Olet mitä syöt -ohjelma paljasti rasvaprosenttini koko kansalle – näitä tärkeitä oivalluksia tv:ssä ei kuitenkaan nähty

Tunnet minut tosi-tv:stä! Osallistuin viime vuonna Olet mitä syöt -ohjelmaan. Se oli haaveeni: fanitan täpäkkää lääkäri Pippa Laukkaa, ja tuki elämänmuutokseen tuntui houkuttelevalta.

Jaksoni esitettiin televisiossa joulun alla. Vaikka olen tehnyt julkista työtä iät ajat ja ollut taipuvainen yltiöavoimuuteen tasan yhtä kauan, se, että ohjelmaan leikattiin mukaan terveystiedoistani raflaavimmat, oli raju kokemus.

Koko Suomi sai kauhistella kilpaa huippukorkeaa viskeraalirasvaprosenttiani. Se, että kolesterolini, maksa-arvoni ja verensokerini olivat erinomaiset, jätettiin tietenkin kertomatta, koska se olisi huonoa telkkaria. (Eikä se, että veriarvoni ovat erinomaiset 45-vuotiaana, toki kerro kuin tilanteesta nyt: jos jatkan juuston ahmimista toiset 45 vuotta – no, en luultavasti tule elämään niin pitkään.)

Paljastin ohjelmassa Pippa Laukalle ladanneeni puhelimelleni kätevän kalorilaskurin, johon naputin syömiseni. Lempilääkärini ei ollut tempauksesta innoissaan. Väitin deletoivani sovelluksen, koska tahdoin miellyttää Pippaa.

Toivokaamme, että hän ei lue tätä: en pystynyt siihen.

Vaikka olen aina väittänyt, etten kärsi syömishäiriöistä, ei ruokasuhteeni aivan tervekään ole. Vapaa syöminen ilman rajoittamista tai kontrollointia ei tunnu minulle turvalliselta.

Tiedän, että en ole pulmani kanssa yksin. Tammikuussa leijonanosa meistä miettii painoaan ilman Pippa Laukan haukankatsettakin. SkinnyTokit ja somen loputon hyvinvointivalmennustuuttaus eivät auta asiaa. Kehonsa kanssa on juuri nyt mahdotonta olla rauhassa.

Tunnistan sen itsekin: tekee mieli ostaa taas jokin kurssi, valmennus tai ruokavalio. Minä suorastaan harrastan nettikursseja: olen kuin lapsi, joka tykkää lukujärjestyksistä. En usko, että osaan itse suunnitella syömisiäni tai liikkumisiani. Kaipaan kaikkeen auktoriteettien apuja.

Jotain edistystä sentään: en enää ole vaakauskovainen. Moni mehevä fitness-idolimuikkelini painaa enemmän kuin minä, joten kilomäärät eivät enää ole pakkomielteeni. Silti jahtaan yhä erilaista kehonkoostumusta. Paine näyttää ja tuntua erilaiselta on yhä läsnä. Vain ideaalikehon käsite muovautuu trendien mukana.

Myös tavat pudottaa painoa elävät ajassa. Kun ensimmäinen ystäväni alkoi äskettäin käyttää lihavuuslääkettä, jouduin tarkastamaan armotonta asennettani: kyllä ennenkin on pärjätty maitorahkan voimin! Mutta onko? Ei, jos tarkastellaan kansanterveyttä ja sitä, miten laihduttaminen tilastollisesti toimii: surkeasti. Jokin yhtälössä siis mättää.

Laihtumisesta puhutaan usein itsekurin kautta. On ihan totta, että itsekurilla painon saa laskemaan paljonkin. Olen siitä elävä esimerkki. Vain harvinaiset poikkeusyksilöt pystyvät kuitenkaan sinnittelemään itsekurilla lopun elämäänsä. Siksi painonlasku on hetkellistä – ja ruokasuhteelleen tuottamat vauriot pysyviä.

Itsekurin sijasta voi tietenkin suosia terveystekoja, lempeitä muutoksia ja hyvien rutiinien lisäämistä karsimisen sijasta. Niidenkin takana on usein silti salainen, kielletyksi mielletty haave kauneusihanteen tavoittamisesta.

Siksi kyynikko minussa kysyy: onko kaikki kaunis sanahelinäkin vain naamioitua laihduttamista? Syyllistynkö siihen myös minä?