Puhelimesta kuuluu kilahdus, sitten toinen. Minna Haapkylä kuulee ne, mutta kännykkä pysyy laukussa, vaikka kuinka tekisi mieli kurkistaa saapuneet viestit. Nyt on keskityttävä ajamiseen. Määränpäänä on Salo, jossa kuvataan Minnan tuottamaa televisiosarjaa Made in Finland.

Sarja kertoo Nokian matkapuhelinten maailman­valloituksesta 1980–1990 lukujen taitteessa. Minna, 48, eli silloin teinivuosiaan. Moderni tanssi oli hänen into­himonsa ja kännykät lähinnä menestyneiden bisnesmiesten saavutettavissa.

Nykyään puhelin tanssittaa Rabbit Filmsin tuottajana työskentelevää Minnaa ja pitää häntä tiukemmassa otteessa kuin hän haluaisi. Sähköiseen kalenteriin on pakattu hänen koko elämänsä: tuotantojen aikataulut, palaverit, työtapaamiset, poikien, 13-vuotiaan Luukaksen ja 16-vuotiaan Elielin, harrastukset ja yhteiset menot avopuoliso Joanna Haartin kanssa.

– Haparoin luuria silloinkin, kun se on hiljaa; vaikka vain vilkaistakseni, odottaako siellä uusia sähköposteja. Päätän usein, että lopetan multitaskauksen ja keskityn hetkeen sekä läheisiini. Pyydän Joannaa ja poikiani huomauttamaan, jos sorrun.

Aina siitä ei ole apua.

– Saatan hiipiä kännykkä kourassa eteiseen ja räpeltää siellä salaa puhelimen kanssa, ettei muu perhe huomaisi.

Elämä oli erilaista vielä kymmenisen vuotta sitten. Silloin Minna oli freelancer-näyttelijä, jonka arjessa oli työsumia mutta myös useiden kuukausien pituisia hiljaisia kausia. Elämä oli taloudellisesti epävakaampaa kuin nyt mutta myös joustavampaa.

Unelmien työstäkin voi silti kadota hohto. Minna koki oman käännekohtansa näyttelijänä kahdeksan vuotta sitten.

– En tympääntynyt ammattiini vaan itseeni näyttelijänä. Minusta tuntui, että noudatin samoja kaavoja enkä enää kehittynyt työssäni. Olin elokuva- ja televisioroolien takia niin paljon julkisuudessa, että sain yliannostuksen Minna Haapkylästä. Kaipasin jotain muuta.

Minna alkoi opiskella Helsingissä Aalto-yliopistossa elokuva- ja tv-tuotannon koulutusohjelmassa. Kun hän sukelsi alan lakikiemuroihin ja oppi laskemaan budjetteja, intohimo työtä kohtaan heräsi uudestaan.

Tuottajan työn ohessa Minna on jatkanut näyttelijänä: tänä vuonna hänellä on roolit elokuvissa Lapinlahti, Veden vartija ja Kupla.

– Olen ymmärtänyt vasta nyt, millainen vapaus minulla on näyttelijänä. Tuottajana vastaan kokonaisuudesta, kun taas näyttelijänä voin keskittyä vain rooliini ja ilmapiiriin kuvauspaikalla. On rikkaus saada tehdä molempia töitä.

Minna Haapkylä löytää itsensä nykyisin usein tilanteista, joissa hän osallistuu kahteen videopalaveriin, vastaa sähköposteihin ja poimii puheluja – yhtä aikaa.

Arki on aikataulutettu, ja hän tietää tulevat työtehtävänsä viideksi vuodeksi eteenpäin. Yksikään työpäivä ei ole silti samanlainen, mikä on Minnalle nautinto.

– Olen ollut rytmiltäni aina nopea, ja minulla on korkea paineen- ja stressinsietokyky. Ylikuormittumiselta minua suojelee se, että en takerru menneeseen tai murehdi etukäteen tulevaa.

Vuosien kokemus on tuonut tekemiseen rentoutta. Minna muistaa sortuneensa nuorempana usein yliyrittämiseen pyrkiessään huippusuoritukseen kameran edessä tai teatterin lavalla.

– Nykyään hyväksyn sen, etten ole täydellinen. Kukaan ei voi olla, eikä hyvää synny väkisin puristamalla.

Armollisuus on hänelle tärkeää myös äitinä ja esihenkilönä. Näyttämällä oman vaillinaisuutensa hän osoittaa olevansa muitakin kohtaan hyväksyvä.

