Tänä aamuna kirjailija, valokuvaaja ja näyttelijä Laura Malmivaara, 48, hermostui miesystävälleen. Kuvataiteilijana työskentelevä puoliso vaati riidan keskellä Lauraa myöntämään virheensä, minkä vuoksi tämä lähti kotoa sanaakaan sanomatta.

Kaupungilla Laura vilkuilee puhelintaan. Olisiko mieheltä tullut viesti ja riita ratkennut?

Toistaiseksi viestiä ei ole tullut.

– Minun pitää kai käsitellä tätä illalla kotona. Äh, en yhtään haluaisi, Laura huokaa.

Laura tiedostaa, että konfliktitilanteissa hänellä on tapana sulkeutua ja vetäytyä sen sijaan, että hän yrittäisi käsitellä ongelmaa. Hän tietää siihen syynkin.

Konfliktien vältteleminen on yksi hänen tunnelukoistaan. Tunnelukko tarkoittaa lapsuudessa opittua haitallista toimintamallia, joka saa ihmisen puolustus- ja hälytystilaan: taistelemaan, antautumaan tai vetäytymään. Kyseinen toimintatapa on voinut olla hyvä selviytymiskeino pienenä lapsena muttei enää aikuisena.

– Vetäydyn, koska pelkään konflikteja. Saatan kesken riidan vain hiljentyä ja hävitä paikalta, kuten aamulla. Se johtuu siitä, etten halua kohdata vaikeaa tunnetta.

Vaikenemisen teemaa Laura käsittelee myös tänä syksynä ilmestyneessä esikoiskirjassaan Vaiti. Omakohtainen romaani kertoo kesästä, jolloin kirjan päähenkilö joutuu keskelle entisen aviomiehensä työtapojen aiheuttamaa kohua. Sillä viitataan Lauran ex-mieheen ja lasten isään, ohjaaja Aku Louhimieheen.

Kohu alkoi vuonna 2018, kun kahdeksan naisnäyttelijää syytti Ylen artikkelissa Akua siitä, että tämä oli elokuvaprojekteissaan alistanut ja nöyryyttänyt heitä.

Kirjaa on tähän mennessä ostettu ja kuunneltu yhteensä yli 15 000 kertaa, mistä Laura on iloinen.

Ulospäin Laura vaikuttaakin menestyvältä ja rajoja rikkovalta taiteilijalta, joka uskaltaa kokeilla uusia asioita.

Ensin Laura työskenteli mallina ja sen jälkeen hän on tullut tunnetuksi näyttelijänä, valokuvaajana ja nyt kirjailijana.

Laura naurahtaa, että välillä hän unohtaa, että ihmiset mieltävät hänet ennen kaikkea näyttelijäksi.

– Olen aina ollut hirveän utelias. En tunne mahtuvani pelkästään yhteen työidentiteettiin. Onneksi tämä aika antaa vapauden olla monta asiaa kerralla, hän sanoo.

– Muutkin ovat kuvailleet minua rohkeaksi, mutta en ajattele olevani sitäkään. Minulle rohkeus tarkoittaa sitä, että myöntää olevansa pelkuri tai hämillään.

Siitäkin Lauralla on kokemusta.

On lämmin kesäpäivä vuonna 2020 ja Laura on saapunut meren äärellä sijaitsevalle kesämökilleen. Hän on saanut romaaninsa kirjoittamisen hyvin käyntiin, ja nytkin olisi tarkoitus kirjoittaa. Kannettava tietokone on kuitenkin jäänyt itsekseen auki ruokapöydälle.

Laura makaa sängyllä kirjaimellisesti kauhusta kankeana. Koko keho on aivan jumissa, sillä mielen syövereistä on alkanut purkautua asioita, joita hän on aiemmin vältellyt.

Lopulta Laura soittaa ystävälleen, jolle hän myöntää: Tämä on hulluutta. En pysty tähän. Pelkään satuttavani itseäni tällä kirjalla, sen ilmestyminen on kauhistuttava ajatus. Mitä teen?

Oman kauhun myöntäminen ääneen ja ystävän hyväksyvä asenne lievittävät vaikeaa oloa.

Laura huomaa, miten pelko alkaa pienentyä, kun sen sanoittaa. Vähitellen keho rentoutuu ja tunnelukko avautuu. Mitään kamalaa ei käynytkään.

