Olen vuosia pidätellyt tunteitani, mutta nyt olen jatkuvasti vihainen – ja ylpeä siitä
Laura Friman on viime aikoina löytänyt sisältään paljon raivoa. Se on saanut hänet tuntemaan ylpeyttä – ja samalla vähän pelkoa.
”Tämä palkkio on työmäärään nähden aivan liian pieni.”
”Minä en aio hoitaa tätä yksin.”
”Nyt saa oikeasti riittää!”
Viime aikoina olen yllättänyt itseni kerta toisensa jälkeen samalla asialla: olen raivona. Vihainen. Kiukkuinen. Täysi höyrypää. Kaikesta, ja kaikille. Mittani täyttyy silmänräpäyksessä – tai luultavasti jo ennen sitä.
Mikä ihmeellisintä: en enää niele raivoani, vaan näytän tunteeni. Se on uutta.
Vielä puoli vuotta sitten en edes tiennyt, että Timma-palvelussa voi ihan oikeasti antaa yhden tähden geelikynsiteknikolle, joka tekee työnsä päin seiniä ja viilaa kynsivallini kipeiksi ja verisiksi. Ennen olisin ajatellut vain toheloivan tekijän tunteita.
Nyt ajattelen, että myös minulla on oikeus omiini (ja kynsinauhoihin). Helvetti soikoon!
Jossain vaiheessa on pakko olla minun vuoroni ja minun aikani, ja se aika on nyt.
Kuulen tänne saakka somen huokaisevan: vaihdevuodet. Hormoneilla on eittämättä roolinsa uudessa ärhäkkyydessäni. Täytän pian 45, ja kehoni ja mieleni karjuvat hurjaa murroskautta. Tuntuu, etten aina hallitse tunteitani. Se on outoa ja noloa.
Uskon kuitenkin, että kyse on muustakin. Se muukin liittyy kylläkin ikään: olen tullut pisteeseen, jossa minulla ei ole enää aikaa curlata kaikkien muiden rataa helpommaksi ja kontata itse umpihangessa. Kello tikittää. Jossain vaiheessa on pakko olla minun vuoroni ja minun aikani, ja se aika on nyt.
Olisi varmasti kiva aloittaa uusi era pehmoisen lempeästi ja ”elämän parhaasta ajasta” zeniläisesti horisten, mutta uudelleensyntymä näkyy vaativan ainakin itseltäni voimaa – ja aika paljon karjumista ja valitusta.
Välillä tahtoisin tunnustaa puolisolleni ja lapsilleni, että hurjimpina PMS-päivinä pelkään itsekin itseäni.
Raivotautini ei ole yksioikoinen ilmiö. Siinä on paljon hyvää: tunnen, miten vuosikymmenten padot natisevat liitoksissaan. Päästän ulos tunteita, joita olen pidätellyt aivan liian pitkään.
Minua, kuten valtaosaa meistä, on kohdeltu niin työ- kuin yksityiselämässä ihan miten sattuu, ja olen ottanut paskan vastaan hymy huulilla. Mikäpä tässä, kyllä minä kestän!
Tällä hetkellä tuntuu kuin pitäisin nelikymppisen itseni lisäksi myös takautuvasti kolme- ja kaksikymppisen, jopa teini-ikäisen, itseni puolia. Sen tytön olisi pitänyt sanoa ääneen kaikki se, minkä uskallan sanoa vasta nyt. Siksi kiukkuni on välillä miltei liikuttavaa. Olen ylpeä itsestäni.
Paitsi silloin, kun en ole. Jatkuva vihaisuus ei ole kivaa kenellekään. Näen, miten perheeni kiertää minut pahimpina päivinä kaukaa ja hipsii kuin tyrannin ympärillä.
Se ei ole tervettä eikä mukavaa. Perheessä ei kuulu pelätä, eikä kenenkään mielialojen tule pyörittää kokonaista porukkaa. Välillä tahtoisin tunnustaa puolisolleni ja lapsilleni, että hurjimpina PMS-päivinä pelkään itsekin itseäni.
En tahdo purkaa kokonaisvaltaista kiukkuani myöskään muihin viattomiin. Suurin pelkoni olisi saada työelämässä tai kaveripiirissä äkäisen tai hankalan maine. Epäkohtiin on osattava tarttua ilman, että loukkaa ihmisiä. Ja jos on pahalla päällä muuten vain, eikä se ole kenenkään vika, se on osattava kertoa muille ja pahoitella.
It’s not you, it’s me. And my raivo.
PS. Tiedän jo etukäteen, että tämän kolumnin kommenttiosio tulee olemaan täynnä hoputusta hakemaan lääkäriltä estrogeenikuuria. Jostain syystä olen siitäkin valmiiksi raivoissani.