– Jos jatkuvasti ruoskin ja moitin itseäni, muut ajattelevat, että vaadin myös heiltä täydellistä suoritusta. En halua luoda pojilleni tai työkavereilleni sellaista painetta, että mikään ei riitä.

Lahjakkuuden osuus menestyksestä on vain murto-osa. Sen Minna on urallaan oppinut. Oikealla ajoituksella, onnella ja sillä, että on valmis tekemään paljon töitä, on suurin vaikutus.

– Olen joskus miettinyt, olisinko katkeroitunut, jos olisin kohdannut enemmän vastoinkäymisiä. Hävettää tunnustaa, mutta olen päässyt helpolla. Tietenkin minulta on mennyt rooleja sivu suun, mutta yleensä se on tarkoittanut sitä, että jotain parempaa on tullut tilalle.

Minna tietää olleensa urallaan onnekas. Valmistuttuaan vuonna 1997 Teatterikorkeakoulusta hän nousi valkokankaan ja televisioruudun vakiokasvoksi. Elokuvarooleja Minna on tehnyt myös Ranskassa. Hän on saanut kaksi Jussi-palkintoa ja kansainvälisen Silver ­Dolphin -tunnustuksen.

Hänen menestyksensä takana on myös kannustava koti. Minna on saanut vanhemmiltaan hyvän itsetunnon.

– Minulle ei ole tullut koskaan tunnetta, etten kelpaisi tai että olisin umpisurkea. Toki koin Teatterikorkeakoulussa epävarmuuden hetkiä, mutta ne hävisivät viimeistään vaihtovuotena Ranskassa. Siellä sain kuulla opettajilta olevani erityislaatuinen ja lahjakas.

Nuorena suitsutukset lisäsivät onnistumisen paineita. Minna oppi suojelemaan itseään ­kielteiseltä ­palautteelta jo uransa alussa. Kun muut näyttelijät juoksivat katsomaan näytelmien ensi-ilta-arvioita, Minna sivuutti kritiikit. Hän sanoo, ettei edelleenkään lue elokuva- tai teatteriarvosteluja itsestään.

– Tai jos luen, teen sen vasta vuosien päästä, jolloin olen saanut työhön etäisyyttä. En halua turhaan satuttaa itseäni.

Itsevarmuus on aiheuttanut toisinaan huvittavia tilanteita. Minna muistaa yhä, kuinka hän nousi 17-vuotiaana ensimmäistä kertaa lavalle Tarharyhmä-­bändin mukana. Yhtyeen hän oli perustanut ystäviensä Maija Vilkkumaan ja Isa-Eerika Lehdon kanssa. Minna soitti yhtyeessä bassoa ja lauloi.

– Maija ja Isa-Eerika ovat lahjakkaita muusikkoja, minä järkyttävän huono. En osannut soittaa tai laulaa enkä tajunnut nuoteista mitään. Ymmärsin vajavaisuuteni ja välillä hävetti mutta nautin silti esiintymisestä.

Minna kertoo, että hänen isänsä kulkee yhä ylpeänä Tarharyhmän t-paita yllään.

– Olen ollut aina isän tyttö. Isä on rakastanut minua ja ihaillut kaikkea, mitä olen kulloinkin tehnyt. Samalla tavalla suhtaudun poikiini. Kehun heitä paljon.

Itsensä ruoskiminen ja ankaruus eivät kuitenkaan ole vieraita Minnalle. Hän on aina suhtautunut liikuntaharrastuksiinsa vakavasti, joskus liian.

Nuoruusvuosinaan hän kävi 5–7 kertaa viikossa tanssitunneilla. Kotiin viemisinä oli usein lihasrevähdyksiä ja mustuneita varpaankynsiä.

Minna ihailee yhä tanssijoiden lihaksikkaita vartaloita, jotka taipuvat täydellisiksi hiottuihin liikesarjoihin. Hän yritti paluuta tanssiharrastuksen pariin aikuisena, mutta aikataulut eivät sopineet yhteen muun elämän kanssa.

–Minulle vaikeinta vanhenemisessa on kehon rajallisuuden hyväksyminen; se, etten pysty vetämään enää niin monta leukaa kuin 16-vuotias poikani tai nostamaan jalkaa yhtä korkealle kuin nuorena tanssijana.

Kolmekymppisenä Minna innostui astangajoogasta. Kun joogaliikkeet alkoivat tuntua kipuna ja särkynä ranteissa, hän joutui lopettamaan harrastuksen.