– Nykyään ajattelen, että kipeitä tilanteita kohti kannattaa mennä. Vaikka pintaa raaputtaessa voi nousta esiin mitä vain, kannattaa uskaltaa jatkaa, sillä saattaa törmätä lottovoittoon, hän sanoo.

– Minulle vaikeiden asioiden kohtaaminen on tarkoittanut sitä, että pelkään vähemmän kuin ennen.

Niskajäykkyyttä, lihasjumeja ja voimistuvia sydämentykytyksiä. Kun vaikeaa asiaa tai tunnetta ei suostu käsittelemään, se voi oireilla fyysisesti. Tunne­lukot ovat usein kehollisia, niin Laurallakin. Hän kutsuu niitä möykyiksi.

– Möykkyni on este tunteiden vapaalle virtaamiselle – silloin väyläni on tukossa. Möykky voi olla lyhyt- tai pitkäkestoinen ja pahimmillaan tukkia elämänilon.

Yksi esimerkki pitkäkestoisesta möykystä oli Lauran avioero. Tapahtuessaan se oli niin kipeä asia, ettei hän pystynyt kunnolla kohtaamaan sitä. Eroon liittyviä tunnelukkoja hän on availlut vasta myöhemmin, pahimmista myrskyistä selvittyään.

Laura uskoo, että kaikkien tunnelukkojen taustalla on lopulta sama asia: pelko siitä, että tulee hylätyksi.

– Pahinta, mitä voi tapahtua, on jäädä ryhmän ulkopuolelle.

Möykkyjen kohtaaminen on kuitenkin auttanut Lauraa ymmärtämään, että lopulta hän voi vaikuttaa vain itseensä. Muut eivät voi pelastaa häntä, eikä hän muita.

– On minun vastuullani, jääkö möykky pysyvästi minuun, vai pääsenkö siitä eteenpäin.

Kun Lauran veli luki Vaiti-kirjan, hän oli yllättynyt siitä, että monet asiat olivat tuntuneet Laurasta niin vaikeilta. Sisko kun oli aina vaikuttanut iloiselta.

Myös Lauran vanhemmat ovat lukeneet kirjan. Yksi kirjan teemoista onkin äidiltä tyttärelle siirtyvä vaikenemisen kulttuuri.

Laurasta on kiinnostavaa, että hänen vanhempansa ovat nyt päässeet ikään kuin hänen päänsä sisälle.

– Arjessani en välttämättä näytä edes lapsuudenperheelleni kipeimpiä möykkyjäni. Olen tosi hyvä peittämään epävarmuuteni.

Epävarmuus ei silti tarkoita sitä, etteikö Lauraa olisi lapsena rakastettu. Hän tuntee aina saaneensa varauksetonta hyväksyntää vanhemmiltaan.

Lapsuudessaan Laura oppi, ettei ketään saa jättää porukan ulkopuolelle. Se oli äärimmäisen tärkeää hänen äidilleen, joka on Lauran mukaan ollut aina syrjäytyneiden puolella.

Äiti saattoi Lauran lapsuudessa kutsua laitapuolen kulkijoita kotiin päivälliselle. Heistä tuli ystäviä, joiden kanssa äiti vaihtoi kuulumisia kadulla.

– Äitini auttoi täysin vilpittömästi syrjäytyneitä. Hänen esimerkistään opin, ettei kukaan ole toista arvokkaampi ja että jokaista pitää kunnioittaa.

Toisaalta äiti on ollut myös hyvin herkkä.

– Äitini oli lapsuudessani hyvin vahva ja turvallinen, mutta hänen herkkyytensä herätti minussa suojelua. Olen tietyissä tilanteissa oppinut hillitsemään itseäni, ettei äidissä heräisi niin vahvoja tunteita.

Juuri tämä on todennäköisesti yksi Lauran tunnelukkojen taustasyistä.

Hän uskoo, että vaikeneminen ja vetäytyminen ovat hänen perheessään ylisukupolvinen ja opittu kommunikointitapa.

Siirtyvätkö tunnelukot seuraavallekin sukupolvelle? Laura on pohtinut, voiko hän suojata 15- ja 17-vuotiaita tyttäriään omilta haavoiltaan.

Laura ei ole ihan varma. Omat lapset ovat ikään kuin katvealueella ja sokeassa pisteessä. Heitä ei pysty arvioimaan objektiivisesti.

