Kun elämä muuttuu radikaalisti, tämä arkinen asia voi lohduttaa – tajusin sen, kun ystäväni soitti minulle matkalla sairaalasta kotiin

”Miten nuo ihmiset voivat vain jatkaa elämäänsä? Eivätkö he tajua, mitä on tapahtunut?” ystäväni ihmetteli. Hän istui taksissa matkalla sairaalasta kotiin ja soitti minulle.

Ystäväni elämään oli tullut järisyttävä muutos. Yhtäkkiä oli aika ennen sairaalakäyntiä ja aika sairaalakäynnin jälkeen.

Siinä taksissa ystäväni tunsi olevansa vedenjakajalla. Matkalla samaan kotiin kuin ennenkin mutta sisäisesti jo kovin muuttuneena. Hänestä tuntui pahalta katsoa ihmisiä, jotka kantoivat kauppakassejaan ja juoksivat lenkkejään kuten ennen.

Tiedän itsekin tuon tunteen vedenjakajalla seisomisesta. Kun on tapahtunut jotain elämää radikaalisti muuttavaa, muiden normaali elämä tuntuu absurdilta.

Silloin tuntuu siltä kuin olisi päätynyt hetkeksi jouluisen lumisadepallon sisään ja katsoisi kuplan keskeltä ihmisten arkista puurtamista. Kaikki ennen niin tavalliselta näyttänyt vaikuttaa omituiselta, ja arkiset puheet tuntuvat vain kumisevan oudosti.

Tuossa tilanteessa tuntuu siltä kuin olisi alkanut uusi ajanlasku – eikä sillä ole mitään tekemistä vuoden vaihtumisen, eikä varmaan planeettojen siirtymisenkään kanssa.

Siksi olenkin viime vuosina suhtautunut vuoden vaihtumiseen vähän laimeasti. Vaikka sinänsä tuntuu hauskalta leikiltä hyvästellä vanha vuosi ja toivottaa tervetulleeksi toinen, yksi yö ei juuri tuo muutosta elämään. Ei vaikka tekisi minkälaisia lupauksia itselleen paremmasta elämästä.

Suurimmat muutokset eivät katso kalenteria. Ne tulevat yllättäen tai vaativat itseltä suuren ponnistelun ja päätöksen. Joskus pakko on oikeasti paras muusa.

Suuren muutoksen keskellä on kuitenkin lohduttavaa se, että edes joillakin arki jatkuu entisellään. Joku saa kantaa kauppakassejaan, juosta ja surra pieniä asioita – niitä tulee itsellekin ikävä.

Pääkirjoitus on julkaistu Voi hyvin -lehdessä 1/26.