Jos joku olisi vuosikymmeniä sitten sanonut minulle, että ajattelussani on naisvihaa, olisin ensin nauranut ja sitten suuttunut. Totta se silti oli.

Olin jo parikymppisenä feministi ja vannoutunut tasa-arvon kannattaja, mutta myös aikani lapsi. Olin ylpeä siitä, etten ollut niin kuin muut naiset. Olet hyvä jätkä kuulosti minusta kehulta.

Ajattelin, että valta, voima ja kunnia olivat miesten valuuttaa, ja että menestyäksemme meidän naisten piti opetella toimimaan miesten maailman säännöillä mieluusti vähän paremmin kuin miehet.

Nyt se tuntuu samalta kuin katselisi mustavalkoista televisiokuvaa.

Nykyisin jo tiedän, miten paljon värejä maailmassa on. Olen oppinut, että sääntöjä voi ja pitää muuttaa ja että valta kuuluu kaikille sukupuolille.

Moni asia on jo muuttunut. Seksuaalinen ahdistelu ei enää ole maan tapa vaan tuomittavaa käytöstä. Yrityksissä puhutaan esihenkilöistä, hallitus on täynnä naisministereitä ja nuoriso suhtautuu sukupuolen käsitteeseen yhtä vapautuneesti kuin lomalainen nukkumaanmenoaikoihin.

Jos tätä menoa jatkuu, onnistumme vielä jakamaan perhevapaat oikeasti tasan molempien vanhempien kesken, uudistamaan translain ja rakentamaan autoihin paikan käsilaukulle.

Niin hyvin asiat eivät ole, että me naiset (ja tarkoitan tällä nyt kaikkia naiseksi identifioituvia) voisimme lakata kannustamasta toisiamme. Sisäistetty naisviha on pirullinen vihollinen.

Ainakin minä huomaan aina silloin tällöin ajattelevani kuin kärttyinen muinaismuisto: eikö tuo nuori nainen voisi edes yrittää puhua vähän vähemmän kimeällä äänellä?

Onneksi osaan jo pysäyttää itseni ja ravistaa ajatukset päästäni kuin suihkuun joutunut koira. Keskityn siihen, mitä ihminen sanoo eikä miten. Ei se ole edes vaikeaa.

Jos sitä ei huomaisi, se olisi mahdotonta.

Pääkirjoitus on julkaistu Eevassa 9/2022.