Leena Parkkisen ja Zagros Manucharin ensitreffit kestivät 13 tuntia – ”Aluksi ajattelin, että Zagros on hirveän nuori”
Kirjailija Leena Parkkisen ja taiteilija Zagros Manucharin ensimmäiset kahvittelutreffit kestivät puoli vuorokautta. Edelleen taiteilijapariskunta juo yhdessä kahvia ja kuuntelee toisiaan herkällä korvalla.
On maanantaiaamupäivä ja virka-aika – eikä boheemielämää näy missään.
Kirjailija Leena Parkkinen, 44, ja elokuvantekijä, taiteilija Zagros Manuchar, 34, täyttävät kahvikuppejaan valmiina työviikkoon. Zagros on vähän stressaantunut, ja Leena ehdottaa lisää kahvia ja hieman hengittelyä.
Yhteisiä aamukahvihetkiä Leena ja Zagros ovat jakaneet nyt viitisen vuotta. He tapasivat toisensa alun perin kirjailijayhteisö Nuoren Voiman Liiton tilaisuuksissa vuosikymmen sitten.
Taidepiireissä kirjallisuus, runous ja kuvataide limittyivät. Kaikki tunsivat tai ainakin tiesivät toisensa, myös Leena ja Zagros.
Zagros liikkui nuorten runoilijoiden porukassa, jonka Leena kertoo tienneensä oikein hyvin.
”Ne olivat sellaisia parikymppisiä runoilijoita. Olin kymmenen vuotta vanhempi ja ajattelin: ihan pentuja”, Leena nauraa.
Myös Zagros tiesi Leenan piirit. Hänen mielestään Leena oli kaunis.
”Kun näin näin Leenan ensimmäistä kertaa, hän säteili ja oli jotenkin saavuttamaton.”
Kaveruus laajeni Facebookiin, jossa Zagros kommentoi välillä Leenan tietokoneongelmia tai teki muuten tikusta asiaa.
”Tuolla on komea mies, johon sinun pitää tutustua.”
Leenan seuralainen vinkkasi tälle Zagrosista helsinkiläisen Galleria Halmetojan avajaisissa. Oli vuosi 2019.
”Sinä vuonna täytin 40. Zagros muistaakseni vain kävi taidegallerian avajaisissa, mutta niiden jälkeen hän laittoi minulle viestin, että voisimmeko mennä kahville.”
Zagros miettii, miksi tuolloin lähestyi Leenaa kahvikutsulla. Hän keskittyy ja hakee oikeita sanoja.
”Minua kiinnosti se, että toinen on herkkä, hänellä on iso sydän ja myötätuntoinen maailmankuva. On ihana ajatus, että toinen on täynnä ideoita ja auki ajatuksille eikä kyyninen, pysähtynyt tai halveksiva.”
Kaikki nuo Leenan piirteet saivat Zagroksen lähettämään viestin.
”Ajattelin jo silloin, että sellaisen ihmisen kanssa voisin olla loppuelämänikin.”
Zagroksen filosofia on muutenkin luoda ihmissuhteita, jotka perustuvat arvostukseen ja myötätuntoon. Tarve on vuosien myötä vain vahvistunut.
”Olen alkanut kiinnittää huomioita siihen, miten tulen kohdelluksi. Olen työstänyt omia asioitani ja tajunnut, että voin tietoisesti haalia tietynlaisia suhteita. En tarkoita vain romanttisia vaan myös ystävyyssuhteita, joissa on molemminpuolista hyvää kohtelua.”
Remontoimista harrastanut Leena oli juuri saanut kotinsa ison remontin valmiiksi, ja Zagros tuli kahville katsomaan lopputulosta.
Hän jäi illalliselle ja vielä aamiaisellekin. Pari puhui läpi yön, kolmetoista tuntia putkeen.
Varmuus siitä, että somekaveruus oli päivittymässä johonkin uuteen, syntyi Zagrosille heti.
Leena on suhteen alkua kuvaillessaan monisanaisempi. Hänen elämäntilanteensa oli hyvin erilainen kuin Zagrosin, sillä hän oli pienen lapsen yksinhuoltaja.
