Lucille Ball nousi maailmanmaineeseen höpsönä kotirouvana – keski-iässä hänestä tuli viihdebisneksen vaikutusvaltaisin nainen
Lucille Ballista tuli tähti komediennena, mutta hän osoitti olevansa myös johtaja ja mielipidevaikuttaja.
Marraskuussa 1976 amerikkalaiset perheet nauliutuivat televisiovastaanottimiensa ääreen hievahtamatta kahdeksi tunniksi. Syynä oli juhlaohjelma CBS Salutes Lucy: The First 25 Years, jossa käytiin läpi Lucille Ballin uraa mantereensa – ellei liki koko läntisen maailman – menestyneimpänä hauskana naisena.
Vanhojen televisio-ohjelmien lisäksi ruudussa nähtiin 65-vuotias juhlakalu. Hän valloitti amerikkalaiset ensimmäisen kerran nelikymppisenä, kun komediasarja I Love Lucy alkoi pyöriä televisiossa 1951. Pirteä nauru, säteilevä hymy ja kuparinpunaisina hehkuvat kiharat olivat ennallaan.
Lucillesta oli sukeutunut kansallisaarre. Miten se onnistui koomikolta ja näyttelijältä, jota moni piti pitkään tavanomaisen kotirouvan ruumiillistumana?
Newyorkilaisen perheen esikoinen Lucille syntyi elokuussa 1911. Isä Henry asensi työkseen puhelinlinjoja, äiti Desirée oli kotirouva.
Perhe muutti vilkkaasti maan kolkasta toiseen isän työn vuoksi. Kun Lucille oli kolmevuotias, Henry menehtyi lavantautiin. Raskaana oleva Desirée palasi New Yorkiin, jossa hänen vanhempansa asuivat.
Vanhemmat auttoivat nuorta leskeä huolehtimaan pikku-Lucillesta ja pian puolison kuoleman jälkeen syntyneestä Fred-vauvasta. Nelisen vuotta myöhemmin Desirée avioitui uuden kumppaninsa Edward Petersonin kanssa.
Isäpuoli Edward tuli hyvin juttuun lasten kanssa. Ongelmia aiheuttivat hänen askeettista elämää viettäneet vanhempansa, joiden luo Lucille ja Fred lähetettiin usein hoitoon.
Isäpuolen vanhempien talossa oli esimerkiksi vain yksi peili. Kun Lucille vilkuili siihen, hän sai torut turhamaisuuden synnistä. Se jätti tyttöön traumat.
Isäpuoli oli avarakatseinen, toisin kuin vanhempansa. Hän kannusti Lucillea harrastajateatterin lavalle.
Myös äiti yritti saada tyttären innostumaan esittävistä taiteista. Hänen tärkein motiivinsa oli tytön pitäminen loitolla kulmien pahoista pojista, jotka tuntuivat kiehtovan tätä. Vaikka perhe venytti penniä, he päättivät sijoittaa Lucillen lahjakkuuteen ja laittoivat hänet yksityiseen teatterikouluun.
”Opin siellä lähinnä, miten näyttää pelästyneeltä”, tähti paljasti Stefan Kanferin kirjoittamassa elämäkerrassa The Ball of Fire: The Tumultuous Life and Comic Art of Lucille Ball.
Rooleja ei sadellut heti, mutta Lucille sai työpaikan mallina Hattie Carnegien muotitalosta. Siellä Lucille kertoi oppineensa laahustamaan rennon näköisenä, vaikka olisi sonnustautunut soopeliturkkiin. Reumaan sairastuminen piti hänet jonkin aikaa poissa työelämästä, mutta palattuaan hän pääsi muun muassa Chesterfield-savukkeiden mainoskasvoksi.
Lucille pyrki Broadway-musikaaleihin, mutta meno New Yorkin viihde-elämän keskuksessa oli tuulista. Potkut saattoivat osua omalle kohdalle milloin tahansa. Siksi hän lähti Hollywoodiin kokeilemaan onneaan.
Lucille sai 1930-luvun puolivälissä muutamia sivuosia menestyselokuvissa, kuten Ginger Rogersin ja Fred Astairen tähdittämässä tanssispektaakkelissa Top Hat. Aloitteleva näyttelijä joutui kuitenkin tyytymään rooleihin B-luokan tuotannoissa, jotka ovat vaipuneet jo unholaan.
