Oli juhannusaatto vuonna 2016. Laura Leppänen istui merenrannassa appivanhempiensa mökillä. Meri tuntui kutsuvan häntä.

Kuolema oli ollut mielessä usein. Sietämätön tuska oli puristanut rintaa kuukausia. Lauralla oli lähete psykoterapiaan, mutta se alkaisi vasta kolmen viikon päästä. Miten hän kestäisi siihen asti? Olisiko mitään, mitä hän voisi tehdä itsensä hyväksi?

Voisit lähteä juoksemaan, kuiskasi pieni ääni hänen päänsä sisällä. Laura ei ollut juossut koskaan. Hän ei ollut yhtään liikunnallinen. Silti hän nousi ylös ja meni kysymään apeltaan, olisiko tällä lainata lenkkareita.

Jalkojen alla oli teräviä kiviä. Jokainen askel tuntui kipuna. Laura koki kuitenkin, että kipu kumpusi hänestä itsestään, syvältä vuosien takaa. Hän purskahti itkuun, joka ei ottanut lakatakseen. Hän oli joutunut kohtaamaan ja tekemään asioita, joita ei olisi ikimaailmassa halunnut tehdä.

Hänen hämmästyksekseen kyynelten läpi alkoi kuultaa horisontti, valoa ja värejä. Ne olivat olleet kadoksissa kauan. Laura näki toivon pilkahduksen.

– Tajusin, että tuo on se suunta, jota kohti minun täytyy edetä. Siitä asti olen juossut ja itkenyt tuskaani pois.

Lue myös: Tarvitsetko sinäkin terapiaa?

Kuusi vuotta sitten kaikki oli hyvin. Laura touhusi kotona viiden pienen lapsen kanssa. Hänen puolisonsa Sami teki töitä Pietarissa. Mies kävi kotona kolmena päivänä kuukaudessa ”tekemässä vauvoja”, kuten Laura vitsailee.

Kotiäidiksi jääminen oli Lauran valinta.

– Ei olisi tullut mieleenkään kahlita Samia. Hän rakastaa työtään. Minulle on tärkeää, että rakkaani saa toteuttaa itseään. Olimme onnellisia ja suhteemme kukoisti.

Huhtikuussa 2013 idylli särkyi. Kun lapset vipelsivät nakuina ympäri kotia, Laura huomasi, että kolmevuotiaan Tomin iho vaikutti keltaiselta. Laura kokosi lapset riviin ja pyysi näyttämään kämmenet. Ja toden totta, Tomin kämmenet olivat keltaiset.

Laura soitti saman tien terveyskeskukseen. Siellä huomattiin, että Tomin veriarvot eivät olleet normaalit ja käsivarsissa oli verenpurkaumia. Poika olisi vietävä jatkotutkimuksiin sairaalaan Turkuun.

Laura toimi kuin robotti. Hän vei lapset kotiin, teki lettutaikinan, hälytti kaverin lastenhoitajaksi ja pyysi tätä paistamaan lettuja. Sitten hän lähti Tomin kanssa sairaa­laan.

Iltapäivällä selvisi, että pojalla epäiltiin leukemiaa eli verisyöpää. Se oli hirveä järkytys. Laura oli kauhuissaan. Hänen oli soitettava elämänsä pahin puhelu miehelleen Venäjälle.

Lue myös: Lapsensa omaishoitaja Hanna: "Jos sairastuisin, kukaan ei auttaisi"

Tomin diagnoosiksi varmistui akuutti lymfoblastileukemia. Sytostaattihoidot alkaisivat heti ja kestäisivät 2,5 vuotta. Sen jälkeen edessä olisi vuoden infektioeristys, jolloin pitäisi välttää liikkumista julkisilla paikoilla.

Laura halusi kysyä, kuolisiko hänen lapsensa, muttei uskaltanut. Hän pelkäsi vastausta. Mielessä pyörivät hautajaiset: mitä virsiä laulettaisiin ja mitkä lelut laskettaisiin arkkuun.