”Meillä oli pidempään viestittelyä ennen kahvittelua, mutta ajattelin, että olet ihan hirveän nuori. Ja opiskelija”, Leena sanoo ja vieläkin vähän kauhistelee.
”Kulta!” Zagros huudahtaa väliin ja Leena jatkaa.
”Alussa en suhtautunut suhteeseen vakavasti. Olin ollut pienen lapsen kanssa kotona monta vuotta. En käynyt treffeillä enkä oikein missään. Ajattelin, että on hauskaa tapailla ihmisiä. Mutta kun tapasimme, Zagros oli saman tien tosi valmis. Minä olin paljon varautuneempi. Kun olimme tapailleet puoli vuotta, tuli korona-aika ja Zagros käytännössä muutti meille”, Leena kertoo.
”Ei se liity koronaan, asiat vain loksahtivat paikoilleen. No, ehkä korona vaikutti.”
Yhteen muuttaminen tuntui Zagroksesta ennen kaikkea luonnolliselta.
”On varmaan vähän banaalia sanoa näin, mutta tajusin, että minulla on kaikki mitä haluan. Ihminen, jonka rinnalla haluan olla loppuelämäni. Se oivallus ei kuitenkaan tapahtunut yhdessä yössä vaan ajan myötä.”
Parisuhde oli alusta asti enemmän kuin kahden keitos.
”Zagros tuli hyvin nopeasti perheeseen, jossa oli pieni lapsi. Tuolloin kolmivuotias tyttäreni alkoi sanoa pian Zagrosta isäksi”, Leena muistelee.
”Zagros piti ihmeellisenä asiana, että hänellä on koti, puoliso ja lapsi. Me kaksi olimme sinun silmissäsi tosi ihmeellisiä.”
Leena haluaa vielä jatkaa ihmeellisyydestä.
”Sellainen on minusta tosi kaunista. Tosi monet kriiseilevät perheestä ja pikkulapsiajasta, pitävät sitä pakkopullana. Sinusta se on ehkä kaikkein hienointa. Tykkäät arjesta ja tylsyydestä oikeasti. Se on kivaa.”
”Minusta on hirveän kivaa olla kolmistaan. Olen onnellisimmillani, kun luen lapselle illalla.”
työt, harrastukset ja parisuhde rakentuvat tyttären menojen ympärille. Arki on aamiaisia ja bussiaikatauluja, taiteen tekeminen tapahtuu melko lailla virka-aikaan. Leena kirjoittaa työhuoneellaan ja opettaa Kriittisessä korkeakoulussa. Zagros on välillä työhuoneella, välillä opettamassa ja välillä hän työskentelee kotona.
Päivä on aikataulutettu, kurinalainen ja rutiinien kannattelema. Se helpottaa kotona ja työssä.
”Välillä olisi kyllä kiva nukkua tunti enemmän”, Zagros sanoo ja hörppää kahvia.
Zagroksen elämänlaatu harppasi, kun kotiin tuli ylihintainen espressokone.
”Velvollisuuteni on tehdä sillä kahvit joka aamu. Leena ei puhu minulle, jos en tee sitä.”
Leena joutuu myöntämään.
”En ole aamuihminen. Zagros pitää isoa meteliä siitä, että tekee joka aamu kahvin, ja olen siitä tosi kiitollinen. Mutta se on ehkä ainoa asia, jonka Zagros kotona tekee”, Leena sanoo ja nauraa.
Sen sijaan Zagros ottaa päävastuun esimerkiksi tyttären Wilma-viesteistä. Hän hoitaa luistimet ja hoplopit.
”Zagroksen supervoima on, että hänellä on kaikki lapsen kavereiden äitien numerot. Hän on aktiivinen.”
Leena kuormittuu helposti arjen pienistä asioista.
”Pystyn keskittymään monta vuotta yhteen kirjaprojektiin ja hankkimaan kaiken tiedon, mutta olen todella huono pienessä sälässä.”
Arkea kannattelee joskus myös isitaksi. Leenan mukaan Zagroksella on tapana hemmotella lasta, joskus liikaakin.
”Jossain vaiheessa piti kieltää Zagrosta kantamasta lasta reppuselässä kotiin isitaksilla. Siinä ei ole mitään järkeä”, Leena nauraa.