Kiinalainen chi kung on Minnan uusin löytö. Hän näki netissä videoharjoituksia tuhansia vuosia vanhasta voimistelulajista ja viehättyi heti.

Chi kungissa vahvistetaan kehon energioita ja syviä lihaksia hengitysharjoitusten ja hitaiden liikesarjojen avulla. Kaikki liikkeet tehdään soturiasennossa seisten.

– Tykkään lajin staattisesta voimasta: se parantaa keskittymiskykyä ja rauhoittaa mutta tuntuu silti tehokkaalta harjoitukselta. Parasta on, että voin tehdä chi kungia omassa tahdissani missä tahansa.

Puolisossa Minnan harjoitukset aiheuttavat hilpeyttä.

– Joanna on sanonut, ettei voi harrastaa chi kungia kanssani, koska otan tämänkin lajin liian tosissani ja näytän harjoitellessani aivan tappajalta.

Kerran Minna onnistui reväyttämään harjoituksissa niskansa venyttäessään päätään liian pitkälle. Silloin osteopaattikin huomautti, että hänellä on taipumus ottaa harjoittelu turhan vakavasti.

Minna ihailee ihmisiä, jotka pystyvät löhöilemään sohvalla ja nautiskelemaan suklaasta vailla huonoa omaatuntoa.

– Minun on vaikea olla itselleni armollinen. Voin pitää vapaapäivän, mutta se pitäisi jotenkin ansaita. Toivon, että oppisin iän myötä suhtautumaan itseeni rennommin ja löytäisin tasapainon.

Chi kungista on ollut silti hyötyä Minnalle, sillä hän on saanut siitä avun migreenikohtauksiin. Migreenilääkkeitä hän syö yhä säryn ensioireiden ilmestyessä.

Jos kohtaus alkaa nukkuessa, eikä Minna ehdi ottaa ajoissa lääkkeitä, seuraava päivä menee kivun kourissa.

– Olen kantanut kehossani kipua läpi elämäni, sillä minulla on ollut migreenikohtauksia 13-vuotiaasta saakka. Migreeni tulee ja menee miten haluaa. Säännölliset elämäntavat vähentävät kohtauksia, mutta välillä niitä tulee vaikka nukkuisin kuinka paljon ja söisin kuinka terveellisesti. Olen hyväksynyt sen, että kipu kuuluu elämääni.

Rentoutuminen vaatii Minnalta edelleen totuttelua, vaikka hän tiedostaa sen tarpeen nykyisin. Hyppääminen hektisestä arjesta lepovaihteelle on raju rytmin muutos, ja loman ensimmäiset päivät saattavat sujua tuskastuessa.

– Ensin on vähän hankala olla ja voi ahdistaa, mutta pian olen irtaantunut puhelimesta ja palavereista ja vetäytynyt kirjan kanssa omaan kuplaani.

Minna ehti asua Joannan ja poikien kanssa pari vuotta Helsingin Lauttasaaressa, mutta keväällä perhe palasi takaisin Minnan lapsuudenkotiin, Linnunlaulun kauniiseen sukutaloon. Pojat asuvat vuoroviikoin isänsä, näyttelijä Hannu-Pekka Björkmanin ja tämän avopuolison, kirjailija Nina Honkasen luona.

– Lauttasaari oli meille kuin ulkomaanmatka. Viihdyimme siellä, mutta asunnon sisäilmaongelmien vuoksi jouduimme muuttamaan pois. Ja mielellään tulimme Linnunlauluun: poikien serkut asuvat täällä.

Kesälomalla Minnan perhe suuntaa Tammisaareen, jossa on Joannan äidin mökki. Lomalla vietetään yksinkertaista elämää: saunotaan, katsotaan elokuvia ja kokkaillaan.

– Joanna pitää meillä huolta siitä, että työn ja vapaa-ajan välillä on selkeä ero. Hänessä on ihailtavaa mielenrauhaa ja läsnäolon kykyä, jota haluaisin oppia.

Kun elämisen tahti rauhoittuu, loma alkaa tuntua yleensä myös Minnasta turvasatamalta, jossa hän voisi kellua ikuisesti.

– Siinä mielentilassa alan aina hokea, että voi kun voisin jäädä jo eläkkeelle ja olla vain. Vaikka totuus on, etten malttaisi olla kauan aloillani.

Yksi haave Minnalla kuitenkin on.

– Haluaisin elää edes hetken maailmassa, jossa ei olisi kännyköitä.

Kuvauspaikka: Hyötykasviyhdistys, Annalan Puutarha, Orangeria.