Yritimme selvitä päivästä toiseen, minä lapsen luona sairaalassa ja Sami kaukana Venäjällä. Minulla ei ollut aikaa itkeä ja surra.

Tom kesti hoidot hyvin. Välillä hän pääsi kotiin. Sisarukset hämmentyivät, kun näkivät laihtuneen ja kaljupäisen pikkupojan. Yhdeltä sisarukselta lähti puolet tukasta akuutin stressireaktion vuoksi.

– Oma oloni oli kuitenkin vahva. Luotin jaksamiseeni, koska olin vuosia sitten selvinnyt isäni kuolemasta.

Lue myös: Menetys muuttaa sinua

Lauran isä oli tehnyt itsemurhan helmikuussa 2001. Isä oli ollut aiemmin autokolarissa, josta oli seurannut pysyvä kipusairaus. Se oli saanut ennen niin iloisen miehen masentumaan. Laura ei syyttänyt tätä teosta eikä osannut itkeä tämän kuolemaa.

Laura asui tuolloin Englannissa poikaystävänsä kanssa. Suhde oli vaikea. Pari vuotta myöhemmin poikaystävä jätti hänet. Laura ei pysähtynyt käsittelemään tapahtunutta, vaan lakaisi sen maton alle, kuten oli lakaissut isänsä kuoleman.

Surutyö jäi jälleen tekemättä. Laura alkoi opiskella matkailualaa Turussa. Vuonna 2005 hän tapasi Samin. Juuri eronnut mies ei halunnut pariutua, mutta loppukesästä Laura ilmoitti olevansa hänen tyttöystävänsä. Sami totesi, että seuraava seurustelukumppani olisi hänen tuleva vaimonsa ja lastensa äiti.

– Sanoin, että se sopii, vaikken ollut ennen miettinyt lapsia. Aamulla kauhistuin, mitä ihmettä olin luvannut.

Seuraavana kesänä Laura ja Sami vihittiin. Esikoinen Leo syntyi vuonna 2007 ja Max vuotta myöhemmin. Laura koki yllätyksekseen, että hänet oli luotu äidiksi.

Maxin syntymän jälkeen Samille tarjottiin työpaikkaa Pietarista, missä hän työskenteli viitisen vuotta. Sinä aikana syntyi kolme lasta lisää: Tom, Mei ja Ina.

– Emme suunnitelleet suurperhettä, mutta tunsimme, että sydämiimme mahtuu monta lasta. Inan jälkeen ajattelimme, että nyt perhe on täysi. Sitten Tom sairastui.

Kun he olivat selvinneet sairastumisen aiheuttamasta pahimmasta järkytyksestä, Laurasta ja Samista tuntui, että uusi elämä toisi toivoa ja valoa. Pian Laura olikin raskaana. Kaj syntyi 2014. Se oli perheelle ilon päivä.

Muuten vuosi oli vaikea. Laura sai ensimmäisen paniikkikohtauksen tammikuussa 2014, kun hän oli menossa hakemaan Tomia heräämöstä näytteiden oton jälkeen. Ovella Lauraa alkoi hirveästi ahdistaa. Silmissä sumeni ja korvissa humisi. Happi tuntui loppuvan. Sisällä heräämössä hän lyyhistyi pojan sängyn luo.

Hänen oli pakko rynnätä ulos haukkaamaan happea.

– Lähdin puoliksi juoksemaan pois lapseni luota, vaikka hän olisi tarvinnut äitiään. Tuntui, että kaikki paha vyöryi järkyttävällä voimalla ylitseni. Olin varma, että kuolisin siihen paikkaan. Luhistuin.

Laurasta tuntui, ettei hän hallinnut itseään eikä tunteitaan. Hän ei ollut vahva, kuten oli kuvitellut. Toisen syöpälapsen äiti saattoi Lauran takaisin kädestä pitäen.

– En unohda hänen tekoaan ikinä. Se oli ensimmäinen kokemukseni vertaistuen voimasta.