”Joskus meille on soitettu lapsen kerhosta, että lapsi haluaa minun tulevan kantamaan hänet sieltä kotiin”, Zagros sanoo.
Enää hän ei kuulemma toteuta sellaisia toiveita.
Zagroksen lapsuus oli sotaisa. Hän syntyi Irakin Sulaimaniyyassa kurdiperheeseen. Suku oli hajonnut ja osa kuollut Saddam Husseinin hallinnon vainoissa.
Lapsuuteen kuului piilopaikkoja, salakuljetettua leipää ja yhtenään muuttuvia olosuhteita.
Kolmevuotiaana Zagros kuljetettiin matkalaukussa rajan yli Turkkiin. Isä käveli vuorten yli eri reittiä kuin muut ja koko perhe tapasi vasta Turkissa. Neljävuotiaana Zagros tuli YK:n pakolaisena Suomeen, Inkooseen, ja päätyi lopulta Espooseen.
”Zagros sai lapsena ja nuorena hirveästi turvattomuuden ja pelon kokemuksia”, Leena sanoo.
Zagros nyökkää. On vaatinut sinnikkyyttä ja rohkeutta käsitellä kokemuksiaan, mutta se on ollut hänen vahvuutensa. Hän on tutustunut lapseen itsessään. Siihen on tarvittu niin tiivistä terapiaa kuin ihmissuhteita ja taiteen tekemistäkin.
Zagros tekee kuvataidetta ja elokuvia, joissa hän käsittelee esimerkiksi lapsuutta, yksinäisyyttä ja nähdyksi tulemisen tarvetta. Tänä vuonna hänen töitään on esillä yhdeksässä näyttelyssä.
Lapsuus on vaikuttanut siihen, että hän haluaa nähdä vaivaa lasten ja nuorten eteen.
”Varhaislapsuuteni kokemusten ansiosta havaitsen asioita, jotka ovat tärkeitä lapsen kannalta. Tiedän, miten olennaisia varhaiset vuodet ovat.”
Helppoa ei ole ollut. Kuitenkin oman menneisyyden tarkka läpikäyminen on antanut avaimia myös itsensä ja toiveidensa ymmärtämiseen.
Maailmalla olisi taiteilijoille tarjolla kaikenlaista, kuten matkoja ja näyttelymahdollisuuksia. Paljon kaikenlaista muutakin kuin omenan paloittelua ja aamiaisrahkaa.
Leena ja Zagros eivät sellaisista reissuista haaveile. He nauttivat lapsiperhe-elämästä. Vaikka Leena on sanonut Zagrokselle, että tämä voisi kyllä lähteä, ei Zagros ole lähdössä. Reissuun ehtii sitten, kun lapsi on isompi. Zagrosin itsetunto ei ole enää kiinni työstä, ja hän on valinnut perheen hyvin tietoisesti.
”Olen halunnut tervettä, hyvinvoivaa lapsiperhearkea. Ihan oikeasti.”
Kun Zagros keskittyy miettimään Leenan parhaita piirteitä, hän muotoilee sanansa huolellisesti.
”Voin puhua ja tiedän, että minulle on herkkä korva kuuntelemassa. Asioiden jakaminen lisää intimiteettiä ja emotionaalista läheisyyttä.”
Zagros lisää, että myös luottamus on tärkeä asia heidän parisuhteessaan.
”Leena ymmärtää asioita monesta suunnasta. Eikä siitäkään ole haittaa, että hän on älykäs ja pohdiskeleva.”
”Minäkin tunnen, että meillä on parhaimmillaan todella hyvä keskusteluyhteys, luottamus ja tiivistä läheisyyttä. Jaamme ihan hirveästi asioita, ja meillä on kivaa yhdessä. Zagros on tosi lahjakas, innostuu helposti ja on hirveän hauska. Välillä tahtomattaankin”, Leena nauraa.
”Hei, minun pitäisi olla vakavasti otettava taiteilija!” Zagros puuskahtaa, mutta vain hieman tosissaan.
Taiteilijaperheessä arki on myös luovaa. Puolisot heittelevät ideoita toisilleen joka päivä. Toinen kirjoittaa tekstin, toinen kommentoi sitä. Toinen tekee hakemuksen, toinen antaa palautetta.
