Millariikka Rytkösen painoa kommentoitiin jatkuvasti lapsena – ”En ymmärrä, miksi en kelvannut tyttärenä”
Millariikka Rytkönen saa usein kuulla olevansa kovanaama. Oikeasti hän on ihminen, joka on selviytynyt vaikeista tilanteista pienestä asti.
Tehyn puheenjohtaja Millariikka Rytkönen, 48, kertoo Eevan juttusarjassa elämänsä rooleista.
”Olen halunnut onnistua äitiydessä. Voin rakastaa lapsiani niin kuin olisin toivonut itseäni rakastettavan.”
Tytär | Kaikki perheet eivät ole ok – ja se on vieläkin tabu
”Tajusin jo pienenä, että minusta odotettiin muuta kuin olin. Tunsin, että minua hävettiin. Luonteeni oli kuulemma ongelma: olin liian räväkkä, liian aktiivinen ja itsekuriton. Minun olisi pitänyt olla jotenkin levollisempi. Koulussa opettajat pitivät minusta, enkä ymmärtänyt, miksen kelvannut tyttärenä. En ymmärrä sitä vieläkään.
Murrosikä oli selviytymiskeinoni: irtauduin silloin henkisesti lapsuudenperheestäni ja 17-vuotiaana sanoin, että nyt riittää. Vaikka olin hyvä oppilas, jätin lukion kesken ja muutin täysi-ikäiseksi tultuani pikkuiseen vuokrayksiöön. Aloin opiskella terveydenhuoltoalaa.
Päätin, etten koskaan tekisi lapsia. Se oli tapani käsitellä kokemustani tyttärenä.
Tuntuu häpeälliseltä puhua perheestä näin, koska kulttuurissamme ylläpidetään italiaistyyppistä myyttiä, jossa kaikki sukupolvet ovat keskenään tekemisissä. Vaikeista perhetilanteista puhuminen on vieläkin tabu, vaikka kaikki perheet eivät ole ok. Olen aikuisenakin pitänyt ajoittain yllä lapsuudenperhekulissia, sillä en ole jaksanut avata traumaattisia kokemuksiani.
Onneksi päätökseni olla tekemättä lapsia ei pitänyt, sillä tapasin myöhemmin lasteni isät, jotka halusivat lapsia ja nimenomaan minun kanssani. Lasten saaminen ei kuitenkaan ollut itsestäänselvää. Minulle tuli kohdunulkoinen raskaus, joka repi toisen munanjohtimeni katki.
Yhden gynekologin mukaan alavatsani oli kuin huonosti huuhdeltu pastakattila, täynnä kiinnikkeitä. Endometrioosi, suklaakystat, monirakkulaiset munasarjat ja tuhoutunut munanjohdin eivät olleet otollinen lähtökohta raskaudelle. Valmistauduin siihen, etten saisi lapsia.
Olen kiitollinen siitä, että minulla on nyt Erin ja Aake. 23-vuotias Erin opiskelee lääkäriksi, Aake on 13-vuotias koululainen.
Olen halunnut onnistua äitiydessä. Kun lapseni soittavat, vastaan vaikka olisin valtakunnansovittelijan tapaamisessa. Voin rakastaa lapsiani niin kuin olisin toivonut itseäni rakastettavan.
On ollut ihmeellistä katsoa, kuinka ihana äiti miehelläni Jyrkillä on. Anoppini pitää pojastaan vieläkin huolta ja paapoo, vaikka Jyrki on 56-vuotias.
Myös Jyrki on ihana isä. Joskus tunnen jopa surua ja kateutta siitä, että en ole saanut kokea samaa. En ole tavannut vanhempiani enää vuosiin.
Olen 48-vuotias. Tajusin vasta kirjoittaessani pian julkaistavaa elämäkertaani Täysin auki, miksi olen hakeutunut töihin lastenkotiin ja kätilöopintoihin jo parikymppisenä.
Äitimyytti oli mielessäni niin rikki, että aloin tiedostamattani korjata sitä. Kaikki valinnat, jotka tein, liittyivät äitiyteen.”
”Vaikka olisin ollut kuumeessa, menin töihin, koska häpesin lihavuuttani niin paljon. Ajattelin, että läski ei voi olla pois töistä.”