Paniikkikohtauksia alkoi tulla lisää, aluksi kerran viikossa etenkin ahtaissa ja matalissa paikoissa. Pahimmillaan paniikki iski jopa taivasta katsoessa. Sekin tuntui olevan liian lähellä.

Lue myös: Paniikkikohtaus säikäyttää, mutta ei tapa

Pian Laura koki, että oli koko ajan jonkinasteisessa paniikissa. Varsinainen kohtaus kesti kymmenisen minuuttia. Sen jälkeen tuntui kuin olisi jäänyt jyrän alle. Olo oli väsynyt ja heikko. Tätä kesti pari päivää. Sitten uusi kohtaus teki jo tuloaan.

Laura sai rauhoittavia lääkkeitä, mutta niistä ei juuri ollut hyötyä. Ahdistus paheni. Hän saattoi ahdistua luomesta, koska piti sitä melanoomana. Kotoa lähteminen pelotti. Ei ollut paikkaa, jossa olisi ollut hyvä olla.

– Kun olin kotona, ahdistuin siitä, etten ollut sairaalassa. Mutta jo sairaalan kynnyksen ylittäminen oli vaikeaa. En voinut olla äiti, joka nostaisi kädet pystyyn ja sanoisi, ettei jaksa. Minun oli pakko sinnitellä, päivästä toiseen, viikosta viikkoon ja kuukaudesta kuukauteen.

Lasten isovanhemmat auttoivat arjen pyörittämisessä. Henkistä tukea Laura sai ystäviltään. Hän pyysi apua Pelastakaa lapset -yhdistykseltä, mutta ei saanut sitä.

– Meillä oli kuulemma liian paljon lapsia. Se tuntui todella pahalta. En olisi selvinnyt ilman lähipiirin tukea.

Kun Tomin sytostaattihoidot päättyivät lokakuussa 2015, Lauralle sanottiin, että kaikki oli nyt hyvin. Mutta ilo ei palannut elämään. Vasta nyt Laura alkoi käsittää, mitä oli tapahtunut ja miten se oli kuormittanut häntä.

– Valuin mustaakin mustempaan kuoppaan, johonkin niin syvälle, etten nähnyt värejä, kun katsoin ikkunasta ulos. Sisälläni ei ollut muuta kuin järkyttävä väsymys. Ihoni kutisi ja kurkussani oli pala, jota yritin niellä, mutta se ei kadonnut. Olin pelkkä möykky, jonka sisällä oli raskaita möykkyjä. Jopa hengittäminen ahdisti.

Laura jaksoi kuitenkin huolehtia lasten perustarpeista ja lähettää kouluikäiset kouluun. Siksi kukaan ei ymmärtänyt, miten huonosti hän voi.

Kevättalvella 2016 hän mietti vakavissaan keinoja, miten voisi riistää henkensä.

– En pystynyt ajattelemaan mitään muuta, en lapsiani enkä miestäni. Tuska oli liian suuri. Olin henkisesti jo kuollut. En nähnyt tulevaisuutta enkä syytä elää. Näin oli isänikin aikoinaan kokenut, mutta hänen teollaan ei ollut vaikutusta ajatuksiini.

Laura raahautui viimeisillä voimillaan neuvolaan Kaj’n kanssa. Vastassa oli tuttu lääkäri. Laura antoi vauvan tälle ja henkäisi: auta minua.

– En ollut suunnittelut sitä. Tajusin vain, että jos en saisi nyt apua, täältä ei noustaisi kuin taivaaseen.

Laura sai heti ajan lyhytterapiaan. Hän kertoi terapeutille rohkeasti vaikeimmatkin ajatuksensa. Kymmenen kerran terapia loppui kuitenkin liian pian. Oli vaikea olla.

– Paniikkihäiriö oli niin paha, että jouduin joka kerta taistelemaan, jotta pystyin menemään poliklinikalle.

Kesäkuussa 2016 Laura sai psykiatrilta kolme diagnoosia: paniikkihäiriö, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja keskivaikea masennus. Käynnillä hän sai myös mieliala- ja paniikkihäiriölääkityksen ja lähetteen psykoterapiaan.

