Mieli oli pullollaan ajatuksia mutta samaan aikaan tyhjä. Aivan kuin pää olisi täynnä reikiä, joista kaikki valui pois. Tunne oli hajottava. Kuvataiteilija Manuela Bosco, 38, havahtui siihen muutamia kuukausia sitten kesällä.

”Sosiaalinen media alkoi kuormittaa minua, koska sieltä tulee niin paljon tietoa, virikkeitä ja kuvia. Minun oli vaikea kuulla omaa ääntäni ja hiljaisuutta, mikä on olennaista luovassa työssä. Aivot eivät kykene käsittelemään syvällisesti niin valtavaa tietomäärää. Kaipaan sitä, että voin syventyä yhteen asiaan kerrallaan.”

Facebook ja Instagram ovat Manuelalle taidemaalarina ja yrittäjänä tärkeitä omien töiden markkinointiväyliä. Hän on ollut aktiivinen molemmissa sosiaalisen median kanavissa seitsemän vuoden ajan, usein monta tuntia päivässä.

”Tajusin, että olen sosiaalisesta mediasta riippuvainen eikä minulla ole tarpeeksi tilaa ja aikaa ajattelulle. Asialle oli tehtävä jotakin.”

Irtautuminen kävi yllättävän helposti. Manuela päätti pysyä somekanavistaan pois heinäkuun ajan, ja niin myös kävi. Vieroitusoireita ei ollut, sillä tilalle tuli jotain entistä parempaa: rauhaa ja aikaa kuulostella itseä.

”Muutos oli iso. Minun on nykyisin helpompi keskittyä ja olla läsnä kuin ennen. Enää minulla ei ole tarvetta seurata koko ajan, mitä muut tekevät.”

Manuela laati itselleen tiukat säännöt: hän saa käyttää somea puoli tuntia kerrallaan maanantaisin ja torstaisin. Silloin hän lukee saapuneet viestit, päivittää kuulumisensa ja lataa kuvia teoksistaan.

”Ennen saatoi roikkua somessa jopa neljä tuntia päivässä. En voi palata siihen. Minun on pitänyt keksiä uudenlaisia keinoja somen hyödyntämiseen.”

”Vapaapäivinä” aivot saavat levätä, mikä antaa tilaa luovuudelle. Manuela on lukenut kirjoja enemmän kuin vuosiin.

”Sen lisäksi olen vain ollut ja opetellut arkea, jossa ei tarvitse koko ajan suorittaa. Se on ollut yllättävän vaikeaa, sillä olen ­suorittajaluonne ja tekijäidentiteettini on vahva. Elämässä voi tapahtua ihmeellisiä asioita, kun uskaltaa luopua kontrollista.”

Uusia teoksia ja inspiraatiota pulppuaa jatkuvasti. Manuela on alkanut maalata öljyväreillä vuosien tauon jälkeen. Maalaamisprosessi kestää entistä kauemmin, sillä öljyvärien kuivumisaika on pitempi kuin ­akryylivärien. Mutta se ei haittaa.

Öljyvärit ovat tuoneet uudenlaista syvyyttä niin väreihin kuin tekstuureihinkin. Hän on alkanut maalata myös muraaleja, seinämaalauksia.

Ulkopuolisen silmin näyttää, että Manuela olisi löytänyt paikkansa. Hänellä on Helsingin Katajanokalla ateljee, ja muusikkopuoliso Tuure Kilpeläisen kanssa kaksi vuotta sitten perustettu yritys, Boskil, menestyy hyvin.

Manuelan maalauksien aiheita mukailevat huivit ja asusteet myydään verkkokaupassa yleensä loppuun. Myyntipiikki alkoi, kun pääministeri Sanna Marin edusti Manuelan suunnittelema huivi kaulallaan.

Syyskuussa yritys lanseerasi Seven Sisters -joogamalliston, johon kuuluu ­joogamattoja ja rukousnauhoja. Mallisto perustuu seitsemään teokseen, joita Manuela on työstänyt viiden vuoden ajan. Teokset ovat esillä helsinkiläisessä ­Joogaholiaa-salissa. Tuure on säveltänyt meditaatiokappaleita, joita voi aikanaan kuunnella Spotifysta.