Laihduttaja | Ruoka paikkaa rakkausvajetta
”Näkyyköhän mahani? Ajatus pulpahti mieleeni silloinkin, kun puhuin ensimmäistä kertaa Ylen A-studiossa suorassa televisiolähetyksessä vuosia sitten. Olen kasvanut siihen ajatukseen, että mahan pitäisi olla pieni, toisin kuin minulla.
Olen laihduttanut aikuiselämäni aikana nelikymppiseksi asti 22 vuotta, yli 250 kiloa ja neljän ihmisen verran. Syöminen on ollut terapeuttini ja turvani mutta myös kivulias asia. Sairastuin syömishäiriöön ensimmäisen kerran jo lapsena.
Minulla ei ollut lapsena kasvu- eikä kehorauhaa. Tunsin, että luonnettanikin suurempi ongelma muille oli painoni. Sain jatkuvasti kuulla olevani liian iso, ja päällimmäiseksi muistoksi jäi se, etten missään tilanteessa saisi syödä liikaa.
Häpeä tarttui minuun. Yritin korjata rakastetuksi tulemisen vajetta paitsi laihduttamalla myös syömällä liikaa.
Pääsin puhumaan syömishäiriöstäni vasta kolmikymppisenä psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Olin silloin kolmevuotiaan tyttäreni yksinhuoltaja ja jatkuvien pätkätyösuhteiden sekä liian suurten opintolainan ja autolainan uuvuttama.
Sairaanhoitaja totesi kuulevansa minusta, että kannan rivien väleissä perhesalaisuuksia. Hän oli oikeassa, vaikka en vielä silloin osannut käsitellä niitä. Hän kehotti kirjoittamaan siitä, miltä ahmimisen aallonharjalla tuntuu.
Lapsuudessani minulle puhuttiin jatkuvasti painostani ja ulkonäöstäni, vaikka en ollut lihava. Tunsin, että olin koko ajan epäsopiva.
Meikkaisit enemmän, minulle sanottiin. Minusta tehtiin kotialbumi ja kuvieni yhteyteen kirjoitettiin painooni liittyviä huomautuksia, kuten Syömällä solakaks’ (neljä kiloa on hävinnyt) tai HÄH! Minäkö muka pyöreä??? Albumia esiteltiin minulta lupaa kysymättä vieraille. Vihasin sitä.
Lapsuuden laihduttamiskäskyt muuttuivat päässäni pikkuhiljaa omaksi äänekseni, joka käski ja kielsi. Syömällä pystyin turruttamaan tunteitani ja rakentamaan panssarin pelkoja – ja miesten huomiota – vastaan. Syömishäiriöön jää koukkuun niin kuin päihteisiin.
Mitä lihavampi olin, sitä tehokkaammin tein töitä. Vaikka olisin ollut kuumeessa, menin töihin, koska häpesin lihavuuttani niin paljon. Ajattelin, että läski ei voi olla pois töistä. Väitän, että moni muu tekee samaa.
Minusta tykättiin, mutta en tykännyt itsestäni. Olin lihavana näkymätön kaikkialla paitsi synnytyssalissa. Siellä minusta tuli turvallinen hahmo. Muistan noista vaikeista ajoista vain sen, että työni oli tärkeää ja merkityksellistä.
Kerron elämäkerrassani, kuinka ajoin hampurilaisravintolan autokaistalle, tilasin kuusi juustohampurilaista ja ahmin niistä kolme jo ajaessani. Olen kirjoittanut kirjaan kaikkein kipeimmät ja häpeällisimmät asiat, koska en halua enää hävetä sairautta.
Nykyisin mahani on vain maha. Ja ruoka ruokaa. Silti ruoka on elämäni pisin ja raskain suhde enkä pääse siitä koskaan eroon, koska ihmisen on syötävä elääkseen. Ja elää minä haluan.”
Suorittaja | Kivusta on voitava puhua
”Olen hyväksynyt sen, että tapani tehdä ammattiyhdistystyötä Tehyn puheenjohtajana ahdistaa joitakin. Minut luokitellaan usein kovanaamaksi ja ay-jyräksi, vahvaksi ihmiseksi. Oikeasti olen maailmanparantaja ja aktivisti. Suuttumus on käyttövoimani ja vitutus voimavarani. En häpeä vaatia enkä anna periksi.
