YHTÄ VAHVASTI kuin kirjailija Riitta Jalonen nuorena tiesi, että hänen on pakko kirjoittaa, yhtä varmasti hän tietää nyt, että on aika lopettaa. Elokuussa ilmestynyt Omat kuvat on hänen viimeinen kirjansa.

”Mutta en tiedä miksi. Noudatan sisäistä tietoani. Se ajaa minut tähän.”

Äänessä kuultaa rauha. Riitta sipaisee ruokapöydän liinaa. Ollaan Hämeenlinnassa, kirjailijan ja hänen aviomiehensä kirjailija Olli Jalosen kotona. Rakkaassa talossa, joka on Ollin lapsuudenkoti ja ollut jo neljäkymmentä vuotta parin yhteinen asunto.

Riitta makustelee tulevaa.

”Haluan tietää, miltä tuntuu, kun pääni ei ole täytetty koko ajan jollakin fiktiivisellä.”

Päätös ei tunnu haikealta eikä itkettävältä – vaan mielenkiintoiselta. Uuden aikakauden alulta.

Se on Riitan tapa suhtautua elämään muutenkin. Vaikeina hetkinä, kuten sairauksien kurittaessa, hän on jaksanut olla utelias sille, mitä huominen tarjoaa.

”Elämänasenteeseeni on aina liittynyt toivo huomiseen – sellainen myönteinen ajatus, että nurkan takana odottaa jotakin. Siinä ei ole pelkoa. Päinvastoin. Se on mielenkiinnolla painotettu ja tulee sisimmästä.”

Samalla lailla ovat syntyneet kirjatkin. Sisin ohjaa.

”En koskaan tiedä, mitä alan kirjoittaa.”

Kerran hän yritti suunnitella romaania etukäteen. Siitä ei tullut mitään.

”Omat elämän painaumat” ovat lähtökohta ja lähde kirjoittamiselle. Silti Riitta huomaa aina kirjan valmistuttua, että fiktio on voittanut. Se on huumaavaa, välillä myös raskasta.

”Joskus olen ajatellut, että romaanien kirjoittaminen on vaarallinen ammatti. Jos olen yksin, kun esiin pulpahtaa vaikeita asioita, se on rankkaa.”

Riitta Jalonen on pohtinut terapian ja kirjoittamisen yhtäläisyyksiä ja eroja. Hänellä on takanaan vuosien analyyttinen psykoterapia.

”Molemmissa mieli kulkee omia latujaan. Kirjoittaessa se saattaa koskettaa omaa painaumaa, mutta sitten mennään eteenpäin ja lopputuloksena on kirja. Terapiassa vierellä on toinen ihminen. Silloin ei jää yksin ihmetyksen tai itkun valtaan. Terapeutti ottaa vastaan painaumat, jäljet.”

”Lähdin lukemaan yleistä kirjallisuustiedettä Tampereen yliopistoon vuonna 1973. Olimme Ollin kanssa samassa tutorryhmässä. Tiesin heti, että huh, tuossa se nyt on. Minun mieheni.

Siitä tulee ensi vuonna viisikymmentä vuotta. Siinä ajassa ehtii puhua monesta asiasta. Se on ihanaa.

Laskemme yhdessäolon aina siitä ensimmäisestä rakastumisen hetkestä. Aloimme heti seurustella.

Seurustelun alkumetreillä minulla oli tuberkuloosi. Tosin diagnoosi oli väärä ensimmäisen yliopistosyksyn ajan. Seuraavana keväänä jouduin parantolaan.

Taudilla oli tuolloin valtava stigma. Se oli pahakaikuinen tauti, mutta ei vienyt tätä rakkautta.

Seuraavana syksynä pääsin takaisin yliopistolle. Kävin kolme vuotta säännöllisesti Kissanmaan tuberkuloositoimistossa kontrollissa. Olli saattoi minut aina tubitoimistoon. Hän jätti minut ovelle ja jäi odottamaan. Se oli tärkeää.

Pitkä avioliitto perustuu toisen kunnioittamiseen omana itsenään, ilman että työnnät tai yrität ottaa toisesta jotain pois. Kun on yhdessä näin pitkään, siinä jo elämä muokkaa, mitä se haluaa muokata.

Meillä kummallakin on tiukasti oma fiktiivinen maailmamme. Niitä ei auta sotkea. Jos ne olisi sotkettu, emme olisi tässä. Tiedämme molemmat, että kirjailijuuteen kuuluu oma paikka ja oman ajan ottaminen, joka menee monen asian ja yhdessä tekemisen ohi.

Tärkeää on myös, että toisen tunteet eivät ole toisen aineistoa. Siinä ajatuksessa on vapauden kunnioitusta. Pitkää avioliittoa ei olisi, jos ei olisi mielen, tunteen ja ajatuksen vapautta.”

Minusta rakkaus on kaikesta suurin toivonantaja – on se sitten rakkautta, joka on näkyvillä tai hiljaista rakkautta. Rakkautta on montaa lajia.

