Kun kesken joogatunnin mietin ostoslistaani, ymmärsin, miksi pysähtyminen on niin vaikeaa

Kun joogatunnilla laskeuduttiin viimeiseen pitkään asanaan, toisella puolellani keskityttiin vahvaan hengitykseen, toisella nukahdettiin nopeasti. Minä hoin mielessäni mantraa: kurkkua, kaalia, kurkumaa. Niitä ostaisin, kun menisin tunnilta suoraan kauppaan, ja kotona puristaisin mehua.

Tiesin kyllä, että tehtävänä oli laskeutua kehoonsa ja keskittyä hengitykseensä. Silti päästin mieleni kauas joogasalin lempeästä hämärästä. Jos olisin antanut sen jäädä, ties mitä ajatuksia olisi noussut esiin.

Joskus hiljaisuus on pelottavaa. Vaikka tietäisi, että kaipaa juuri sitä lisää elämäänsä, se voi ahdistaa. Kun pysähtyy, mielen pohjamudista voi nousta jotain esiin. Silloin joutuu kohtaamaan asioita, tehtyjä ja tekemättömiä, joiden käsittelyyn ei ole voimia.

On helpompi pitää itsensä kiireisenä ja vältellä hiljaisuutta: täyttää kalenterinsa, tarttua pysähtymisen hetkinä kännykkään ja pitää elämässään riittävästi taustamelua. Niillä voi paeta yllättävänkin pitkään huoliaan, surujaan ja epävarmuuksiaan.

Aina ei ole edes oikea aika pohjamutien kaivelulle. Suuren kriisin keskellä voi olla hyväkin pitää itsensä hetken aikaa kiireisenä, vaikka kuinka joku hokisi hiljaisuuden elvyttävästä vaikutuksesta.

Muutama kuukausi myöhemmin olin valmis kohtaamaan itseni paremmin joogatunnilla. Oli jonkun muun vuoro tehdä mielessään kauppalistaa, minä voisin kuulua heihin, jotka uskaltaisivat upota itseensä.

Minä upposin, kuuntelin hengitystäni ja koitin ohjata mieleni jatkuvasti takaisin hengitykseen. Se kun oli jälleen poistumassa joogasalista.

Jaksoin muutaman minuutin – ja onnittelin itseäni: matka rauhaan kulkee usein epämukavuuden ja levottomuuden kautta, ja olin sen matkan alussa.

Pääkirjoitus on julkaistu Voi hyvin -lehdessä 10/25.