Voimat voivat silti ehtyä tällaisessakin asemassa, eikä siitä puhuta.
Keväällä 2022 käytiin työmarkkinahistorian tiukimpia neuvotteluja. Tilanne oli äärimmäisen paineistettu. Olin jaksanut neuvotella kuukausia vailla vapaapäiviä, mutta neuvottelujen jälkeen julkisuudessa esitetyt nimettömät väitteet jyräävästä johtamistavastani olivat liikaa. Ne tuntuivat mustamaalaukselta.
Ensin menetin yöunet. Sitten alkoi ahdistaa. Lopulta istuin työterveyslääkärillä ja itkin. Eniten itkin sitä, että tunsin tulleeni kohdelluksi epäreilusti. En voinut vaitiolovelvollisuuden vuoksi oikoa väitteitä.
Olin ajatellut, että riittää, kun teen työni suoraselkäisesti ja hyvin, mutta se ei riittänytkään. Minä, joka en pienestä hätkähdä, menin samanlaiseen tilaan kuin synnyttäjä kivuissaan: käperryin sisäänpäin.
Lopulta avauduin Tehyn hallituksen kokouksessa ja kerroin, että olen pohjamudissa. Taisin itkeä räkäitkua, ripsivärit valuivat. Jälkeenpäin mietin, että ai kamala. Samalla muistutin itselleni, että johdan isoa, vaikutusvaltaista liittoa ja olen vastuussa isoista asioista, joten minun on voitava kertoa, kun minuun sattuu.
Turvallisempaa paikkaa tällaiselle avautumiselle ei ollut: Tehyn hallituksen kaikki 15 jäsentä ovat koulutukseltaan hoitajia.
Sain tukea hallitukselta ja johtoryhmältä eli lähimmiltä työkavereiltani sekä ystäviltäni ja perheeltäni. Se auttoi eniten. Muutaman kunnolla nukutun yön jälkeen nousin kanveesista johtamaan joukkoja.
Olen tarpeen tullen hyvin päämäärätietoinen. Eniten minua oli satuttanut se, että jotkut todella olivat halunneet minulle pahaa. Asia on minulle vieläkin vaikea.
Välillä minulta kysytään, miten jaksan yömyöhään venyviä neuvotteluja. Ni-in? mieleni tekee kysyä.
Kätilön kolmivuorotyö on nykyistä työtäni raskaampaa. Oikea paine on sitä, kun vauva jää hartioistaan kiinni synnytyskanavaan ja hänet on saatava ajoissa ulos. Vauvan hartiadystokia on ollut kätilön urani kamalin hetki. Nykyisessä työssäni ei ole mitään kestämistä siihen verrattuna.
Tärkeimmän palautteen tavastani tehdä töitä sain 27-vuotiaana. Silloinen pomoni sanoi, että hänellä on aina levollinen olo, kun minä olen vuorossa synnytyssalissa. Tajusin, että hei, mähän olen hyvä tässä.
Tapahtuu perheessämme mitä tahansa, minä olen se, jonka aivot naksahtavat toimintamoodiin. Kun tilanne on päällä, palastelen ongelman tsik, tsik, tsik ja totean kuin kätilö: henkeä pelastavat toimet ensin. Sitten ilmoitan, mitä tehdään seuraavaksi.
Tämä on tyypillistä päivystystyötä tekeville mutta minulle myös siviilissä. Tuskastun huoltoaseman jonossa, jos kassalla on hässäkkää. Aktivoidun ja jupisen itsekseni, että asiat voitaisiin hoitaa niin paljon fiksummin ja kaikkia hyödyttävästi.
Jyrki toteaa vieressä, että jaahas, vuoropäällikkö on taas valppaana. Mutta en vain valita, minulla on myös ratkaisu.”
Kapinallinen | Ei kiitos annetuille rooleille
”Eräs mainostoimiston työntekijä kysyi minulta kerran, kuka minut on brändännyt Tehyn puheenjohtajana. En tajunnut kysymystä. Käytin siihen aikaan nutturaa, jota hän piti tietoisena tavaramerkkinä. Selitin, että olen kätilö ja olin tottunut sairaalatyössä pitämään pitkät hiukset kiinni.