”On ihanaa, että elämässäni on ihminen, jonka kanssa voi jakaa ajatuksia ja spontaaneita ideoita. On paljon ihmisiä, jotka ajattelevat, että taide on ihan turhaa”, Zagros sanoo.
Ilmaisukeinot ovat erilaisia, mutta molemmat ymmärtävät toisensa luovaa työtä. Vaikka kuinka työskentelisi virka- aikaan, intensiivisien työvaiheiden aikaan ajatukset voivat liikkua aivan muualla kuin kotona.
”Pystyn ymmärtämään Zagroksen intohimoa asioihin. Ja sitä, miten paljon joihinkin asioihin kuluu aikaa.”
Leenan ja Zagroksen suhteessa on aina läsnä on myös jonkinlainen älyttömyys, silkka pöhköys. Esimerkiksi korona-aikaan alkaneesta perheen nukkekotiharrastuksesta syntyi yhteinen Käpykolon väkeä -lastenkirja: pieniä, huovutettuja oravia ja pikkiriikkisiä, helmistä tehtyjä hajuvesipulloja. Ihan pöhköä!
”Minusta se on ihanaa”, Zagros sanoo.
Leena on samaa mieltä ja toteaa, että monet ideat ylipäätään ovat alussa pöhköjä.
”Niihin pitää suhtautua kunnioittavasti ja lähteä sitä kohti, mikä kiinnostaa. Vaatii tilaa, että hyväksyy toisen innostuksen ja intohimon, vaikka se saattaa olla välillä rasittavaakin.”
Yhteisen lastenkirjan tekeminen oli aluksi haastavaa. Kahden kunnianhimoisen ja omistautuneen ihmisen oli vaikeaa lopettaa työtä iltaisin ajoissa. Kun puolisolta kaipaisi tukea, ei ole helppoa, että sama puoliso kyseenalaistaa tai kritisoi, saati pomottaa. Se aiheutti molemminpuolista hermostumista.
Nyt tekeillä on kuitenkin jo jatkoa sarjalle. Leena ja Zagros kiertävät yhdessä kirjan ja työpajojen kanssa messuja ja näyttelyitä.
Leena ja Zagros lapsineen ovat myös maahanmuuttajaperhe, vaikka eivät sitä termiä oikeastaan käytäkään. Termi sisältää valtavasti painolastia ja ennakkoluuloja.
”Kun tapasimme, olimme yksinhuoltaja ja maahanmuuttaja. Olimme tietynlainen klisee, vaikka emme edustakaan perusstereotypiaa. Kuva näistä ryhmistä on aika kapea ja ennakkoluuloinen”, Leena sanoo.
Hänestä on ihanaa vetää Zagroksen kanssa yhdessä lastenkirjatyöpajoja.
”On kiva mennä sinne Zagroksen kanssa, koska koko lastenkulttuuri on tosi valkoista. Siellä ei ole oikein miestekijöitä eikä maahanmuuttajatekijöitä”, Leena kuvailee.
”Melkein yhtä ylpeä kuin kirjasta, olen siitä, että voin tehdä saavutettavaa taidetta monikielisille perheille. Puhun heille esimerkiksi kurdia”, Zagros sanoo.
Lasten hyväksi tehtävä työ tuntuu molemmista tärkeältä. Lasten ääni jää helposti kuulumatta tai sitten lapsia halutaan taiteellakin vain kasvattaa, vaikka silkka hauskuus riittäisi hyvin.
”Lapset on aitoja ja totuudenmukaisia. Se on ihmeellistä. Millainen maailma olisikaan, jos lapsia kunnioitettaisiin”, Zagros kysyy.
Leena ajattelee, että nykyajassa on vallalla suorastaan lapsivastainen puhetapa.
”Ajassa on paljon sellaista lapsinegatiivista puhetta, että ruuhkavuosiarki olisi tosi rasittavaa. Onhan se väsyttävää, mutta oikeasti myös kivaa. Minusta on hirveän kivaa olla kolmistaan. Olen onnellisimmillani, kun luen lapselle illalla.”
Tai kun koko perhe askartelee yhdessä maailmaa käsitettävämmäksi, pikkuinen pöytäliina ja miniatyyrikirja kerrallaan.
Juttu on julkaistu Eevassa 4/2024.
