Mariskan elämä ei ole ollut aina kovin turvallista, mutta 46-vuotiaana hän tuntee olevansa vihdoin kotona. Uuteen elämään kuuluvat puoliso Mikko Koivusipilä, uusperhe, opiskelu ja ura, jossa hän tulee nähdyksi sellaisena kuin on. Mariska kertoi, miten muutos tapahtui.
Kuin turisti. Vierailija ja ihmettelijä, joka on käynyt monissa paikoissa ja tutustunut moniin ihmisiin. Mistään ei löytynyt kotia, vaikka paljon on tarttunut mukaan. Näin Anna Maria Rahikainen eli Mariska kuvailee elämäänsä.
”Tunnen vasta nyt, lähes viisikymppisenä, että olen tullut kotiin ja löytänyt rauhan. Sain rinnalleni itsenäisesti ajattelevan ihmisen, joka ei hänkään kuulunut mihinkään.”
Mariskan elämä muuttui kertaheitolla, kun hän tutustui Mikko Koivusipilään, 52. Menestynyt laulaja-lauluntekijä ja Nelonen Median musiikkijohtaja Mikko toki tiesivät toisensa, mutta ensimmäisen kerran he tapasivat kunnolla keväällä 2020, kun Mariska oli mukana Nelosen Vain elämää -ohjelmassa.
”Mikko oli osaava ammattilainen ja miellyttävä persoona.”
Mariska alkoi tehdä ohjelman kuvausten jälkeen Mäihä-albumiaan, ja Mikosta tuli sen A&R, joka vastasi levyn isoista linjoista. Työskentely sujui hyvin. Mariskasta tuntui, että Mikko oli paitsi kiva tyyppi myös ihminen, joka näki hänet oikeasti.
He olivat tahoillaan parisuhteissa, mutta levynteon jälkeen elämäntilanteet muuttuivat. Silloin Mariska sai etiäisen: vahvan tuntuisen näyn ja vision, että Mikon seurassa hän oli jonkin syvän äärellä.
”Säikähdin, sillä se oli kaunis, pelottava ja intensiivinen kokemus. Tunsin, että tässä on minun ihmiseni, kohtaloni. Se oli iloinen mutta myös surullinen tunne. Sen kanssa oli hankala elää. Aloin odottaa, milloin kokemus tulee todeksi.”
Tärkeä käänne tapahtui joulukuussa 2022, kun Mikko oli lähdössä työporukan kanssa Yhdysvaltoihin juhlistamaan viisikymppisiään. Hänen sähköinen matkustuslupansa hylättiin lentokentällä, koska hakemuksessa oli yhden kirjaimen kirjoitusvirhe. Kaverit pääsivät matkaan, Mikko jäi Suomeen.
”Olimme puhuneet aiemmin, että hän voisi tulla joskus katsomaan esiintymistäni. Kun matka peruuntui, Mikko hyppäsi keikkabussiini. Huomasimme molemmat, että tulemme toimeen paremmin kuin hyvin. Tajusin, että olen hullaantunut häneen.”
Mariska oli uskonut, että asuisi aina kahdestaan 2016 syntyneen tyttärensä kanssa. Hänkin oli kasvanut äidin kanssa.
Mikon kanssa ajatus yhteen muutosta tuntui yllättäen luontevalta ja itsestään selvältä. Vuoden seurusteltuaan pariskunta vuokrasi Helsingistä yhteisen asunnon. Mariskan tyttären lisäksi uusperheeseen kuuluvat puolison neljä lasta, jotka käyvät yöpymässä tai syömässä kuka milloinkin.
”Pitkän yksinolon jälkeen on ihana mennä työpäivän päätteeksi kotiin, jossa voin jakaa asioita toisen aikuisen kanssa. Edustamme samaa sukupolvea, jaamme saman arvomaailman ja työskentelemme samalla alalla.”
Pari uppoutuu vapaapäivinä sanojen maailmaan analysoimaan esimerkiksi biisejä.
”Mikko ruokkii ja tukee luovuuttani, hän ymmärtää lyriikoita. Hän piirtää isoja linjoja, minä toteutan yksityiskohtia. Kummankaan ei tarvitse pienentää tai korottaa itseään. Tässä parisuhteessa saan olla rennosti ja vapaasti oma itseni.”
