"Kun jotain isoa tapahtuu, saatan ottaa puhelimen käteen ja valita äitini numeron, kunnes muistan, ettei häntä enää ole. Pahinta on, ettei äiti ole näkemässä elämäni suuria päiviä: juhlimassa häitäni tai valmistujaisiani."

Nämä ovat tyypillisiä tilanteita, jotka aiheuttavat valtaisaa surua vanhempansa menettäneissä, kertoo Suomen Mielenterveysseuran sururyhmien suunnittelija ja ohjaaja, psykologi Marika Ketola.

Se, että oma vanhempi kuolee ennen itseä, on luonnollinen osa elämän kiertokulkua. Kuolema voi kuitenkin riipaista syvältä. Äidin tai isän poismeno voi olla siihenastisen elämän suurin menetys.

Suru voi istua yllättävän tiukassa.

– Itse kuolema ei välttämättä tule omaisille sokkina. Isompi sokki voi tulla siitä tunteesta, ettei menetyksestä meinaa päästä yli, Marika Ketola sanoo.

Surun tuntemiseen ei ole olemassa mittaria. Emme voi tehdä eroa sen perusteella, surevatko nuorina vanhempansa menettäneet muita voimakkaammin tai surraanko esimerkiksi äidin poismenoa enemmän kuin isän tai toisinpäin.

Suru on aina yksilöllinen kokemus, johon vaikuttaa persoona, elämäntilanne ja menneisyys.

Oma vanhempi on kaikille merkittävä pilari, joka määrittää sen, keitä me olemme. Lapsi kasvaa suhteessa omaan vanhempaansa.

Edes se, kuinka läheiset välit vanhempaan on ollut, ei ennusta sitä, kuinka raskaalta kuolema tuntuu.

Jos suhde äitiin tai isään on ollut vaikea tai etäinen, pelkästään se on valtavan surullista. Tällöin ei välttämättä ole sellaisia muistoja, joita kaivata ja joiden varassa rakentaa itseä uudelleen.

Katkeruus ja tunne epäoikeudenmukaisuudesta voivat nousta uudestaan pintaan.

– Jos vanhempi jäi etäiseksi alkoholisminsa takia, ei välttämättä jää kaipaamaan tämän seuraa. Kuolema voi kuitenkin herättää suremaan sitä, mitä vaille on jäänyt lapsuudessa. Oliko viina minua tärkeämpi? Voi olla pitkä matka siihen, että kaipaisi poismennyttä ihmistä, Ketola sanoo.

Yleensä kuolemaan sopeudutaan, kuten muihinkin elämänvaiheisiin. Sopeutumista helpottaa, jos kuolemaan ei liity mitään erityisen traumaattista. Suhde vanhempaan on ollut hyvä eikä mitään isompaa ole jäänyt hampaankoloon.

Jos vanhemman kuitenkin menettää nuorena aikuisena, kuolemasta voi seurata paitsi valtaisa suru myös muutos, joka riistää mielikuvat yhteisestä tulevaisuudesta.

Parikymppisellä vanhemman kuolema voi heijastua jopa turvallisuuden tunteeseen.

– Äiti tai isä ei yhtäkkiä olekaan siinä vierellä pohtimassa elämänvalintoja, kannustamassa tai toisaalta moittimassa. Vanhemmilla on suuri merkitys nuorten aikuisten elämässä, Ketola sanoo.

Äidin tai isän kuolemassa voi surettaa myös menetetty rooli isovanhempana.

– Jos vanhempi kuolee kuusikymppisenä, tytär on saattanut ajatella, että oma äiti tai isä olisi mukana lastenlastensa elämässä vielä pitkään. Voi tehdä kipeää, etteivät omat lapset tule koskaan tutustumaan mummoon tai ukkiin.

Entä jos vanhempi lähtee yhtäkkiä ja vielä oman käden kautta?

Yllättävä kuolema on tyypillisesti vaikeampi hyväksyä. Jos äiti tai isä tekee itsemurhan, tilanne on vieläkin raskaampi.

Itsemurhaan liittyy paljon muutakin kuin kuolema ja menetys. Itsemurha on aina järkyttävä asia. Pintaan nousee vihaa ja syyllisyyttä.

Mielessä pyörii tuhat kysymystä. Miksi en mennyt käymään viimeisellä viikolla? Miksi en sanonut näin? Syyllisyyden tunteet voivat hyökyä pintaan, vaikkei läheisen kanssa olisi ollut draamaa.

Tunteiden koko kirjo kuuluu menetykseen. Voi tuntua syylliseltä, vaikkei tunteelle olisi todellisia perusteita.

Ketola muistuttaa, ettei ihminen voi elää muiden kanssa kuin viimeistä päivää, mahdollinen kuolema jatkuvasti mielessä.

– Omaiset onneksi ymmärtävät tämän yleensä, vaikka katuvatkin kipeästi sitä viimeisintä riitaa.

Läheisen itsemurha voi pahimmillaan aiheuttaa häpeää. Miten kertoa ihmisille, kuinka äiti kuoli?

– Asia on vaikea tuoda normaaliin keskusteluun, koska se herättää muissa suurta hämmennystä.

Häpeä voi vallata omaisen niin perusteellisesti, että suru saattaa jäädä taka-alalle.

Ystävältäni kuoli lapsi. Onko minulla ”oikeus” jäädä suremaan vanhempaani, joka oli jo vanha ja sairas?

Vanhemman kuolema on iso asia, tapahtui se missä elämäntilanteessa tahansa. Se jopa muuttaa meitä ihmisinä.

Identiteetti menee uusiksi, kun roolia toisen ihmisen lapsena ei enää ole. Olo voi tuntua irralliselta.

– Aluksi olo voi olla hyvinkin avuton. Niin voi kokea varsinkin silloin, jos on ollut vahva identiteetti isänsä tai äitinsä lapsena.

Suru voi iskeä heti tai antaa odottaa itseään. Kukin suree tavallaan.

– Kokemusta läheisen menettämisestä ei voi pakottaa samaan muottiin. Ei ole oikeaa tapaa surra. Usein menetyksen kokeneet pohtivat turhaan, surenko liian vähän tai liian paljon, Ketola sanoo.

Joskus traumaattinen menetys voi olla liian iso pala käsiteltäväksi. Sureva voi masentua. Mistä tietää, että tarvitsee apua?

Jos kuoleman jälkeen tuntuu pitkään siltä, ettei selviä siitä yksin, on tärkeää puhua muille.

Moni saa lohtua sisaruksilta, jotka käyvät läpi samaa prosessia. Mielenterveysseuran ja seurakuntien sururyhmissä voi saada vertaistukea muilta vanhempansa menettäneiltä.

Jos arjesta selviytyminen tuntuu ylivoimaiselta, kannattaa hakea ammattilaisen apua.

Surua ei kuitenkaan kannata alkaa suorittaa. Suru ei ole sairaus tai väliaikainen häiriötila, josta tulisi selvitä tai jonka vaikutuksia pitäisi erityisesti pelätä.

Surulla on meille paljon sanottavaa.

– Menetys ja suru vievät meidät syystäkin vaikeiden asioiden ja tunteiden äärelle. Se vie tutkimaan ja rakentamaan itseä uudelleen. Kukin tekee tämän tavallaan. Ei pidä pyrkiä elämään tuskatta.