”Olen tällä hetkellä syvemmin yhteydessä itseeni kuin koskaan aikaisemmin. En silti vielä hahmota isoa kuvaa kokonaan, kaiken tarkoitusta. Harjoittelen edelleen keskeneräisyyteni hyväksymistä, olen tehnyt sitä urheiluajoistani asti.”

Manuela on entinen yleisurheilija, ja urheilijana hänen oli mentävä kisoihin, oli kunto millainen tahansa.

”Kärsimättömänä luonteena toivon, että tietäisin nykyistä paremmin, mihin olen menossa ja mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Hetkellisesti koen turhautumista ja epätoivoakin. Silti tunnen, että minua johdatetaan kohti uutta.”

Somesta irtautuminen on osa isoa muutosta.

”Haluan luopua vanhasta minästäni ja löytää itseni uudella tavalla. Muutos on pelottavaa ja vaatii jumiin jääneiden tunteiden työstämistä sekä vanhoista ajatusmalleista luopumista. Mutta luotan siihen, että edessä on jotain entistä parempaa. Muutos on vapauttanut minussa jo nyt uutta voimaa.”

Manuela on luopunut monista asioista, kuten työkeskeisyydestä. Hän on opetellut katsomaan itseään kokonaisuutena: ei vain taiteilijan, äidin tai puolison roolissa.

”Yritän luopua itseeni ja toisiin liittyvistä vaatimuksista. Ehkä lasten ei tarvitse harrastaa niin paljon, ehkä minun ei tarvitse miellyttää kaikkia, ehkä asioiden ei tarvitse tapahtua minun aikataulussani…. Opettelen uusia tapoja olla.”

Miksi oman äänen kuunteleminen on niin tärkeää? Koska se on Manuelalle yhtä kuin olemassaolon merkitys. Ilman merkitystä millään ei ole mitään väliä. Ja silloin herää kysymys: miksi olen täällä?

Juuri nyt Manuelasta tuntuu siltä kuin hän olisi pyörremyrskyn kynnyksellä, jotain mullistavaa on tapahtumassa. Yli kaksikymmentä vuotta meditaatiota ja joogaa harrastanut taiteilija arvelee, että se voisi liittyä hänen unelmaansa.

Manuela haaveilee erityisesti naisille suunnatun tilan, retriitin, perustamisesta. Hän kutsuu sitä mielessään secret ­gardeniksi. Se olisi sielua ja ruumista ruokkiva turvallinen paikka.

Intuitio on ohjannut Manuelaa elämässä eteenpäin.

”Johdatus on vienyt minua eteenpäin myös silloin, kun olen ollut hukassa. Epätoivoisina hetkinä olen saanut merkin tai valon, joka on käskenyt luottamaan ja odottamaan.”

Se on tuonut hänelle lohtua aikoina, jolloin oma polku ei ole ollut vain usvassa vaan lähes kokonaan kateissa.

Nuoruutensa Manuela omisti urheilulle. Hänen päälajinsa oli sadan metrin aitajuoksu. Manuela voitti lajissa useita arvokisamitaleja ja edusti Suomea muun muassa Sydneyn olympialaisissa.

Menestyksestä huolimatta hän koki urheilijana syviä epäonnistumisen ja riittämättömyyden tunteita. Hän kertoi kahdeksan vuotta sitten julkaistussa Ylistys-kirjassaan nuoruutensa rankasta ajanjaksosta, jolloin koki itsetuhoisia ajatuksia. Taustalla oli vuosia kestänyt kamppailu syömishäiriön kanssa.

”Mikään ei tuntunut miltään, ja vuoden ajan tunsin oloni hyvin tyhjäksi. Olin ulalla itseni kanssa, enkä tiennyt, mitä elämältä haluaisin. Minun oli vaikea käsittää ja jäsentää maailmaa.”

Nuorempana Manuelaa hallitsi voimakas miellyttämisen tarve. Urheilijana hän oli paljon julkisuudessa ja muiden hyväksyntä tuntui tärkeältä. Varsinkin ammatillisten auktoriteettien ajatukset ja kommentit ohjasivat häntä.

”Miellyttäminen on valheellista, jos se on ristiriidassa sisäisen tahdon kanssa. Nykyisin minun on aikaisempaa helpompi puhua asioista niiden oikeilla nimillä muiden mielipiteistä välittämättä, sillä olen oppinut luottamaan intuitiooni.”