Minulle rakkaus on suuri ja ääriviivaton. Se on sielun laajentumaa. Sellaista rakkautta olen saanut kokea. Kuten silloin, kun voipuneena makasin olohuoneen sohvalla tultuani kotiin sairaalasta vuonna 2003. Silloin syntyi lastenkirja Tyttö ja naakkapuu.

Se on tärkeä kirja. Se toi minut takaisin kirjoittamisen luo, tälle puolelle.

Ajattelin silloin, että ensin olen antanut kirjoille oman elämäni, sitten ne alkavat kannatella minua. Sekin on rakkautta.

Rakkaus on myös konkreettisia tekoja, kuten saattamista tuberkuloositoimistoon tai sairaalaan. Se on myös rakastava katse, josta näkee, että näin ollaan nyt, sitten mennään eteenpäin.

Hiljaista rakkautta ei tarvitse selittää jatkuvalla syötöllä, kuten ei ystävyyttäkään tarvitse todistaa. Sen aistii. Rakkaus aviopuolison kanssa on ihan samanlaista.

Rakkaus on tunteista parhain. Sen takia siitä tehdään lauluja ja kirjoitetaan kirjoja. Se liittyy toiveikkuuteen.”

”Minulla on ollut krooninen sairaus kohta kaksikymmentä vuotta.

Haavainen paksusuolentulehdus on ollut erittäin vaikea. Pääsiäisviikolle 2007 suunniteltiin hätäleikkausta pitkäperjantaiksi. Paksusuoli ja peräsuoli oli tarkoitus leikata pois. Kiirastorstaina löytyi tepsivä lääke. Tiputus auttoi, eikä leikkausta tarvittu.

Lääketiede on pelastanut minut monta kertaa.

Minulla on hyvät lääkkeet, mutta ne uuvuttavat ja väsyttävät. Kortisonin vaikutus on voimakas. Se pistää kierroksille ja touhuamaan, mutta kun se loppuu verestä, voimat loppuvat saman tien.

Sairaudessani on aaltoja. Nyt hyviä vaiheita on ollut onneksi pitkään, mutta vastustuskykyyni sairaus on vaikuttanut.”

”Hyvyyden ja tasapainon täytyy toteutua jossakin. Toivo ja rukoukset ovat aina liittyneet minulla tähän ajatukseen. Rukoukseni ovat etupäässä itse sanoittamiani. Ne luovat valonpuolen ilmapiiriä, vaikka olisin kärsimyksen kohdassa.

Olen kuulunut aina kirkkoon. En ole ollut kirkossa kävijä, mutta ulkomailla hakeudun aina kirkkoihin. Ne ovat rauhan ja hiljentymisen paikkoja. Tyyssijoja, joihin ihmisistä on irronnut jotakin todella herkkää ja hienoa jopa vuosisatojen ajan. Se voi olla myös painavaa.

Einsiedelnin luostarikirkko Sveitsissä on yksi suosikeistani. Siellä on Musta madonna -patsas. Sen äärellä minulle tulee aina ihmeellinen olo. Kun katson sitä kauan, minusta se liikkuu ja kuuntelee.

Henkisyys on minulle tärkeää. Se auttaa, kun on kova paikka. Harva ihminen pärjää vaikeassa kohdassa ihan omillaan.

Minä ainakin tarvitsen mielen vapauden sillä lailla, että kaikki ei ole suinkaan tässä näkyvässä. On paljon muutakin, jota ei voi selittää. Tiedekin kehittyy koko ajan.”

”Hiukseni lähtivät, kun sairastuin vuonna 2003. On aika hurjaa, kun hiukset alkavat tippua ja ohenevat. En aluksi ymmärtänyt, mistä on kyse.

Minusta ei tullut täyskaljua, mutta käytännössä tukkani oli poissa. Olin ihan erinäköinen kuin aiemmin.

Olin täyttämässä seuraavana vuonna viisikymmentä. Olin ajatellut, etten anna lainkaan syntymäpäivähaastatteluja. Mutta kun sairastuin, päätin, että jos selviän, annan haastattelun aivan kaikille, jotka keksivät kysyä.

Kun minua sitten haastateltiin Helsingin Sanomiin, minulla oli kortisonin pyöristämä vauvan naama ja päässä kasvoi pientä luonnonkiharaa. Näytän 50-vuotiskuvassani isolta vauvalta.

Kun kortisoni turvotti minulle kuunaaman, ajattelin, että joku voi luulla minun istuneen koko kesän terassilla. Sitten totesin, että se on toisten ajatus, ei minun.

Opin, että päällepäin ei koskaan todellakaan tiedä, mitä toinen ihminen kantaa tai miettii sisimmissään. Siksi kaikkien ihmisten lähestyminen hienotunteisesti on tärkeää.

Ulkoinen muutos ei tuonut minulle kriisiä naiseudesta. Ajattelin, että kunhan vain hengissä selviän.”

”Kun isäni aikoinaan pääsi sädehoitosairaalasta kotilomalle yhdeksi yöksi, tiesin, että hän ei tule näkemään lopullista Minä, äiti ja tunturihärkki -kirjaani.