Tunnelukkoihin pääsee kunnolla käsiksi vasta sitten, kun ne tunnistaa.

Tyttäret ovat opettaneet Lauraa kohtaamaan hänen omia tunnelukkojaan. He ovat hyvin tiedostavia nykyisestä maailmanmenosta eivätkä jää sanattomiksi tilanteissa, joissa Laura on itse oppinut vaikenemaan.

Toisaalta Laura on myös huolissaan. Huoli maailmasta ja vaikkapa ilmastokriisistä kuormittaa nuoria jo nyt valtavan paljon enemmän kuin häntä koskaan. 1970-luvun lapsuudessaan Laura ei murehtinut juuri muusta kuin siitä, tykkääkö tietty poika hänestä.

– Lapseni ovat kasvaneet raakaan realismiin ja pohtivat tosissaan, onko maailmaa enää tulevaisuudessa olemassa. Se hätkähdyttää minua välillä.

Tyttäret haastavat Lauran ajattelua toistuvasti.

– He penäävät minulta rohkeutta olla jotain mieltä. Heitä turhauttaa heti, jos huomaamattani pienennän itseäni.

Pienentäminen voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että Laura miettii, voiko hän mennä isoon tapahtumaan puhujaksi, vaikka häntä on sinne pyydetty.

Tyttärien vastaus on: tietenkin menet. Sinähän olet fiksu ja taitava, miksi epäröit?

Juuri nyt Laura jännittää esikoisensa puolesta, joka on parhaillaan Yhdysvalloissa vaihto-oppilaana. Laura tietää, että tytär joutuu kohtaamaan maailmalla vaikeita tunteita ja tilanteita, joilta hän ei voi tätä suojella.

– En silti halua pitää lapsiani piilossa elämältä. Mieluummin opetan heitä käymään tunteitaan läpi. Olen sanonut, että minulle saa aina soittaa, kun ahdistaa. Yhtä lailla olen aina tiennyt, että olen milloin tahansa tervetullut oman äitini ruokapöytään.

Nuppineulan kokoiset reiät. Laura uskoo, etteivät tunnelukot avaudu isoilla, näyttävillä eleillä, vaan ennemminkin pikkuriikkisten säröjen kautta.

Laura on yrittänyt käsitellä tunnelukkojaan monilla keinoilla, kuten useilla erilaisilla terapioilla. Hän on kokeillut niin perinteistä psykoterapiaa, vyöhyketerapiaa kuin Rosen-terapiaakin. Viimeksi mainitusta hän on erityisen innoissaan.

Koska Laura tuntee tunnelukot voimakkaasti kehossaan, Rosen-terapia on toiminut hänellä hyvin. Siinä terapeutti avaa hoitopöydällä hoidettavan kehon jumeja hyväksyvän kosketuksen avulla.

Vaikka tunnelukkojen purkaminen on Laurasta aina alkuun pelottavaa, se on samalla vapauttavaa.

– Se rentouttaa kehoa ja vapauttaa energiaa.

Aina tunnelukkojen käsittelemiseen ei kuitenkaan tarvita terapian tai kirjan kirjoittamisen kaltaisia valtavia askeleita.

Yksi Lauran lempikeinoista ottaa oma keho haltuun on tanssi. Kun hän antautuu musiikille ja liikkeelle, tunnelukkoon tulee väistämättä säröjä.

Laura harrastaa barrea, joka on pilateksen, baletin ja joogan yhdistelmä. Tunneilla treenataan balettitankoa apua käyttäen ja musiikin soidessa taustalla.

– Liikkeen avulla hengitys pääsee kulkemaan vapaasti. Se hoitaa koko kehoa.

Parhaimmillaan ihan pieni, tärkeältä ihmiseltä tuleva ele voi riittää.

– Se, että tulee hyväksytyksi erilaisissa ihmissuhteissa, on todella hoitavaa. Mikään ei rentouta yhtä paljon kuin se, että kelpaa toiselle, vaikka olisi ollut kohtuuton.

Kuin sanojen vakuudeksi Lauran kännykkä alkaa vilkkua viestin merkiksi. Viestin on lähettänyt miesystävä ja sen sisältö on yksinkertainen: yksi sydänemoji.

Lauran suu sulaa hymyyn – aamun riita on sillä selvä.