Eeva

Merja Larivaara: ”Isäni silmissä olin aina täydellinen”

Merja Larivaara: ”Isäni silmissä olin aina täydellinen”
Näyttelijä Merja Larivaaraa on kantanut läpi elämän tieto, että hän oli isälleen maailman fiksuin, paras ja kaunein. Keväällä Merja matkusti kesken esitysten hyvästelemään isänsä.
Teksti |
Kuvat |
Julkaistu: 12.11.2022

Näyttelijä Merja Larivaaran elämässä työllä on päärooli, mutta kaiken yläpuolella on perhe. Elämäni roolit -juttusarjassa Merja Larivaara kertoo, kuinka oman isän ihailu on kantoi häntä vielä aikuisenakin.

Tytär | Isän silmissä täydellinen

”Asuimme 2014–2019 mieheni Kari-Pekka Toivosen ja kahden nuorimman poikamme kanssa Oulussa. Kari-Pekka oli siellä teatterinjohtajana. Minulle suurin syy muuttoon oli isäni. Hän oli jo silloin hoitokodissa, ja halusin olla mukana hänen arjessaan.

Isänsä menetettyään Merja Larivaara on oppinut, että mikään tai kukaan ei ole itsestäänselvyys.

Minua on vahvistanut ja kantanut läpi elämän se, että isäni silmissä olen aina ollut täydellinen, hän oli täysin kritiikitön minun suhteeni. Hänelle olin maailman fiksuin, paras ja kaunein näyttelijä sekä tyttö ja nainen. Jos lapsenakin olin joskus muiden mielestä kuriton tai villi, niin isä sanoi vain, että Merja on niin eloisa.

Onneksi pystyin puolestani nyt aikuisena tukemaan ja auttamaan häntä. Oulussa kehitin Seniorisoppa-konseptin. Se on päivänäytös, jossa ikääntyneille tarjotaan pientä maksua vastaan musiikkiteatteria ja lounaskeittoa. Nyttemmin olen saanut järjestää samanlaisia konsertteja Helsingin Kaupunginteatterissa.

Tapahtumat olivat isälle tärkeitä, hän kävi katsomassa niistä jokaisen. Yhteinen aika lähensi meitä entisestään. Puhuimme kaikki asiat selväksi, mitään ei jäänyt sanomatta.

Keväällä, kun isän tila heikkeni ja alkoi saattohoito, en voinut olla hänen luonaan, koska minulla oli näytöksiä Helsingissä. Kun katsoin ennen esitystä seniorinäytöksen yleisöä, en voinut olla ajattelematta isääni. Muutaman kerran menin lavalle itkua pidätellen.

Varoitin kollegoita, että etenkin esityksen viimeinen laulu, Eilen kun mä tiennyt en, tekee tiukkaa. Olen melkoinen itkupilli ja todellinen herkkis, mutta sinnittelin romahtamatta kaikki näytökset.

Olen kiitollinen, että isä sai hyvän saattohoidon ja arvokkaan kuoleman. Hänellä oli mahdollisuus olla viimeiset päivänsä hoitokodissa tuttujen hoitajien luona.

Onneksi pystyin käymään Oulussa pikaisesti näytöspäivien välissä ja sain hyvästellä isäni rauhassa. Veljeni oli hänen lähellään, kun hän nukkui pois huhtikuun alussa.

Isä sairasti pitkään, silti hänen kuolemansa oli suuri suru. Lopulliseen eroon ei osaa valmistautua. Kaipaan häntä yhä.

Olen ollut ystävieni hautajaisissa, mutta vasta kun istuin omaisena eturivissä, tajusin kuinka tärkeitä hautajaiset ovat, monessakin mielessä. Ne ovat osa surutyötä.

Vaikka kukaan ei voi ymmärtää, miltä kaikkein läheisimmistä tuntuu, hautajaiset antavat mahdollisuuden muistella rakasta vainajaa yhdessä. Yhteisöllisyys auttaa myös omaisia.

Isän hautajaisista en muista mitään kovin tarkasti, kaikki on surun sumentamaa. Sen sijaan muistan hyvin, kuinka veljeni kanssa laskimme isän uurnan kahdestaan hautaan. Siinä hetkessä oli jotain hyvin kaunista, ainutlaatuista ja herkkää.

