”Kun pysäytin auton mökkimme pihaan, silmäni täyttyivät kyynelistä. Talvi-ilta oli kietonut meidät syliinsä Ounastunturin juurella, pakkanen kutitteli poskia. Sanoin takapenkillä istuville lapsilleni, että olemme perillä. Olin aina ajatellut, etten pystyisi ajamaan yksin Helsingistä Lappiin. Olin väärässä. Minä tein sen.

Erosin puolisostani ja lasteni isästä seitsemän vuotta sitten. Ennen häntä seurustelin viisitoistavuotiaasta. Koin olevani parisuhdeihminen, jonka arvo ja merkitys määrittyvät siitä, että rinnalla on kumppani. Kiirehdin aina suhteeseen ja seuraavaan. Hain miesten kautta arvostusta. Ikään kuin saisin näin todistettua, kuinka lujaa minulla menee ja kuinka haluttu olen.

Neljä vuotta sitten erosin viimeisestä poikaystävästäni. Aloin miettiä, että ehkä minun pitäisikin löytää itsestäni se, mitä etsin jatkuvasti ulkopuoleltani. Päätin alkaa panostaa rakkauden ja hyvän elämän löytämiseen itseni kanssa. Se muutti kaiken.

Sen jälkeen sinkkuus ei enää tuntunut vaiheelta, joka on lusittava läpi, jotta elämä voi taas puhjeta kukoistukseen uuden kumppanin myötä. Uskalsin viimein pysähtyä ja kuunnella sisintäni. Kysyä, mitä haluan ja toivon.

Huomasin eläneeni vuosia sitten kun -tilassa. Sitten kun rakastun, sitten kun sitoudun, sitten kun teemme haaveistamme totta. Ymmärsin, että voin yhtä lailla matkustaa New Yorkiin lasteni kanssa ja unelmoida kodista Ranskassa ilman kumppania. Ryhdyin kiinnittämään huomiota rakkauden eri muotoihin. Rakkaus on paljon muutakin kuin parisuhderakkaus.

Aamuisin kysyin itseltäni, mitä tarvitsen tänään. Joskus se oli teekuppi sohvannurkassa, toisinaan kiireetön lenkki. Lisäksi aloin nähdä rakkautta kaikkialla. Se oli edessäni työmatkallani, kun hymyilin lapselle, joka harjoitteli pyöräilyä. Se tuntui lauantaisin keittiössäni, kun valmistin illallista ystävilleni.

Tajusin olevani turvassa ja rakastettu, koska rakkaus oli jo ympärilläni ja minussa. Tämä oli voimaannuttava oivallus.

Yksinolo ei tuntunut enää pelottavalta tai ahdistavalta. Päinvastoin. Elin täydemmin ja rakastin enemmän kuin koskaan. En tiennyt sen olevan edes mahdollista.

Totta kai rakkautta itseään kohtaan voi vahvistaa myös parisuhteessa, mutta minä tarvitsin nimenomaan tilaa yksinololle. Sille, että sain todella kääntyä sisäänpäin ilman, että kukaan vaikutti prosessiini. Sanon usein, että opettaja saapuu, kun oppilas on valmis. Tällä kertaa opettajaa ei tarvinnut hakea kaukaa. Olin itseni paras ohjaaja.

Vaikka kuulen joskus, että olen liian vaativa, en etsimällä etsi rakkautta tai liity Tinderiin sen toivossa. Se tulee, kun aika on oikea. Vaikka usein väitetään muuta, rakkaus voi tulla hakemaan myös kotoa. Minua on pyydetty treffeille eteisessäni vartin tuntemisen jälkeen. Tiedän, että jossain on minua varten joku. Polkumme kohtaavat hänen kanssaan kyllä. Meidän ei tarvitse kiirehtiä.

Tällä välin annan itselleni lämpöä ja tekoja, joita kaipaan ja tarvitsen. Kannan vastuuni hyvinvoinnistani enkä sälytä velvoitteita muiden harteille. Lisäksi tiedostan, että vuodessakin ehtii tapahtua vaikka mitä. Voi rakastua, mennä naimisiin, saada vauvan.

Arjessani on nykyään eri tavalla kepeyttä, iloa ja lempeyttä. Tietenkin on hetkiä, kun epäilen ja pelkään, mutta niitäkin kuuluu olla. Kasvu ja muutos tarvitsevat myös näitä kokemuksia. Romanttinen rakkaus löytää minut vielä. Odotan sitä luottavaisin mielin. Hyvä elämä on jo tässä.”

Juttu on julkaistu Trendissä 6/2022.