Se tarkoittaa myös sitä, että Mariska voi huushollata sielunsa kyllyydestä.
”Olen siivoushullu. Kukaan ei rajoita minua. Voin imuroida vaikka kolme kertaa päivässä, jos haluan. Mikko pitää huolen pöytäpinnoista, minä putsaan lattiat. Minä teen aikuisten ruuat, Mikko lasten.”
Mariska arvostaa sitä, että kotona saa tarvittaessa riidellä turvallisesti.
”Olen välillä kuumakalle. Jos olen väsynyt ja jokin asia kotona ei ole paikallaan, meikäläiseltä saattaa päästä parin lauseen mittainen kääkätys. Mutta siihen se jää.”
”Minä en kosi. Olen sen verran vanhanaikainen. Menen kerran naimisiin, joten ylpeyteni ei anna periksi.”
Mikko kosi Mariskaa viime vuoden itsenäisyyspäivänä. Laseissa oli alkoholitonta kuohuviiniä, ja televisiosta tuli itsenäisyyspäivän ohjelmaa. Mariska ei osannut aavistaa mitään.
”Mikko alkoi puhua kauniisti, ja ensin ajattelin, että mitä hän sekoilee. Sitten hän kysyi, suostuisinko menemään hänen kanssaan naimisiin. Mikko antoi kihlasormuksen mutta ei polvistunut. Hän on vanha futari, ei niillä polvilla voi polvistua”, Mariska sanoo ja naurahtaa.
”Hetki oli kaunis. Sen jälkeen kävimme kävelemässä ja joimme kahvit. Juhlahetkemme ovat meidän näköisiämme, pienimuotoisia. Kihlajaispäivämäärä oli kivasti valittu niin, että se on helppo muistaa.”
Mariska vitsailee, että olisi voinut kosaista jo ensimmäisen seurusteluviikon jälkeen mutta piti pintansa.
”Minä en kosi. Olen sen verran vanhanaikainen. Menen kerran naimisiin, joten ylpeyteni ei anna periksi.”
Häät ovat kesäkuussa arkipäivänä. Pari vihitään kirkossa perheen läsnäollessa. Pienet juhlat järjestetään kodin lähellä sijaitsevassa ravintolassa.
Mariska tekee itse häämeikin ja tupeeraa tukkansa. Hän ajattelee pukeutuvansa Mert Otsamon suunnittelemaan vaaleaan, strasseilla koristeltuun silkkimekkoon, jota käytti itsenäisyyspäivän vastaanotolla 2018.
”Iltapuku on vähän rikki, joten se pitäisi parsia. Toivottavasti mekko mahtuu vielä. Jos ei mahdu, laitan toisen aiemmin teettämäni puvun. Olisi älytöntä käyttää häihin isoja summia. Olen saanut olla ammatissani kyllästymiseen asti pakkeloitavana, eikä minusta muutenkaan prinsessaa saa. Ei itsestä tarvitse ihmeellisyyksiä taikoa.”
Häät ovat Mariskalle tärkeä siirtymäriitti. Hän pitää jatkossakin oman sukunimensä.
”Uskon avioliittoon. Se edustaa minulle pysyvyyttä ja turvallisuutta. Minulle on tärkeää, että suhteemme saa kirkollisen siunauksen ja liitto virallistetaan.”
”Romanttinen rakkaus on minulle turvaa, luottamista, toisen arvostamista ja hyväksymistä yhdistettynä loputtomaan vetovoimaan.”
Avioliitto on Mariskan ensimmäinen. Mikko on ainoa ihminen, jonka kanssa hän on halunnut naimisiin.
”Aiemmat parisuhteeni ovat olleet räpiköintiä. Ja jos minulla on joskus ollutkin kumppanina joku kiva ja kiltti, olen itse tyrinyt suhteen.”
Avoliitossa Mariska on elänyt vain kerran aiemmin. Hän oli silloin 16-vuotias punkkari, jolla oli kiire itsenäistyä ja muuttaa omilleen. Hieman vanhemmalla poikaystävällä oli oma yksiö, joten Mariska tarttui tilaisuuteen.