Hautajaisten merkitys kirkastui Merja Larivaaralle vasta, kun hän istui omaisena eturivissä. ”Hautajaiset ovat tärkeä osa surutyötä.”

Henkiset asiat ovat minulle erittäin yksityisiä. Omaa kuolemaa tai sairastumista en erityisesti pelkää, en yleensä huolehdi asioista etukäteen. Yritän opetella suhtautumaan kuolemaankin luonnollisena asiana, vähemmän dramaattisesti.”

Ammattilainen | Ei enää tiukkaa suorittamista

”Äitini vei minua jo pienenä teatteriin, ja teatteri lumosi minut heti. Lavasteet, puvut, tuoksut, kaikki oli lähes maagista. Päätin jo kymmenvuotiaana, että minusta tulee näyttelijä. Teatteri on kutsumus ja maailman paras asia, siihen liittyy yhä taikavoimaa ja selittämätöntä lumousta.

Teatterikorkeakoulussa olin hyvin suorituskeskeinen ja aika vakava. Olin huolissani, kuinka selviän. Sen jälkeen opiskelin Sibelius-Akatemiassa laulua ja hanurinsoittoa, ja musiikki on kulkenut luontaisesti näyttelemisen mukana. Molemmat ovat tärkeitä ja toisaalta yhtä ja samaa, esiintymisen iloa.

Nykyään ammatillinen itsetuntoni on vahvistunut, olen rentoutunut ja päässyt irti tiukasta suorittamisesta. Rakastan esiintymistä, mutta minun ei tarvitse olla keskipiste, kokonaisuus ratkaisee.

Olen työskennellyt Helsingin Kaupunginteatterissa vuodesta 1995 lähtien. Välillä olen ollut hoito- tai virkavapaalla, ja koko ajan olen saanut tehdä kiinnostavia töitä. Olen kiitollinen teatterinjohtaja Asko Sarkolalle, että hän ymmärsi elämäntilanteeni, kun lapset olivat pieniä. Tunsin tulleeni nähdyksi sekä suurperheen äitinä että näyttelijänä.

Koronavuosien jälkeen esiintyminen tuntuu Merjasta yhä enemmän kutsumustyöltä. Yllään hänellä on äitinsä neuloma villapaita.

Voin vilpittömästi sanoa, että minulla ei ole ollut yhtään ikäkriisiä. Ystäväni ovat eri-ikäisiä, ja kun katson heistä vanhimpia, ikääntyminen ei pelota lainkaan. Viihdyn nuorten seurassa, mutta kuuntelen ihaillen senioreiden mielipiteitä ja näkemyksiä.

Viisaus on ymmärrystä ja kykyä nähdä ihmisiä ja asioita kokonaisvaltaisesti. Esimerkiksi äitini sekä edesmenneen ystäväni Hanna-Riikka Siitosen äiti Eva-Riitta Siitonen ovat todella viisaita, samoin minua parikymmentä vuotta vanhempi naapurini. Haluaisin tulla sellaiseksi joskus itsekin.

Olen aina ollut tekijä, toimeen tarttuja ja ratkaisukeskeinen ihminen, ja iän myötä olen entistä enemmän myös työssäni mahdollistaja ja järjestelijä. Yritän kuunnella muita, ja oppia uutta. Luotan itseeni näyttelijänä, ja toivon, että voin kokeneempana ottaa työryhmässä yhä enemmän näkymätöntä vastuuta ja tukea nuorempia.

”Isoin oppi ihmissuhteissa on ollut, että pitää sanoa hyvät asiat ääneen ja antaa kiitos heti ja empimättä. Ei sitku tai mutku, vaan nyt ja siitä huolimatta.”
Merja Larivaara

Rakastan myös ohjaamista lähes yhtä paljon kuin näyttelemistä. Vaikka olen ratkaisukeskeinen, en halua jyrätä ketään, ja pystyn tarkistamaan mielipiteeni. Isoin oppi ihmissuhteissa on ollut, että pitää sanoa hyvät asiat ääneen ja antaa kiitos heti ja empimättä. Ei sitku tai mutku, vaan nyt ja siitä huolimatta.”

