Aino, 44, oli vastavalmistunut sairaanhoitaja, kun hän loukkasi työtapaturmassa selkänsä seitsemän vuotta sitten. Samana vuonna hänellä todettiin harvinainen autoimmuunisairaus Addisonin tauti. Siitä lähtien Aino on taistellut kipujen, unettomuuden ja masennuksen kanssa. Hän on pannut toivonsa uusiin hoitoihin, mutta toistaiseksi turhaan.

Kolme viime vuotta Aino on ollut työkyvytön. Hän haluaisi oppia hyväksymään tapahtumat ja parantaa itsetuntoaan. Tämä on Ainon ensimmäinen käynti lyhyt­terapeutti Taina Riston vastaanotolla.

Aino toivoo, että pystyisi ajattelemaan muutakin kuin sairasteluaan.

Taina Risto: Aino, halusit työkaluja tilanteen käsittelyyn. Mitä pohdit eniten?

Aino: En pysty miettimään kuin sairauksiani. Työtapaturman ja Addisonin taudin puhkeamisen jälkeen olen saanut suunnilleen diagnoosin vuodessa, sillä Addisonilla on monia liitännäisvaivoja. Kortisonilääkitys rasittaa myös, sehän muuttaa ulkonäönkin. Tunnen, että minua on hoidettu huonosti. Lääkekokeilut ja leikkaus ovat epäonnistuneet.

Taina: Sinulla on tosiaan ollut vaikeaa. Silti jokin sinua selvästi vie eteenpäin. Mikä?

Aino: Perhe: mies, kaksi tytärtä ja kaksi ihanaa koiraa. Ilman heitä en olisi tässä. Myös vertais­tuki on auttanut. Se on uutta, löysin nämä kohtalotoverit vasta puoli vuotta sitten.

Taina: Mikä sai sinut etsimään tukea juuri silloin?

Aino: Olen miettinyt samaa! Aikaisemmin minulla ei riittänyt voimia entisillekään ystäville. Kai sosiaalinen puoleni alkaa taas nousta.

Taina: Mistä se voisi johtua?

Aino: Olin masentunut pari vuotta. Jaksoin vain maata sohvalla. Ehkä minulle on tullut olo, että ei enää samaa. Olen tuntenut jopa raivoa ja vihaa ja ollut rohkeampi.

Taina: Raivoa ja vihaa, hyvä Aino!

Aino: Niin, vaikka useimmiten olen surullinen.

Taina: Luuletko, että suru on askel hyväksymisessä? Masennushan on kohta, jossa voimavarat ovat menneet. Se voi olla myös tienristeys, jossa ihminen miettii, mihin suuntaan lähtisi.

Aino: Voi olla. En ainakaan jäänyt siihen risteykseen. Vuosi sitten huomasin ensimmäisiä kertoja, että elämä alkaa taas maistua.

Taina: Kertoisitko siitä lisää?

Aino: Esikoiseni oli päässyt joulukuussa ylioppilaaksi ja muistan miettineeni, että sen päivän vielä jaksan, mutta sitten voisin kuolla. En jaksanut edes valmistella joulua, vaikka olen jouluihminen. En muista joulusta mitään. Ehkä se oli aallonpohja, josta jotain lähti liikkeelle.

Taina: Miltä tuntui, kun huomasit, että sittenkin haluat elää?

Aino: Tuntui vain, että ehkä tämä tästä. Tuli vuodenvaihde, kivutkin helpottivat hetkeksi. Aloin lenkkeillä koirien kanssa vähän enemmän.

Taina pyytää Ainoa kertomaan, millaista hänen surunsa on ja miettimään, mistä tämä voisi huomata päässeensä siitä hieman eteenpäin.

Taina: Puhutaanko lisää surustasi? Mitä tunnet?

Aino: Olen itkuherkkä, vaikka olen aina ollut kovapintainen, itkenyt vain hautajaisissa. En edes tiedä, mitä suren. Paha mieli tulee milloin mistäkin. Itku kyllä helpottaa oloa.

Taina: Jospa sisälläsi on itkua, jonka vuoro on nyt tulla ulos?

Aino: Varmaankin. On asioita, joita en masentuneena osannut käsitellä. Ei naurattanut eikä itkettänyt, olin vain. Nyt tunteita tulee senkin edestä. Tietenkin masennuslääkityskin tasoitti tunteet. Nyt sitä on vähän purettu.

Taina: Voisitko ajatella, että suru on vaihe? Mikä voisi tulla seuraavaksi? Mistä huomaisit, että olet päässyt pienen askeleen eteenpäin?

Aino: Siitä, että en ajattelisi niin paljon vanhoja asioita. Tai nyt tajuan, että minähän olen jättänyt jo vanhojen vatuloinnin. Enemmän suren sitä, ettei minusta enää ole töihin. Ehkä olen sekoittanut nämä kaksi asiaa. Haluaisin keksiä jotain työn tilalle.

Taina: Onko sinulla jo jokin toive?

Aino: On. Kävin kaiken tämän hässäkän keskellä kokemusasiantuntijakoulutuksen. Haluaisin tehdä vapaaehtoistyötä, ellen enää pysty töihin. Olen jopa perustanut kipuvertaistukiryhmän paikkakunnalleni.

Taina: Hienoa. Mistä perheesi huomaisi, että olet päässyt surusta eteenpäin?

Aino: Vaikea kysymys. Ehkä siitä, että olisin seurallisempi. Vetäydyn yleensä jo kuudelta sänkyyn katsomaan Netflixiä. Lepo auttaa selkäkipuihin, mutta on se myös pakoa.

Taina: On ymmärrettävää, että haet lepoa ja pakoa. Kun sinulla on voimia, luuletko, että voisit ehdottaa jotain yhteistä tekemistä?

Aino: Nehän pyörtyisivät, jos ehdottaisin sitä!

Taina: Naurustasi päätellen voisit olla valmis kokeilemaan. Sinähän pääset aina takaisin suruun, ei se katoa mihinkään. Jospa käväiset välillä siellä energisellä puolella?

Aino: Voisin kokeilla. Yllättäisin itsenikin.

Ainon nimi ja muita tunnistettavia tietoja on muutettu yksityisyyden suojaamiseksi.

Haluaisitko mukaan Terapiassa-sarjaan? Kerro tarinasi lyhyesti ja ilmoittaudu täällä.