”Olin epävarma, sopeutuvainen ja vähään tyytyväinen. Puitteet olivat aika niukat eikä rahaakaan ollut kauheasti. Dyykkasin roskiksia ja kävin alelaarit ja leipäjonot läpi. Torimyyjät potkivat minua pois jaloista, kun kävin hakemassa kojuista tippuneita ylijäämävihanneksia kiinnimenon jälkeen. Se kuului elämäntapaamme, ei se sen ihmeellisempää ollut.”
Yksiöön majoitettiin toisinaan myös ulkomaisia punkbändejä niiden Suomen-vierailuilla.
”Välillä lattialla saattoi kuorsata viisi ukkoa.”
Mariska tutustui punkiin jo lapsena äidin siskon kautta. Lapsen silmiin punkin estetiikka ja musiikki näyttäytyivät makeina. Myöhemmin yhteisö toi elämään vapautta, yhteenkuuluvuutta ja sallivuutta.
”Kasvaminen ei ollut minulle helppoa. Seiskaluokalla olin aika sulkeutunut ja vetäytyvä. Kasvoin sellaiseen ajatukseen, että en kuulu joukkoon. Korostin sitä käytökselläni, vaikka ihmiset olivat suopeita minua kohtaan.”
Ystäviä löytyi punkpiireistä.
”Sinne mahtui kaikenlaista hiihtäjää. Se oli omituisten otusten kerho. Punk tarjosi minulle yhteisön, joka hyväksyi minut joukkoonsa ja jossa pystyin itsenäistymään.”
Vaikka punk on kapinaliike ja irtiotto yhteiskunnasta, siellä ajatellaan Mariskan mielestä silti melko yhdenmukaisesti.
”Arvostan suuresti sitä, että ihmiset uskaltavat muodostaa omia mielipiteitään. Aloin jossain vaiheessa kapinoida punkliikettä vastaan. Pukeuduin goottibileissä valkoisiin ja julistin baarissa Jumalaa.”
Mariska kasvoi Helsingin Hermannissa kahdestaan kirjoittajana työskennelleen äitinsä Hentun kanssa. Miehen tai parisuhteen mallia hän ei kotoa saanut.
”Äiti oli kolme kertaa naimisissa. Kun olin lapsi, avioliitto näytti paikalta, jossa käydään, ja sitten kun homma kosahtaa, lähdetään vetämään. Ajattelin, että minun täytyy hoitaa homma paremmin.”
”Ajattelen monesta asiasta eri tavalla kuin äiti. Mutta sen olen häneltä oppinut, että vaikka kaiken maailman bänksit ovat surullisia, elämä ei niihin pysähdy. Äiti on selviytynyt kaikesta.”
Mariska sai kotoa perusluterilaisen kasvatuksen ja arvot.
”Olen tehnyt paljon ajatustyötä etsiessäni kuka olen. Olen kapinoinut kaikkea kotoa ja muualtakin annettua vastaan. Silti olen palannut moneen asiaan vapaaehtoisesti, kun olen saanut perspektiiviä. Olen monessa asiassa vanhanaikainen.”
”Minusta tulisi hyvä kotiäiti, tykkään kotitöistä ja palvelemisesta. Samalla minulle on tärkeää, että saan tehdä työtä ja elättää perhettäni.”
Omien arvojen määrittäminen on kestänyt vuosikausia.
”Minulla on ollut elämässäni paljon epämääräisiä suhteita ja sopimuksia. Kaikkeen tottuu ja sopeutuu. Silloin on vaikea määrittää, mikä mättää. Itsekseen olo, omien ajatusten kuunteleminen ja samalla toisen aikuisen kumppanuus auttoivat hahmottamaan, mikä minulle on tärkeää. Minun on pitänyt opetella itseni kunnioitusta, se on elämän mittainen matka.”
Mariska on oivaltanut, että omia valintoja voi tehdä vasta kun on rehellinen itselleen.
”Minulla ei ole pitkää vaatimuslistaa. En rakenna itseäni statussymboleiden tai ulkoisten puitteiden mukaan. Minua kiinnostaa, miten asiat oikeasti ovat. Moni ei pidä totuudellisuudesta, koska se on myös rumaa.”