Lucillen tunnetuimpiin elokuviin kuuluu musikaali Too Many Girls, jonka kuvauksissa 1940 hän kohtasi Desi Arnazin. Komea, samettiääninen kuubalaismuusikko vei Lucillen sydämen, ja pari avioitui vielä samana vuonna.
Lucille kiikutti avioerohakemuksensa oikeustalolle ja aloitti neuvottelut lunastaakseen miehensä pois yrityksestä.
Perheenlisäystä pari odotti 11 vuotta. Lucille synnytti tyttärensä Lucien liki 40-vuotiaana ja poikansa Desiderion reilu vuosi esikoisensa jälkeen.
Desin hamesankarin maineesta juorusi koko Hollywood, ja huhujen mukaan perheenlisäys saattoi olla yksi parin keinoista yrittää pelastaa avioliittonsa.
Elokuvien ohella Lucille esiintyi ajan suosituimmassa viihdevälineessä, radiossa. Toisin kuin nykyään, äänityslaitteistot olivat harvassa, joten useimmat ohjelmat tehtiin suorina lähetyksinä. Mikäli ohjelmaan kuului musiikkia, studiossa oli orkesteri.
Yhdysvalloissa radiokanavat olivat kaupallisia, joten ohjelmia sponsoroivat eri tuotemerkit. Usein ne olivat joka kodissa tarvittavia puhdistusaineita ja juuri tähän ilmiöön saippuaooppera-sana juontaa juurensa.
Kuunnelmat, joita kodeissa seurattiin korvat höröllä, saattoivat edustaa jännitystä tai romantiikkaa – tai olla hupaisia hassutteluita. Viimeksi mainitut olivat kuin tehtyjä Lucillelle, ja vuonna 1948 alkunsa saanut komediasarja My Favorite Husband teki hänestä Yhdysvaltain radioaaltojen hauskimman naisen.
Sarjaa esitettiin CBS-radiokanavalla. Kun yritys laajensi toimintaansa televisioon, kanavan johto antoi Lucillelle tehtäväksi miettiä, miten suosittu komedia siirrettäisiin ruutuihin.
Lucille kehitti miehensä Desin kanssa sketsejä, joita pari esitti pikkuteattereissa ympäri Amerikkaa. Se osoittautui mainioksi tavaksi testata, mikä kansaan puree.
Lucillen roolihahmo oli kommelluksiin päätyvä, lannistumaton perheenemäntä, ja se vetosi katsojiin. Lucille vaati, että Desi toimisi myös televisiosarjassa hänen vastanäyttelijänään. Se ei ilahduttanut CBS:n herroja.
Kanavajohdon mielestä latinomies karkottaisi katsojat, mutta vaatimukseen myönnyttiin pitkin hampain. Komediasarja I Love Lucyn ensimmäinen jakso näki päivänvalon lokakuussa 1951.
Sarja oli menestys, ja se sai pyöriä jatko-osineen liki kymmenen vuotta. Sinä aikana se rikkoi monia esiintyjiin liitettyjä tabuja.
Desin kuubalaisuus oli yksi niistä. Toinen oli raskaana olevan naisen esiintyminen televisiossa, sillä sarjan tuottamista ei laitettu tauolle edes Lucillen odottaessa poikaansa Desideriota. Myös keski-ikäinen nainen televisio-ohjelman päähenkilönä edusti jotakin aivan uutta.
Menestynyt aviopari perusti oman Desilu-tuotantoyhtiönsä. Se tuotti monia television hittisarjoja, kuten Lahjomattomat ja Star Trekin.
Yrityksen kasvaminen nieli entistä enemmän Lucillen aikaa, mikä sai Desin katseen harhailemaan tavallista rauhattomammin. Hänen uskottomuudestaan oli tullut parin suhteessa jatkuva riitojen aihe.
1950-luku ei merkinnyt muutenkaan Lucillelle onnen aikaa. Hän joutui senaattori Joseph McCarthyn organisoimissa kommunistivainoissa tulilinjalle, sillä hänen suvussaan oli ollut tulisieluisia työväenliikkeen kannattajia.