Rakastettu | Kuin sama verenkierto

”Juhlistamme Kari-Pekan kanssa vuosittain tapaamispäivää, kihlajaispäivää ja hääpäivää. Suhteemme alusta tulee ensi keväänä kuluneeksi kolmekymmentä vuotta. Kun tapasimme, olin 28-vuotias, varovainen ja vakava. Kari oli minua kolme vuotta nuorempi, komea, rento ja reipas.

Esittäydyimme kättä päivää, kun teimme työtä samassa produktiossa. Heti ensi tapaamisesta tuntui, että Kari näki vain minut ja minä hänet.

Viikon verran yritin esittää vaikeasti tavoiteltavaa, mutta sitten hellitin. Se on virallinen tapaamispäivämme. Ensin suhde tuntui niin arvokkaalta, että pelkäsimme sen rikkoontuvan, jos se paljastuu, ja yritimme pitää sen salassa. Pian asia oli kuitenkin julkinen, ja kuukauden kuluttua olimme kihloissa.

Sen jälkeen on pidetty yhtä. Lapsiperheen kiivaimmassa arjessa vuosituhannen alussa meillä oli kriisimme, mutta palasimme nopeasti yhteen. Me molemmat haluamme pitää kiinni tästä suhteesta, se on molemmille tärkeä. Nyt tiedän, että pitkä liitto on mahdollinen, ja olen tosi onnellinen jokaisesta yhteisestä vuodesta.

Ihastuin Karissa koko pakettiin. Hän on elämäni mies ja suuri rakkauteni, elämäni valo. Meillä on samanlainen verenkierto, intomielisyys ja halu nauttia elämästä.

Olen oppinut Karilta pelottomuutta ja rentoutta sekä paljon muutakin. Hän on lämmin, fiksu ja sydämensivistynyt, meillä on hauskaa yhdessä. Plussaa on myös, että hän on hyvännäköinen, hyvä työssään ja taitava käsistään, kaiken muun lisäksi todellinen talon- ja huoltomies.

Lapset ovat meille molemmille tärkeitä. Minusta kolme lasta oli jo aika paljon, mutta Kari halusi vielä neljännen. Silloin sanoin, että jos lapsimäärä lisääntyy, myös kahdenkeskisen ajan pitää lisääntyä. Siitä olemme pitäneet kiinni.

Kumpikaan meistä ei ole omaisuuden haalija, vaan kaikki liikenevä raha on sijoitettu yhdessäoloon, hyviin hetkiin ja matkustamiseen, sekä kaksin että lasten kanssa.

Toisessa ihmisessä arvostan eniten luotettavuutta, sitä ei kannata minun kanssani testata. Luotettavuus on tärkeintä niin rakkaudessa kuin ystävyydessäkin.

Vaikeissa elämänvaiheissa olen usein saanut tukea. En kuitenkaan ole mikään huolien levittelijä tai vatvoja, vaan vetäydyn ja käsittelen kipeät asiat vain läheisten ja ystävien kanssa. Kari sanoo viisaasti, että kaikkea ei saa päästää kattilan pohjalle.”

Leijonaemo | Koti on pesueen turvapaikka

”Kun minusta tuli äiti, olemassaoloni avartui. Nyt miltei hymyilyttää: mistä sain kaiken positiivisen energian? Miten ihmeessä työssä pärjäämisen huoleni jäivät syrjään lapsiperhearjessa? Kuinka ehdin ja jaksoin?

Merja Larivaara on kiitollinen perheestään. Tänä syksynä Merja on mukana Helsingin kaupunginteatterin näytelmissä Hiljaiset sillat sekä Vaarallisia suhteita.

Olemme asuneet samassa talossa Porvoon lähistöllä yli kaksikymmentä vuotta, pidempään kuin kumpikaan missään muualla. Se on perheemme turvapesä.

Matkaa Porvoon keskustaan on parikymmentä kilometriä, eikä sinne kulje busseja. Lasten koulu- ja harrastusvuosina ensimmäinen kyyditys lähti kuuden jälkeen aamulla, ja viimeinen lapsista ehti kotiin kymmeneltä illalla. Siinä välissä hoidettiin molempien vanhempien työt ja projektit.

Olen huolehtiva leijonaemo, ja tykkään passata lapsia, mutta isossa perheessä jokainen oppii pakosta myös seisomaan omilla jaloillaan ja pitämään puolensa.