”Rehellisyys itseä kohtaan on tarkoittanut lapsenomaisista haaveista ja kuvitelmista luopumista. Ne aiheuttavat ristiriitoja ja epäonnistumisen tunteita. Kun pystyy katsomaan elämää totuudellisesti, onnellisuus alkaa löytyä.”
Biisien tekeminen ja kirjoittaminen ovat Mariskalle itsetutkiskelun kanava ja tapa käsitellä tunteita, joita hänen on muuten vaikea kohdata.
Musiikki on hänelle myös tapa tehdä itseä näkyväksi. Elämän isoin opettaja ja raiteille panija on kuitenkin tytär.
”Tytär on laajentanut näkökulmaa ja tehnyt elämästäni vähemmän itsekeskeistä. Lapsella ja miehellä on minua huomattavasti paremmat tunnetaidot. He osaavat opettaa ja avata tilanteita.”
Viime syksynä Mariska palasi akateemisten opintojen pariin. Hän lukee Helsingin yliopistossa antiikin kreikkaa. Ensi vuonna hän aloittaa myös latinan opinnot.
”Kaipasin muutosta ja soittelin pitkään suutani, että pitäisikö mennä opiskelemaan. On samaan aikaan palkitsevaa ja epämiellyttävää rassata pääkoppaa äärirajoille lähes päivittäin. Pentuna keskityin opiskelijaelämään, nyt keskityn opiskeluun.”
Teininä Mariska opiskeli klassista pianonsoittoa Sibelius-Akatemian nuoriso-osastolla. Konserttipianistia hänestä ei tullut, sillä juhliminen alkoi kiinnostaa enemmän.
Rajoja oli kokeiltava myös muuttamalla punkkaripoikaystävän perässä Lontooseen. Siellä Mariska opiskeli yliopistossa muinaislatinaa ja -kreikkaa, mutta opiskelut jäivät, kun hän sai 22-vuotiaana levytyssopimuksen.
Mariska palkittiin viime vuonna Iskelmä-Finlandialla ja Juha Vainio -palkinnolla, joka myönnetään vuosittain merkittävälle sanoittajalle. Vaikka Mariska on kokenut tekijä, palkinnot lisäsivät painetta. Sanojen alkulähteille palaaminen on tuonut uutta intoa ja laajentanut ajattelua.
”Yliopistopäivän jälkeen jatkan usein asioiden analysointia kotona. On kivaa, että himassa on ihminen, joka osoittaa kiinnostusta kaikkea kohtaan. Minulla on keskusteleva parisuhde. Analysoimme jatkuvasti kaikkea.”
”Päätin, että kissanristiäiset on nähty ja laitoin meiningin ryhdikkääksi.”
Elämän pohjavire on nykyisin iloinen ja rauhallinen. Kesällä Mariska keikkailee uuden kokoonpanon kanssa, kirjoittaa biisejä ja opiskelee. Muutoin hän aikoo nautiskella seesteisestä arjesta. Salilla käyminen ja juokseminen pysäyttävät ajatukset ja tyynnyttävät mieltä. Mariska on opetellut myös nukkumaan kunnolla ja syömään entistä säännöllisemmin.
”Päätin, että kissanristiäiset on nähty ja laitoin meiningin ryhdikkääksi. Käymme Mikon kanssa teatterissa ja ulkona syömässä, mutta juhlinnaksi riittävät pullakahvit. Yöt ovat nukkumista varten.”
Mariska vuokrasi neljä vuotta sitten kerrostaloasunnon Etelä-Karjalan Parikkalasta, josta äidin puoleinen suku on kotoisin. Perhe viettää siellä lyhyitä jaksoja, kun työt ja opiskelut antavat myöden. Parikkalassa viehättävät luonto, rauha ja murre, jota äiti puhuu. Mariska uskoo, että perhe muuttaa jossain vaiheessa kokonaan pois pääkaupunkiseudulta.
”Elämäni ei ole ollut aina kovin turvallista, mutta Parikkalassa minulla on rauhallinen ja turvallinen olo. Turva rentouttaa. Hartiat laskeutuvat. Enää minun ei tarvitse olla koko ajan taisteluvalmiudessa.”
Haastattelu on julkaistu Eeva-lehdessä 6/2025.
