Hetkinen! Käteni osuu suihkussa aristavaan kohtaan. Ihan kuin käsivarteni alla olisi neliö­sentin alue, johon koskettaessa sattuu. Painan kohtaa uudelleen ja kovempaa. Kyllä, tekee kipeää.

Tiedän, mitä joku toinen ajattelisi: kas, imusolmuke se siellä ilmoittelee itsestään, taitaa olla flunssa tulossa. Tai ehkä venäytin käden jumpassa.

Onnea näille ihmisille! Minä menen välittömästi paniikkiin ja ajattelen, että aristavan imusolmukkeen täytyy olla merkki jostakin hälyttävästä. Minua alkaa välittömästi pyörryttää ja oksettaa ja aineenvaihduntani pamahtaa pikamoodiin: pakko ripuloida.

Sitten vaapun puolison luo ja ilmoitan tärisevällä äänellä: ”Mulla taitaa olla imusolmukesyöpä.”

Hän halaa ja huokaa: ”Jaahas. Taas mennään.”

Melkein jokainen on joskus kokenut sairauden pelkoa. Jos sisko tai ystävä sairastuu rintasyöpään, on ihan luonnollista tunnustella omia rintojaan tavallista tiuhempaan ja säikähtää, että sairaus saattaa osua omallekin kohdalle. Läheisen sairastuminen on muistutus omasta kuolevaisuudesta, siinä missä moni ottaa terveyden yleensä itsestäänselvyytenä.

”Sairauden pelko on hyvin tavallista”, psykoterapeutti Ilona Lammi vahvistaa.

”Usein sairauden pelosta kärsivällä on ollut vakava sairaus tai läheinen on menehtynyt pelättyyn sairauteen. Aina näin ei kuitenkaan ole. Myös klikki­otsikoiden kauhutarinat provosoivat pelkoja.”

Valtaosa pääsee hetken hermoiluistaan ohi. Minä en.

Muistan tarkalleen, milloin aloin pelätä vakavaa sairautta ensimmäisen kerran.

Viitisentoista vuotta sitten keväällä huomasin, että niskani pisteli kivuttomasti mutta hassusti. Menin lääkäriin vasta, kun tuntemusta oli kestänyt päiväkaupalla. Työterveyslääkäri kirjoitti lihasrelaksantteja ja kuittasi puutumisoireeni toimistotyöläisen niskajumina.

Lihasrelaksantit väsyttivät mutta eivät vieneet pistelyä. Sitten yhtenä iltapäivänä luin kotimatkalla junassa naistenlehden elämänmakuista selviytymistarinaa, jossa nainen kertoi kärsineensä juuri minun iässäni puutumisoireista, kunnes niille löytyi selitys: MS-tauti.

Tunne oli kuin valaistuminen: sehän minullakin täytyy olla. Kipaisin Googleen lukemaan lisää MS-taudista. Arvaamattomaan sairauteen liittyy kymmeniä oireita, joista tietysti tunnistin monia. Minullahan on huono tasapaino ja muisti! Olen toden totta usein väsynyt!

Kävin kahdesti neurologilla ennen kuin uskoin, että kaikkia väsyttää. Mysteeripistelykin katosi vaivihkaa. Hengitin pitkästä aikaa syvään ja hymyilin. Olin vapaa!

MS-pelkoni oli kuitenkin vasta alkua. Sittemmin olen käynyt läpi vastaavan rumban lukemattomia kertoja. Mekanismi on aina sama. Minulle tulee fyysinen oire, joka voi viitata lukuisiin vaarattomiin mutta yhteen hengenvaaralliseen asiaan. Mieleni huutaa: sinä olet se tilastopoikkeama! Jollekinhan se hengenvaarallinen versiokin tulee.

Ensin en uskalla mennä lääkäriin, koska en tahdo kuulla ”totuutta”. Haluan elää hetken ilman kuolemantuomiota. Hyvää arkea se ei ole. Ahdistaa niin, että oksettaa, joten en saa syötyä kunnolla. Öisin sydän hakkaa, näen painajaisia ja herään hikisenä. (Yöhikoilu saattaa muuten viitata leukemiaan.) Töissä unohtelen ja ystäviä tavatessa on vaikea keskittyä kuulumisiin.

Kuulostaa hassulta, mutta vaikka olen pelkoni kanssa kirjaimellisesti kuolemanvakavissani, ahdistun, jos joku lähtee tunteeseeni mukaan. Tahdon, että jokainen ystäväni kertoo, että mikä tahansa oireeni on tavallinen. Silloin rauhoitun – ehkä tunniksi.

Olen taloudellisesti onnekas, sillä minulla on varaa käydä yksityisellä lääkäriasemalla. En silti tahdo laskea, kuinka paljon rahaa olen laittanut mielenterveyspulmani ruokkimiseen ja ratkomiseen.

Rintaa pisti lenkillä? Kardiologille. Näkökentässä valopilkkuja? Magneettikuvaan. Nännikipua? Mammografiaan. Luomi poskessa on ehkä kasvanut? Käyn ihotautilääkärillä, ja sitten toisella.

Sairauden peloista kärsivät tunnistavat tämän, että joskus lääkärikäynti rauhoittaa vain yhden illan. Sitten ääni päässä kuiskaa, että ehkä hän ei tutkinut kunnolla…

Jokainen lääkäri on antanut minulle saman diagnoosin. Olet fyysisesti terve kuin pukki, mutta käypä juttelemassa ammattilaiselle henkisestä puolesta. Psykoterapeutti suosittelee samaa. Läheisten tuki on myös tärkeää.

”Sairauden pelosta kärsivää ei kannata syyllistää tai lähteä vakuutteluun mukaan vaan kertoa, mitä tunteita oireet itsessä herättävät ja tukea häntä hoitamaan niitä”, Ilona Lammi sanoo.

Olen totellut ohjetta ja pohtinut pelkoani reilun vuosikymmenen aikana kahden terapeutin kanssa. Kun pelko on dominoinut arkea, olen turvautunut myös mietoon mielialalääkkeeseen, joka estää hysterisointia yltymästä ja vapauttaa tilaa tunteiden prosessoimiselle.

Pääsen vähitellen fobiani jäljille, ja kuvioni on kuulemma tyypillinen. Sairauspelosta kärsivät usein herkät, kontrollitarpeiset, suorittamiseen taipuvaiset nuoret naiset. Olen 41-vuotias, joten en ihan nuori, mutta check.

Avainoivallus on tämä: siinä missä sairauspelkoinen luulee pelkäävänsä kuolemaa, hän pelkääkin elämää.

Jälkikäteen ymmärrän, että aloin pelätä MS-tautia, kun olin muuttamassa uudelle paikkakunnalle uuden avopuolison kanssa. Kaikki oli liian jännittävää.

Sama on toistunut myöhemminkin. Kun en kykene kohtaamaan pelon ja surun tunteita, etsin ahdistukselleni helpomman kohteen fyysisten sairauksien maailmasta. Silloin ei tarvitse miettiä, mikä oikeasti puristaa.

Sairauden pelko on useimmiten menettämisen pelkoa ja kyvyttömyyttä sietää epävarmuutta. Vaikka luulen välillä suojelevani itseäni jahtaamalla tauteja etukäteen, tiedän, että kuka tahansa voi sairastua vakavasti koska tahansa – myös minä. Siksi elämään olisi vain uskallettava heittäytyä. Toivon, että minäkin osaan vielä joskus.

Juttu on alun perin julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 13/22.