi pakokauhu. Paniikkikohtaus saattoi olla päällä ilman, että toiset huomasivat. Minna joutui näyttelemään, että kaikki olisi hyvin. Se vei järjettömästi energiaa.

Kasvoille saattoi lehahtaa ihottuma aivan yhtäkkiä. Kurkku oli usein kipeä ja turvoksissa. Stressi oli kokonaisvaltaista, hyvin fyysistä.

Työ oli raskasta, eikä Minna voinut hidastaa, vaikkei hän voinut hyvin.

– Muotialalla pitää feikata. Somessa ei voi näyttää, miten oikeasti jaksaa.

Minna kuihtui, vatsa oli jatkuvasti sekaisin. Verestä mitattiin korkeat tulehdusarvot, mutta syytä ei löytynyt.

– Ramppasin samalla yleislääkärillä. Hän varmaan ajatteli, että taas tuo nainen. Lopettaisi stressaamisen!

Jopa hammaslääkäri ihmetteli oireita.

– Tulin kerran vastaanotolle suu täynnä aftoja. Hammaslääkärini ei ollut nähnyt vastaavaa.

Minna lääkitsi väsymystä kahvilla ja stressiä viinillä.

– Elimistöni toimi addiktiivisesti. Jos otin viiniä, saatoin juoda kerralla koko pullon. Jos ostin karkkipussin, tyhjensin sen heti. Kahvia kului hirveitä määriä ja shoppailu söi rahaa. Kaikki tai ei mitään!

Hän otti pienetkin kränät miehensä kanssa raskaasti.

– Taannuin pikkutytöksi. Kesti päiviä toipua riidoista.

Ääripäiden ihmisenä Minna alkoi syödä superterveellisesti. Hän napsi samaan aikaan monia ravintolisiä. Jokin ehkä auttoi, jokin varmasti pahensi tilannetta.

Pian Minna ei enää muistanut, miltä hyvä olo tuntui.

Maitoräkä! Minnalle huudettiin ala-asteen pihalla 1980–90-lukujen vaihteessa. Kiusaaminen oli taitavaa. Välillä tytöt hyväksyivät hänet, sitten taas eivät.

– Mietin koko ajan, milloin taas kelpaan. Hyppäsin muiden mukana narua, mutta olin kuin ilmaa.

Pahinta oli yksinäisyys, tunne siitä, ettei kuulunut mihinkään. Ei ollut kavereita.

Minna alkaa kiemurrella tuolillaan. Kouluvuosien muistelu tekee kipeää, vaikka kiusaaminen loppui yläasteella. Selkää alkaa särkeä ja tuttu pakokauhu iskee. Aiemmin Minna ei tiennyt, mistä se tuli.

Ennen viime kesää hän ei ollut palannut kiusaamiskokemuksiinsa melkein 30 vuoteen.

– En muista kouluvuosista kaikkea. Ihan kuin kroppa ja mieli olisivat blokanneet minulta tiettyjä tapahtumia.

Muistot alkoivat purkautua kesällä kraniosakraaliterapiassa, jossa vapautetaan kehoon jumittuneita traumoja.

Minna oli opiskellut kraniosakraaliterapeutiksi ja trigger point -hoitajaksi. Kun hän huomasi, millaisia tuloksia hoidot saivat aikaan, hän otti niitä itsekin. Muistot palasivat, kun hän osasi rentoutua ja avata itsensä niille.

Minna tajusi, että hän eli nelikymppisenä samassa hälytystilassa kuin lapsena. Huoliiko häntä kukaan?

– Näin ympärilläni pelkkiä uhkia. Jännitin tiedostamatta vatsaani sekä lantionpohjaani. Menneiden ajatteleminen nosti pintaan vihaa. Kuka olisin ilman kiusaamista?

Lue myös: Kiusattu kärsii vielä aikuisena

Kiusaajat olivat tyttöjä. Siitä juontaa vaikea suhde naisiin, joka on vaikuttanut Minnaan yllättävän paljon.

Minnan on ollut vaikea ymmärtää naisia ja naisten juttuja. Hän ei juuri mieti, mitä laittaa päälle tai onko meikki ok. Hän ei jää vatvomaan asioita.

– En ole antanut itselleni lupaa olla nainen. Hakeudun yhä mieluummin miesten seuraan. Minun on helpompi kovettaa itseni ja olla vähän äijä itsekin, Minna miettii.

– Vasta aivan hiljattain olen löytänyt pehmeän puoleni, naiseuden ja äitiyden. Olen itkenyt sen vuoksi. Mistä kaikesta olen jäänyt paitsi nämä vuodet?

Hän huomasi eräällä kurssilla, ettei hän ole osannut vaalia naiseuttaan.

– Kun ajoin kotiin, mietin, miksi olen vältellyt naisia. Ymmärsin, etteivät naiset halua minulle mitään pahaa.

Minna on taas alalla, jossa asiakkaina on enimmäkseen naisia. Hän hoitaa näiden henkisiä ja fyysisiä vaivoja.

– Osaan nykyisin paneutua hyvin naisten asioihin. Olen todella empaattinen, mutta itseni kanssa joudun yhä miettimään, mitä naiseus on ja mitä se minulle merkitsee. Asia on tärkeä, koska minulla on 15-vuotias tytär.

Minna uskoo kokonaisvaltaiseen hoitoon. Keho muistaa traumat. Kaikki lähtee hermostosta. Moni kantaa traumojaan vanhuuteen asti.

– Seitsenkymppinen on saattanut kärsiä ties mistä krempoista, mutta ei ole osannut hoitaa ongelmiensa juurisyytä.

Kiusaamiskokemuksen käsittely on auttanut Minnaa kuuntelemaan itseään. Jos kiire pakottaa ramppaamaan vessassa, hän pysähtyy hengähtämään. Kun koronavirus pakotti Minnan sulkemaan pilatesstudionsa, hän välttyi pahimmalta paniikilta meditoimalla.

Minna on myös oppinut nauttimaan enemmän äitiydestä. Kun lapsilla on asiaa, hän ei mumise, että äiti ei jaksa, vaan sulkee läppärin.

To do -listat ovat vaihtuneet kiitollisuuslistoiksi. Erityisen kiitollinen hän on miehelleen, joka on jaksanut tukea.

– Michael sanoi jo 20 vuotta sitten, että kiusaaminen on syypää ongelmiini. Hän on viisas. En uskonut häntä.

Minna ei kadu ryhtymistä muotialalle.

Rakkaasta firmasta luopuminenkaan ei enää harmita. Toiminta jatkuu parhaissa mahdollisissa käsissä.

Ilman pysähtymistä Minnalla ei olisi ollut tilaa käsitellä mennyttä. Nyt hän pääsi kuvitelmissaan takaisin koulun pihalle, halaamaan pientä Minnaa ja sanomaan, että kaikki järjestyy. Että tämä kelpaa.

– Kun kuskaan lapsia harrastuksiin ja ajan pellonlaitaa kotiin, saatan purskahtaa itkuun kiitollisuudesta. En ole vielä valmis menneiden kanssa, mutta en ole enää katkera kiusaajilleni. Hekin olivat vain lapsia.

Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 6/2020.