Sari, 33, jätti kaiken ja muutti minimökkiin metsän keskelle: ”Mietin, olenko tehnyt elämäni virheen”

Minimalismissa ei ole kyse tavaran määrästä tai sisustustyylistä, vaan olennaiseen keskittymisestä ja merkityksellisyyden löytämisestä. Näin yrittäjä Sari Simoska, 33, määritelee minimalismin.

Sarille elämäntavan siemenet kylvettiin idyllissä, jossa hän eli vielä reilut kymmenen vuotta sitten. Oli aviomies ja vastasyntynyt tytär, oli vakituinen työ, asunto- ja autolaina – oli jopa se labradorinnoutaja.

”Minulla oli kaikki, jota perhe-elämäksi kutsutaan. Lapsen syntymän myötä halusin olla kotiäiti. Jotta olisin voinut olla pidempään kotona hänen kanssaan, olin valmis madaltamaan elintasoani ja hankkimaan yrittäjyyden kautta sivutuloja”, Sari muistelee.

”Silloinen puoliso ei ollut kauhean innostunut suunnitelmistani.”

Tarkkaan aikataulutettu arki, perhe-elämän ja kahden vuorotyön yhteensovittaminen eivät kuitenkaan vastanneet sitä, mistä Sari oli haaveillut. Loppuun palaminen kolkutteli oven takana ja haasteet parisuhteessa lisäsivät ahdistusta.

Tuli ero ja irtisanoutuminen palkkatyöstä.

Kolme vuotta sitten Sari osti alle puolen hehtaarin metsätilan Ruovedeltä. Hiljaisessa metsässä, jossa kuului vain tuulen humina ja linnunlaulu, oli jotain tuttua.

”Ehkä tämä on nyt omalla kohdallani liian aikainen viidenkympin villitys, askeettinen elämä keskellä metsää”, Sari naurahtaa.

Kantarellit löytyvät ikkunan alta, metsä on täynnä marjoja, sieniä ja kuusenkerkkiä. Järvestä saa kalaa ja metsästyskorttikin löytyy.

”Korvesta tullut ja korpeen palannut”, Sari sanoo viitaten lappilaisiin juuriinsa.

Nuorena Sari samoili luonnossa ja oppi tarttumaan toimeen. Kun nelilapsisen perheen esikoinen halusi jotain, vanhemmat ojensivat sahan ja vasaran ja sanoivat, että tee itse. Muistona siitä peukaloa koristaa edelleen arpi, jota Sari kantaa ylpeydellä.

Takana on nyt kolmas kesä, kun Sari on raivannut metsätonttiaan, purkanut ja rakentanut, pääosin omin käsin. 1900-luvun alkupuolella rakennettu torppa seisoo vielä paikallaan. Sen kevytvalulattian Sari piikkasi ensitöikseen pois, nyt on purettu kaikki muukin. Jo aiemmin sorkkaraudasta sai osansa vanha hirsinavetta ja lahonnut sauna.

Tontille on noussut yksinkertainen, kamiinalla lämpenevä minimökki.

Vesijohtovettä ei ole, vain vanha kaivo ja senkin vesi ruosteista. Järvenrantaan on puoli kilometriä. Sari kerää sadevettä, juomaveden hän tuo kyliltä. Nuotiolla isossa kattilassa lämpiää pesuvesi, siitä Sari ammentaa kauhalla vettä päähänsä. Vaatteensa hän pesee nyrkkipyykillä.

Sähköverkon suhteen Sari on vielä toistaiseksi suostunut tekemään kompromissin. Työkalut tarvitsevat sähkövirtaa ja pakastin, jonne Sari säilöö metsän antimet, syö sekin sähköä. Tulevaisuudessa asiat ovat kenties toisin; toiveena on, että aurinkopaneelit riittäisivät elämisen sähköistämiseen.

Talven kylmimmiksi kuukausiksi Sari on toistaiseksi siirtynyt majailemaan kaupunkiin. Mutta kun maa on alkanut pilkottaa lumen alta, Ruoveden metsäpalsta on jälleen kutsunut.

”Olin aluksi liian optimistinen ajankäytön suhteen. Työtä on valtavasti ja välistä mietin, olenko tehnyt elämäni kauheimman virheen, ollut rohkean sijasta tyhmänrohkea”, Sari naurahtaa.