Diagnoosit eivät säikäyttäneet. Laura luotti, että nyt kun ne oli kirjattu papereihin, hän saisi apua. Sitä piti kuitenkin odottaa. Kesälomien vuoksi psykoterapeutille ei saanut aikaa kuin vasta heinäkuun puolivälissä. Odotusaika tuntui hirvittävän pitkältä. Olo oli tuskainen ja ahdistunut.

Sitten koitti juhannus appivanhempien mökillä. Onneksi Laura sai silloin päähänpiston lähteä juoksemaan.

– Kun juoksin, oivalsin, ettei minun pidä enää mennä kipua kohti. Voin mennä kohti aitoa surua. Kun palasin mökille, tiesin, että selviän.

Psykoterapiassa Laura yllättyi. Hän oli ajatellut, että vaikeudet alkoivat, kun Tom sairastui. Terapeutti kysyi, oliko hän ihan varma siitä.

– Se kirkasti ajatukseni. Ymmärsin, että sairastumiseni taustalla olivat kaikki pettymykset, menetykset ja tunteet, jotka olin lakaissut maton alle.

Laura kävi terapiassa kaksi vuotta. Hän oppi tutkiskelemaan itseään, jäsentämään kokemaansa ja hyväksymään menneet osaksi elämäänsä.

Aluksi Laura juoksi lyhyitä lenkkejä, mutta kunnon kasvaessa 10 kilometriäkin taittui helposti.

– Juoksen hiljaisuudessa. Kuuntelen luonnon ääniä. Polkujuoksu on yksi suosikeistani, koska rakastan metsää. Kun lenkkeilen, mieheni tai äitini on lasten kanssa.

Juostessa Laura oivalsi, mitä halusi tehdä kotiäitiyden jälkeen. Syksyllä 2016 hän alkoi opiskella ratkaisukeskeiseksi lyhytterapeutiksi. Opintojen aikana hän kouluttautui myös lähisuhdeväkivalta- ja rikos- ja riita-asioiden sovittelijaksi. Laura on myös kokemusasiantuntija lasten syöpäosastolla Tyksissä.

– Minulta kysytään usein, miten jaksan kohdata kovia kohtaloita omien raskaiden kokemusteni jälkeen. Tiedän, miten tärkeää on, että hädän hetkellä joku tarttuu kädestä. Se on minun kutsumukseni. Koen, että voimaannun jokaisen kohtaamisen myötä.

Lauran oma vointi on nyt hyvä. Masennus on poissa, mutta kun hän viime kesänä yritti lopettaa paniikkilääkkeen käytön, paniikki palasi. Se iski, kun Laura oli kyläilemässä tuttavansa luona.

Kerrostalo muistutti lasten syöpäosastoa, joka sijaitsee 10. kerroksessa. Laurasta tuntui, ettei pääse sieltä pois.

– Aloitin siltä seisomalta lääkkeen uudestaan, enkä aio enää ottaa samaa riskiä. Myös ahdistus on jäljellä mutta lievempänä. Se tulee nykyisin arjen kiireistä.

Laura tuntee suurta kiitollisuutta, että tervehtyi ja että avioliitto kesti lapsen ja hänen oman sairastumisensa. Vasta viime aikoina hän ja Sami ovat pystyneet kertomaan vaikeimmista tunnoistaan toisilleen ja itkemään yhdessä. Heidän suhteensa on vahvempi kuin koskaan.

– Parasta on tietysti, että Tom on täysin terve. Hän on sinnikäs ja iloinen tuleva kolmosluokkalainen.

Laura uskoo ja luottaa taas elämän hyvyyteen. Yksi unelma toteutui, kun he hankkivat kesämökin saaristosta.

– Kun nyt istun rantakallioilla, ajattelen, että tuossa se meri on. Voin katsella sitä hyvällä ja pulahtaa uimaan saunasta. Se ei enää kutsu minua syvyyksiinsä.

Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehden numerossa 10/2019.