Desi kuittasi Hollywoodin tunnetuimman juorutoimittajan Hedda Hopperin haastattelussa, että ainoa punainen asia Lucyssä on hänen hiustensa väri eikä sekään ole aito.
Desi täytti 43 vuotta 2. maaliskuuta 1960. Samana päivänä Lucille kiikutti avioerohakemuksensa oikeustalolle ja aloitti neuvottelut lunastaakseen Desin pois Desilusta.
Lopputulos oli historiallinen. Kira Cochrane painottaa teoksessaan Modern Women – 52 Pioneers, että Lucille oli viihdeteollisuuden ensimmäinen nainen, joka johti näin mittavaa yritystä.
Eronsa jälkeen Lucille säteili Broadway-musikaalissa Villikissa, joka muutti hänen yksityiselämänsä. Musikaalin näyttelijäkollegasta Paula Stewartista sukeutui Lucillen sydänystävä. Paula esitteli hänelle newyorkilaisen, juutalaistaustaisen stand up -koomikon Gary Mortonin.
Gary oli Lucillea 13 vuotta nuorempi. Hän oli kaikki illat klubeilla töissä ja väitti, ettei ollut milloinkaan nähnyt Lucillen huippusuosittua komediasarjaa televisiossa. Gary ei kuitenkaan voinut vastustaa sähäkkää punapäätä. He solmivat samana vuonna liiton, joka kesti Lucillen kuolemaan asti.
”Luulin, etten enää avioituisi oltuani 19 vuotta naimisissa latinalaisrakastajan kanssa. Olen iloinen, että tässä kävi toisin!” Lucille hehkutti.
Hän jatkoi uraansa televisiossa. The Lucy Show’ssa 1960-luvulla Lucille teki taas historiaa: hän esitti komediasarjan pääroolissa keski-ikäistä sinkkunaista. Ajan hengen vuoksi häntä ei kuitenkaan esitetty eronneena vaan leskenä.
Komediasarja Here’s Lucy toi ruutuun 1960–1970-lukujen taitteessa Lucillen kaksi lasta, jotka seurasivat vanhempiensa jalanjälkiä viihdebisnekseen. Lisäksi Lucille palasi valkokankaalle muun muassa Mame-musikaalielokuvan pääroolissa.
Lucille ei tyytynyt lepäämään laakereillaan menestyksestään huolimatta vaan halusi auttaa myös muita.
Monitaiturille satoi tunnustuksia. 1960 Lucille sai kaksi tähteä Los Angelesin kuuluisalle kadunpätkälle Hollywood Walk of Famelle. Toinen annettiin tunnustuksena hänen elokuvaurastaan, toinen toimimisesta televisioviihteen pioneerina.
Yhteensä Lucille pokkasi urallaan yli 30 merkittävää palkintoa tai tunnustusta. Hän ei tyytynyt menestyksestään huolimatta lepäämään laakereillaan vaan halusi auttaa myös muita.
Lucille esimerkiksi opetti Kalifornian osavaltion yliopistossa nuoria näyttelijöitä. Lisäksi hän kampanjoi omalla humoristisella tyylillään naisten oikeuksien puolesta. Sen vuoksi Lucillen kuva on arvostetussa National Women’s Hall of Famessa, jossa esitellään Yhdysvaltojen merkittävimpiä feminismin esitaistelijoita.
Myös seksuaalivähemmistöjen oikeudet olivat lähellä tähden sydäntä. Hän totesikin People-lehdelle 1980, että monet hänen tuntemistaan lahjakkaimmista ihmisistä ovat homoseksuaaleja.
77-vuotias Lucille Ball menehtyi sydänkohtaukseen huhtikuussa 1989 elettyään värikkään elämän. Hän on esimerkki naisesta, joka ei tyytynyt asettumaan annettuihin kehyksiin vaan loi lahjakkuudellaan kokonaan uudenlaisen uran. Time-lehti on nostanut Lucillen vuosisadan sadan tärkeimmän ihmisen joukkoon.
Henkilökuva on julkaistu Eeva-lehdessä 5/2024.