Silti asumiskustannukset ovat selkeä mittari siitä, että Sari on askeleen lähempänä unelmaansa. Metsässä ne ovat alle 50 euroa kuussa sisältäen ihan kaiken.

”Teen yrittäjänä töitä sen verran, että pärjään, mutta en halua uupua oravanpyörään, kahlita itseäni pankkilainaan tai seikkailla vasta eläkkeellä. Unelmien toteuttaminen tarkoitti, että elinkustannusteni oli pienennyttävä radikaalisti.”

Nyt Sari suunnittelee nettisivuja ja tekee parturi-kampaajana keikkoja. Hän on opiskellut myös luonto-ohjaajaksi.

”En halua laittaa kaikkia munia samaan koriin, ja sillä tavalla olen selvinnyt vaikeidenkin aikojen yli. Ajattelen kuten pääomasijoittaja eli pyrin saavuttamaan käytössä olevilla resursseilla mahdollisimman jatkuvaa, passiivista tulosta”, Sari kertoo.

”Marjapensas on tästä hyvä esimerkki. Se tuottaa minulle ilmaista ruokaa vuosikymmeniä vain pienellä vaivannäöllä.”

Sarin kokemuksen mukaan palkkatöissä on toisin: ahkeruudesta ja älykkyydestä palkitaan vain lisätöillä, mikä tappaa nopeasti motivaation.

Tyttären vakituinen asuinpaikka on koulun vuoksi isänsä luona, mutta hän vierailee äidin luona säännöllisesti. Kun ollaan yhdessä, tehdään myös reissuja, niin kotimaassa kuin ulkomaillekin.

”Teini on innostunut jopa puutarhan laitosta”, Sari hymyilee.

Vaikka Sarin valitsema minimalistinen elämäntapa kiehtoo monia, tunkua talkoohommiin ei ole ollut. Tukiverkko Pirkanmaalla on pieni. Kun on hyvä päivä, touhukas elämä yksin metsän keskellä tuntuu pelkästään ihanalta.

Matkan varrelle on mahtunut myös väsymystä, vastoinkäymisiä ja loukkaantumisia. Ei mitään vakavampaa, vain otsakuhmuja livenneistä laudoista, jomottavia lihaksia ja tämän tästä laastaripaketissa olevia sormia.

”Välistä toki pelottaa, kun keikun yksin katoilla eikä kukaan ole vahtimassa, että tipunko. Perheelle pohjoiseen välillä ilmoitan, jos minusta ei kuulu puoleen tuntiin, soittakaa ambulanssi.”

Yksinäisyydestä Sari ei silti kärsi. Onhan hänellä seuranaan pikkulinnut, öisin huhuileva lehtopöllö, sisiliskot, kyykäärmeet, sammakot ja ampiaiset. Kyläyhteisön toiminnassa on kiva olla mukana.

”En kaipaa muiden ihmisten seuraa päivittäin. Usein riittää, että vain soitan jollekin.”

Kulunut vuosikymmen on kasvattanut Saria paitsi ihmisenä, myös naisena.

”Olen saanut itsetuntoni takaisin ja tiedän, että selviän. En pelkää enää epäonnistumisia ja uskallan kokeilla uutta ja heittäytyä tilanteisiin. Nyt koen pystyväni hallitsemaan elämääni ja toimimaan luonnonkierron mukaan, erossa kiireestä, mainoksista ja valosaasteesta.”

Sarille käänteentekeviä kirjoja ovat olleet Tim Ferrissin 4 tunnin työviikko ja Cheryl Strayedin Villi vaellus, jossa Strayed kertoo tuhansien kilometrien vaelluksestaan Meksikon rajalta Kanadan rajalle.

Sari haaveilee vaeltavansa saman reitin, kun tytär on kasvanut tarpeeksi isoksi. Sitä ennen Sari haluaa lähteä Espanjan Santiago de Compostelan tunnetulle pyhiinvaellusreitille.

”Jokin vaeltamisessa kiehtoo. Että pystyy haastamaan itseään, näkemään hienoja paikkoja pienellä budjetilla ja kokemaan erilaisia asioita sen sijaan, että viettäisi päivät neljän seinän sisällä viisi päivä viikossa palkkatöissä. Ja senkin vain tehdäkseen rahaa, jolla elää niin sanottua normaalia elämää.”

Juttu on julkaistu Voi hyvin -lehdessä 8/2025.