Kerran menin Kesärantaan takissa, jonka hiha oli repeytynyt naulaan juuri ennen lähtöä. Olin silittänyt hätäpäissäni reiän päälle Apulannan kangaspaikan. Sitäkin arveltiin brändäykseksi.
Aina joku kysyy tekemisistäni, kuka sen keksi. Ikään kuin en keksisi itse mitään ja jokainen liikkeeni olisi tietoinen.
Minulla on sosiaalisessa mediassa 30 000 seuraajaa, ja hoidan itse sometilini. Tapani on reagoida.
Somessa alettiin arvostella työhuoneeni lampun hintaa, vaikka en ollut itse ostanut sitä. Perustin Milla ja lamppu -tilin ja aloin poseerata sellaisten kalliiden asioiden vieressä, jotka maksavat vähintään terveydenhoitajan kuukausipalkan verran. Jos saan somessa naisvihamielisen kommentin maatessani lauantaina sohvalla, annan samalla mitalla takaisin. Päätin jo nuorena, että minusta ei tule kenenkään kynnysmattoa.
Istuin autossa 16-vuotiaana, kun kuulin ensimmäisen kerran Madonnan biisin Papa Don’t Preach. Poika vieressäni sanoi, että ihan sun biisi.
Madonna lauloi häikäilemättömästi, että päätöksiä voi tehdä itse, anteeksi pyytelemättä. Hetki oli käänteentekevä. Minusta tuli kapinallinen, koska ymmärsin, että minun ei tarvitse hyväksyä minulle annettua roolia. Voin määritellä itse itseni.”
”Tuntuu ihmeelliseltä, että puolisoni rakastaa minua juuri tällaisena eikä halua muuttaa tai vaimentaa, sitä mitä olen.”
Hyväksytty | Vilpitön rakkaus parantaa
”Olen edelleen ihmeissäni, kun saan osakseni vilpitöntä rakkautta. Puolisoni Jyrki näyttää rakkautensa teoilla, kuten tekstiviestillä jääkaapissa on jauhelihakeittoa.
Teen usein 15-tuntisia työpäiviä. Entisenä rakennusalan yrittäjänä Jyrki ymmärtää sitä.
Hän on perheemme projektipäällikkö, joka istuu vanhempainilloissa ja vastaa Wilma-viesteihin. En ole koskaan joutunut kotona kantamaan huonoa omaatuntoa työnteostani ja olen siitä äärettömän kiitollinen.
Nuorena ahdistuin, jos seurustelin kunnollisen miehen kanssa. En ollut tottunut sellaisiin.
Kun Jyrki kävi ensimmäisiä kertoja Hyvinkäällä minun ja Erinin kodissa, hän näki paperisen tilinauhani. Hän kysyi kohteliaasti, paljonko minun alallani tienataan. Näytin hänelle tilinauhan.
Jyrki luuli, että siihen oli kirjattu vain lisät. Selitin, että nauhalla ovat kuukausitulot lisineen. Hän jähmettyi. Tälläkö summalla te elätte? Selitin, että sain lisäksi toki elatusmaksut ja lapsilisän.
Jyrkistä oli uskomatonta, että pidin talouden pystyssä niin pienellä rahalla. Hän näki meidät selviytyjinä ja kunnioitti sitä. Minä olin hävennyt elämäntilannettani.
Olen ottanut Jyrkin sukunimen siksi, että haluan olla Rytkönen. Syntyessämme emme saa valita sukunimeämme, mutta Rytkösen sain valita ihan itse. Tein sen ylpeänä feministinä.
Jyrki on auttanut minua korjaamaan saamiani haavoja. Hän on tehnyt sen olemalla oma itsensä.
Se ei tarkoita, että olisimme asioista samaa mieltä. Esimerkiksi poliittiset näkemyksemme ovat joskus erilaiset. Välillä politiikasta puhuminen kotona on keskeytettävä, etteivät sarvet kolise liikaa. Uskon silti, että puolisoni äänesti minua kuntavaaleissa.
Jyrki on saanut minut tykkäämään itsestäni. En enää häpeä luonnettani. Tuntuu ihmeelliseltä, että puolisoni rakastaa minua juuri tällaisena eikä halua muuttaa tai vaimentaa, sitä mitä olen.
Jyrki on ensimmäinen ihminen, joka on saanut koskettaa mahaani.”
Haastattelu on julkaistu Eeva-lehdessä 4/2024.