Oppini lapsille ovat yksinkertaiset: Jos osaa käyttäytyä kohteliaasti, kiittää, tervehtiä ja katsoa silmiin sekä pystyy esittämään asiansa, pärjää. Elämästä pitää nauttia, mutta ryhmässä ei saa vaikeuttaa toisia, vaan pitää ottaa irti se oppi, mitä saa.

Emme ole painostaneet lapsia millekään alalle. Heitä on rakastettu, ja olen yrittänyt esimerkilläni näyttää, että kaikki on mahdollista kaikille. Olen unelmatyössäni, ja toivon, että jokainen lapsistakin löytää oman unelmansa.

Olen huolehtiva leijonaemo.
Merja Larivaara

Vanhimmat lapset Meeri ja Aarne ovat jo pitkään asuneet omillaan, ja toiseksi nuorin Akusti on armeijassa. Kuopus Aatos käy lukiota ja asuu osin Porvoon keskustassa.

Vaikka menetin isäni, onneksi äitini ja hänen puolisonsa ovat aktiivisia ja eläväisiä ja kuuluvat läheisesti elämäämme.

Oma äidin ja vaimon roolini limittyvät. Meillä on kivaa Karin kanssa kaksin, mutta jokainen hetki, kun saan koko pesueen tai edes osan lapsista kokoon, on entistä arvokkaampi. Saan yksiköstäni voimaa ja energiaa. Yhdessäolo on kuin panisi rahaa pankkiin.

Perhettä ei ylitä mikään. Kun tämä puoli elämästäni on kunnossa, myös ammattiminä kukoistaa.”

Mahdollistaja | Aina on aihetta juhlaan

”Kun täytin 48, ajattelin, miksi pitäisi odottaa viisikymppisiä? Miksi ei voisi juhlia aiemmin? Minulla on noin kymmenen hengen porukka naisia elämäni varrelta, ja tapaamme säännöllisesti.

Naiset ovat eri-ikäisiä ja toimivat eri ammateissa. Alun perin he eivät tunteneet toisiaan, ja siksi pyysin kutakin tuomaan mukanaan kirjan, uuden tai vanhan. Kirja piti paketoida ja jokainen sai valita yhden paketin. Paketin antaja kertoi kirjasta, ja samalla hän tuli jutelleeksi itsestään. Näin ihmiset tutustuivat toisiinsa.

Minulla on muitakin vuotuisia perinteitä, juhlistamme lasten syntymäpäiviä ja tietysti juhlapyhiä tutun kaavan mukaan. Esimerkiksi joulu on lapsille lähes pyhä rituaali, ei puhettakaan, että perinteistä kaavaa voisi paeta ulkomaille.

Iän myötä ymmärrän yhä paremmin naurun ja kepeyden merkityksen.
Merja Larivaara

Meillä on ollut monena kesänä Emäsalossa musiikkiteatteriesitys Kesäillan valssi, jossa lapsetkin ovat olleet mukana. Siitä on tullut paitsi paikkakuntalaisia ja lomalaisia myös perhettä yhdistävä tapahtuma.

Esityksessä on stand-up-tyylistä huumoria. Nautin siitä, että yleisö viihtyy. Iän myötä ymmärrän yhä paremmin naurun ja kepeyden merkityksen.

Isäni oli huoleton hulivili, äiti on huolehtivaisempi, minä olen siinä välimaastossa. Olen iän myötä rennompi kuin nuorena, aina enemmän tekijä kuin huolehtija.

Tärkein elämänläksyni on ollut maltin opetteleminen. Nykyään nukun isoissa päätöksissä yön yli, en halua hätiköidä. Hankalassa tilanteessa mietin, mitä siinä on hyvää ja keskityn siihen. Mieluummin katselen eteenpäin kuin murehdin menneitä.

Olen utelias, ja tunnen olevani jatkuvalla matkalla. Elämä on tässä. Otetaan surut suruina ja ilot iloina, ja sitten vain eteenpäin.”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 10/2022. Artikkeli on julkaistu alun perin 26.9.2022, päivitetty kokopitkäksi 12.11.2022.

Seuraa Eevaa myös Facebookissa ja Instagramissa:

Kommentoi +