Välillä vanha miellyttäjäminä nostaa silti päätään. Manuelan on edelleen vaikea sanoa mielipidettään ison ihmisjoukon edessä, jos hän ajattelee eri tavalla kuin muut.

Kun Manuela oli 21-vuotias, hänen italialainen valmentajaisänsä Carmelo Bosco menehtyi syöpään. Kolme vuotta sen jälkeen tytär lopetti kilpauransa, sillä intohimoinen palo urheiluun oli hiipunut.

Manuela oli harrastanut maalaamista ja näyttelemistä pienestä pitäen. Hän opiskeli urheilu-uransa ohessa Jyväskylän yliopistossa taidehistorian ja taidekasvatuksen kandidaatiksi. Sen jälkeen hän ryhtyi tavoittelemaan täydellä roihulla näyttelijän uraa ja aloitti teatteritaiteen opinnot Italiassa Roomassa.

Takaisin Suomeen Manuela palasi kymmenen vuotta sitten valmistuttuaan näyttelijäksi ja asuttuaan opintojen jälkeen hetken Lontoossa.

Omaelämäkertansa lisäksi hän kirjoitti näyttelijä Pamela Tolan kanssa lastenkirjan Pöytä, joka tahtoi kodin. Häneltä ilmestyi myös vegaaninen keittokirja Vegemania.

Hän kirjoitti käsikirjoituksia, kävi puhujakeikoilla, työskenteli juontajana ja näytteli, mutta oman alan töitä oli silti liian vähän tarjolla.

”Näyttelijäntöiden puute nakersi itsetuntoani. En saanut paneutua syvällisesti yhteen asiaan, kuten olin tehnyt urheilijana. Energian jakaminen moneen asiaan yhtä aikaa verotti keskittymiskykyä ja levollisuuden tunnetta.”

Iso käännekohta Manuelan elämässä tapahtui kuusi vuotta sitten, kun hän sai esikoistyttärensä silloisen puolisonsa kanssa. Tuore äiti kaipasi luovaa ammattia, jonka avulla voisi ansaita elannon itselleen ja perheelleen.

”Olin aina halunnut maalata, mutta en ottanut lahjaani tosissani. Ehkä en luottanut tarpeeksi itseeni. Olin maalannut pienestä pitäen vain omaksi ilokseni.”

Tyttärensä syntymän jälkeen Manuela ymmärsi, että jos hän haluaisi toteuttaa haaveensa, se pitäisi tehdä heti. Myöhemmin aikaa ei ehkä enää olisi, ja unelmat jäisivät toteutumatta, jos hän jäisi paikoilleen.

”Kuulin niin voimakkaan kutsun, etten pystynyt vastustamaan sitä. Ryhdyin maalaamaan, ja kuvat syntyivät käsistäni. Tunnistin itsessäni saman räjähtävän voiman, joka johdatti minua urheilussa. Maalatessani tunnen olevani jonkin itseäni suuremman voiman äärellä.”

Manuela löysi sopivan ateljeen, ja ihmiset kiinnostuivat hänen maalauksistaan: vahvoista väreistä ja isoista abstrakteista töistä, joissa yhdistyvät kaaos ja harmonia. Ura taiteilijana lähti nopeasti lentoon.

Perheeseen syntyi poika, mutta pian sen jälkeen liitto lasten isän kanssa päättyi. Nykyisin Manuela on naimisissa Tuuren kanssa. Uusperheeseen kuuluvat myös ­Tuuren kaksi teini-ikäistä tytärtä ja pariskunnan yhteinen puolitoistavuotias tytär.

Manuelan esikoinen aloitti tänä ­syksynä esikoulun ja nuorimmat lapset käyvät päivä­kodissa. Tuure keikkailee viikonloppuisin Kaihon Karavaani -yhtyeensä kanssa. Muuten perhe viettää paljon aikaa yhdessä kotona. Silloin piirretään, laitetaan ruokaa, luetaan ja jutellaan.

”Arvostan sitä, että voimme vain olla emmekä täytä kalentereita tekemisellä. Lasten pitää saada välillä myös vähän tylsistyä. Voimme spontaanisti lähteä ulkoilemaan ja tapaamaan ystäviä.”

