Vanhemmat pilasivat elämäni – mutta tänä jouluna aion antaa heille ehkä parhaan joululahjan

Olemme sietämätön sukupolvi. Sössimme kaiken, kun menimme terapiaan. Hyvästi, seesteisen säyseät vuosikymmenet.

Yhtäkkiä aloimme vaatia vanhemmiltamme kaikenlaista outoa, kuten tunnetaitoja ja kommunikointia. Listasimme heille kaiken, missä he olivat epäonnistuneet.

Meistä oli tullut neuroottisia tai kovia, epävarmoja tai kyynisiä, pelokkaita tai vältteleviä – tai näitä kaikkia yhtä aikaa. Vanhemmat pöyristyivät: mitä halvatun paskaa tämä nyt on?

Nykyään ymmärrän heitä ihan hyvin.

Ei sillä, etten olisi terapiasukupolven malliesimerkki. Olen kököttänyt psykoterapiassa valtaosan aikuisiästäni. Joku voisi kutsua minua toivottamaksi tapaukseksi, mutta kutsun itseäni mieluummin vaikkapa verkkaiseksi valaistujaksi.

Luulin nimittäin pitkään, että olin terapiaprosessin päätepisteessä: nähnyt lähisukulaisteni puutteet ja havainnut, mitä jäin vaille. (Todellista turvaa ja nähdyksi tulemista, nyt kun kuitenkin mietitte.) Tämän kautta pääsin ahdistukseni juurille: tätä kaikkea haen, useimmiten väärin konstein ja vääristä paikoista.

Kiitos vain vanhemmat, kun pilasitte elämäni.

Vasta oman keski-iän kynnyksellä tajuan, että oman henkilöhistorian ja menneisyyden pöyhiminen ja kuopsutus ovat vasta pohjatyötä.

Seuraava askel on tämä: astu sietämättömien vanhempiesi saappaisiin. Mieti, mitä heillä olisi kerrottavana niissä terapeutin nojatuoleissa, joihin he eivät uskalla koskaan istua. Mitä he paljastaisivat lapsuudenkodistaan, vanhempiensa parisuhteesta, aikansa kasvatuksesta?

Välttelin tätä vuosia, ellen vuosikymmeniä. Sitten kokeilin. Yhtäkkiä raivon tilalla oli ennen kaikkea suru niistä eväistä, joilla vanhempamme ovat pyristelleet elämässä eteenpäin hädissään. (News flash: se oli köykäinen eväspussi se.)

Jos minulla on daddy issues, isälläni on ollut koko elämä issues. Harva vaatii taaperolta Finlandia-palkittua romaania. Suunnilleen yhtä kohtuuttomia odotuksia asetamme sukupolville, jotka ovat kasvaneet emotionaalisessa erämaassa.

Joulun alla siteet ja suhteet verisukulaisiin tiivistyvät ja paineistuvat. Ketä nähdään ja milloin, ja mitähän siitä taas tulee? Miksi se on aina sellainen-ja-sellainen?

Radikaali ehdotukseni on olla tekemättä tänä jouluna numeroa siitä, mitä kukin sukulainen on tehnyt väärin. Siispä pateettista, mutta totta: aion antaa tänä vuonna vanhemmilleni lahjaksi ensimmäistä kertaa armoa.

Täydellisempää lahjaa saa hakea – halvempaa kuin suklaa, mutta kalliimpaa kuin kulta.