Nimi vihkimisen jälkeen? Öööö. Postinumero, check, ja henkilötunnuksen loppuosakin tulee lonkalta. Sitten tyssää. Täytän avioliiton esteellisyystutkintalomaketta (kyllä, jos tahtoo naimisiin, sellainenkin täytyy täyttää), kun pysähdyn hetkeksi kiperään kohtaan. Mikä sukunimeni on, kun ensi kuussa solmin avioliiton poikaystäväni kanssa?

Tämä on pieni askel ihmiskunnalle, mutta valtavan rotkon ylitys itselleni. Vedän henkeä ja teen sen: naputan kenttään kahdeksan kirjainta. Tamminen.

Kun kerroin ystävilleni juhlallisesti sipsikulhon äärellä, että vaihdan avioituessani sukunimeni, reaktio oli yksimielinen. Kaikki huusivat kuorossa kimeästi ”eiiiii!” Kiva.

Ymmärrän sinänsä läheisiäni. Uusi nimi on suuri juttu: vaikka kyse on teoriassa vain sarjasta kirjaimia, identifioidumme nimiimme vahvasti – ja niin tekevät muutkin. Tuntuu turvattomalta, kun tuttu tyyppi menee ja vähän kuin muuttuu toiseksi.

Mutta kyse on paljosta muustakin. Miehen sukunimen ottaminen on kiistämättä myös poliittinen ja yhteiskunnallinen kysymys. Meidän modernien feministien maailmassa on aika lame veto heittää tarinansa ja sukunsa perintö noin vain roskikseen ja liittää itsensä ainakin henkisesti ja paperilla miehen sukuun. Tiedäthän: 1950-luku soitti ja pyysi arvojaan takaisin.

Haluan korostaa, että ensimmäisessä avioliitossani (tuon kirjoittamisesta tulee vähän liztaylormainen olo) se oli minulle tärkeää. Tuolloin en ainoastaan pitänyt nimeäni, vaan lahjoitin sen puolisolleni, kun silloinen mieheni otti sukunimeni. Koen siis, että olen osaltani kantanut korteni tähän kekoon. Been there, done that. Minulla on lupa kokeilla jotakin uutta. Ja lupaan: yhteisestä sukunimestä huolimatta en aio olla jatkossakaan kenenkään omaisuutta.

Uusi nimi tuo mukanaan myös vapautta – ja salaisuuksia. Teen julkista työtä, joten nautin ajatuksesta, että saan jatkossa erotella työminän yksityisestä. Nämä kolumnit kirjoittaa jatkossakin Laura Friman. Samanniminen tyyppi postaa Instagramiin kuvia ja kertoo välillä elämästään hyvinkin avoimesti.

Lähipiirille kuuluva, uusi sukunimi vetää rajan kaikkein intiimeimmän väliin. Se kuuluu vain niille, jotka oikeasti tuntevat minut. Someavoimuuden aikakaudella muutkin kuin julkista työtä tekevät voivat hyvinkin haaveilla samasta: jos saisi jossain olla se ihan kokonainen minä.

Ajattelen, että uusi nimi on pieni jälleensyntymisen ja itsensä uudelleen luomisen mahdollisuus: olen viettänyt Laura Frimanin kanssa jo 42 vuotta ja alan olla aika kyllästynyt häneen. Haluan nähdä, millainen seuraava Laura mahtaa olla. Hän saattaa hyvinkin uskaltaa mennä vuoristorataan ja hiphop-tanssikurssille!

Monipolvisten perusteluni jälkeen nimenvaihtotempullani on kuitenkin yksi, yksinkertainen syy: se on romanttista. Turhaa, typerää, ällöä, noloa – ehkä, mutta myös romanttista. Ja perkele vie, se riittää. Vahvalla, itsenäisellä naisellakin on lupa tehdä toisinaan jotain ihan pöhköä.

Kolumnisti uusii kaikki korttinsa, kunhan jaksaa.

Kolumni on julkaistu Trendissä 2/2023.