Ateljeen lisäksi perheen koti sijaitsee Helsingissä. Oma tila ja se, että hän saa maalata yksin, ovat Manuelalle tärkeitä. Oman ajan tarve aiheuttaa joskus kipinöitä.

”Välillä kahden taiteilijan liitossa on vaikeaa, koska kumpikin tarvitsee rauhaa omaan työhönsä. Olemme Tuuren kanssa räiskyviä ja voimme riidellä mutta emme koskaan satuta toisiamme ja ylitä suhteessamme tiettyjä rajoja. Meillä on vahva keskinäinen kunnioitus ja rakkaus.”

Vaikka yhteinen arki on tehty mahdollisimman rauhalliseksi, isossa perheessä tulee väistämättä kiirehuippuja tulemisten, menemisten ja hakemisten kanssa. Kiire on taiteilijalle myrkkyä.

”Vihaan kiirettä, koska se vaikuttaa yliherkkään mieleeni. Toisaalta vaikeat hetket auttavat minua huomaamaan asiat, joiden kanssa en ole tasapainossa.”

Manuela arvelee nukkuneensa viime vuosien aikana kahdet yöunet keskeytyksettä.

”Fyysisen väsymyksen lisäksi koen välillä henkistä väsymystä siitä, että joku kaipaa minulta koko ajan jotain. Kun kolme pientä tyyppiä haluaa syliin samaan aikaan, en voi huutaa tarvitsevani omaa tilaa. Äitinä kipuilen, miten voin ottaa aikaa itselleni, kun lapset ovat pieniä ja tarvitsevat minua.”

Ruuhkavuosista huolimatta aviopari yrittää nipistää arjesta myös pieniä kahdenkeskisiä hetkiä.

”Joskus tingimme Tuuren kanssa unista ja keskustelemme puoliyöhön asti lasten mentyä nukkumaan. Haalimme sieltä täältä yhteisiä hetkiä, jotka tuovat voimaa ja auttavat meitä säilyttämään yhteyden.”

Yleensä Manuela menee aikaisin nukkumaan peiteltyään lapset ja herää aamulla tuntia ennen muita. Silloin hän meditoi ja joogaa.

”Meditoinnin ja syvähengityksen avulla pääsen rauhan ja autuuden tilaan, jossa haluaisin aina olla.”

Vihdoin kotona. Siltä Manuelasta tuntui viime syksynä, kun hän ja Tuure astuivat ensimmäisen kerran vanhan, taian­omaisen puutalon kynnyksen yli. ­Terijoella 1880-luvulla rakennettu ja aikoinaan ­Kouvolan Inkeroisiin siirretty huvila oli myynnissä, ja pari oli sitä katsomassa.

Kaupat tehtiin nopeasti ja kolmesataa­neliöisestä huvilasta tuli perheen vapaa-ajan koti. Huvilaa ympäröi parin hehtaarin kokoinen tontti valtavine vanhoine omenatarhoineen.

”Nuorena samastuin Maija Poppaseen, joka tupsahtaa aina paikasta toiseen laukkunsa kanssa. Minäkin olen muuttanut usein, mutta Inkeroisissa tunsin ensimmäistä kertaa elämässäni tulevani kotiin.”

Manuela kutsuu huvilaa, entistä kievaria, henkien taloksi. Sen tunnelmassa on jotakin parantavaa. Hänellä on siellä kotiateljee ja Tuurella studio. Jos arki sallisi, Manuela olisi valmis muuttamaan huvilaan pysyvästi. Kaupungin kiivas tempo saa hänen mielensä tuntumaan usein liian täydeltä.

”Aina kun joku kertoo muuttaneensa maalle, tunnen sydämessäni pienen läikähdyksen ja kaipuun. Kaipaan jatkuvasti luonnon ääreen, mutta arkisin kaupungissa meri ja puistot saavat paikata tuota tarvetta.”

Inkeroisissa muu maailma katoaa. Erityisesti niinä hetkinä, jolloin Manuela nuuhkii aamulla ilmaa talon portailla tai pulahtaa läheiseen Kymijokeen uimaan.

”Huvilalla tunnelma on unenomainen, kuin sadussa. Se on meidän oma taika­maailmamme – paikka, jossa olen tällä hetkellä eniten yhteydessä itseeni.”