Kustantaja lähetti minulle siitä pikana vedokset, jotta sain lukea kirjan hänelle. Pääsin kohtaan, jossa romaanin äiti hakee merivesipullon. Silloin äitini sanoi, että odotas vähän.

Äiti haki keittiöstä ruskean maitopullon, joka oli täytetty merivedellä lapsuuden lomareissullamme Norjan Altassa. Vesi oli haihtunut.

Siitä tuli minulle vertauskuva elämän ja kuoleman välille. Oli vaikea olla liikuttumatta, mutta pystyin jatkamaan lukemisen loppuun.

Minulle kuolemasta puhuminen ja kuoleman äärellä oleminen – kuten isän vuoteen äärellä oleminen – on luontevaa. Me haimme häneltä voimaa. Hänessä oli niin valtava valon ja voiman lähde. Isä sanoi aina: ’Mene vain uimaan, se on sinulle tärkeää – en minä ole täällä yksin.’

Häneltä sain voiman myös kestää hänen kuolemansa. Se oli hieno kokemus.

Kolmisen vuotta sitten minulta kuoli oikein hyvä ystävätär. Hän oli saattokodissa, ja meillä oli hieno viimeinen ilta kahdestaan. Puhuimme ja olimme, muistelimme vähän.

On arvokas kokemus, jos saa olla kuolinvuoteen äärellä. Se on tiheä hetki. Siinä ei ole mitään raskasta. Se on armollista.

Hetkessä oli sitä samaa, mitä ystävyytemme aikana oli parhaimmillaan. Hetket, jolloin sielu kosketti sielua kävelyretkillämme, olivat läsnä. Ihan kuin kaikki hyvät helmet elämästä olisivat tulleet siihen. Kuin ne kaikki olisi kannettu huoneeseen ja olleet meidän käsivarsillamme. Lopuksi vain halasimme.”

”Nuorena, tuberkuloosiparantolan jälkeen, olisin kaivannut jotain henkistä apua, mutta terapiasta ei tuolloin juuri puhuttu. Kun kerroin yliopistolla meneväni tuberkuloosi- parantolaan, kirjallisuuden opettaja hihkaisi: ’Voi, sehän sopii erittäin hyvin kirjallisuudenopiskelijalle!’

Vaikka kommentti tuntui oudolta, oli kuin aurinko olisi tullut huoneeseen. Otin ajatuksen itselleni: tämähän sopii minulle.

2000-luvun alussa menin psykoterapiaan. Se tuntui äärettömän tarpeelliselta. Tiesin, että kirjoittaessani minulla ei ole vastaanottajaa välittömässä läheisyydessä. Sen elämänkokemukseni olisi vaatinut.

Minulla ei ollut yhtä konkreettista murtumakohtaa, vaan sisäinen tieto, että sielussani ei ollut kaikki hyvin. Se ei ollut äkillinen vaan pitempiaikainen murhe.

Elämäni ei ole mennyt tavallista rataa. Ei se kenelläkään mene.

Isot kokemukseni ovat liittyneet läheisten kuolemiin, terveyteen ja pikkuveljen menettämiseen, kun olin teini-iän kynnyksellä. Kaipaukseen, joka särki sielua.

Veljen katoaminen elämästäni yllättäen ja selittämättä on ollut erittäin kipeä ja kauaskantoinen kokemus. Pikkuveljenä pitämäni poika asui meillä monta vuotta, mutta palasi sitten omaan perheeseensä. Lapsuudessani ei näistä asioista puhuttu. Jäin suunnattomassa surussani yksin.

Laitoin menetyksen koteloon vuosikausiksi. Silloin ihminen jäykistyy siltä kohtaa, eikä sellainen jäykistymä mielessä ole hyvä. Siitä tulee hyvin painava. Vaikka se ulkoapäin näyttäisi pieneltä, se painaa. Kotelossa oleva kokemus traumatisoi.

Minulla ei ollut veljen katoamiseen sanoja. Siihen kohtaan tulivat fiktiiviset sanat. Siksi fiktio on ollut minulle aina niin arvokasta. Se sanoo sen viimeisen sanan.

Ajattelen, että terapiassakin käytetään fiktion kieltä asioiden hakemiseen. Terapia selkeyttää. Omat kokemukset voi ottaa vähän kuin syliin. Toki niin käy myös kirjoittamisessa, mutta silloin jää yksin pitelemään niitä.”

”Mitä enemmän luottaa sisäiseen ääneensä ja kuuntelee sitä, sen parempi ja sitä helpompi on elää. Ei tarvitse yrittää niin paljon. Vähempi on hyvä.

Minulla on ollut ihmeellisiä kokemuksia lapsesta asti. Eivät ne ole tyhjän takia syntyneet. Ne ovat lahjoja ja saavat tulla. Niissä ei ole mitään pelottavaa. Ne pitävät hyvää tietoa sisällään ja kannattelevat minua.

Kotiin tai huoneeseen tullessa aistin, onko siellä valon säteitä vai kovin surullista. Kokemukset voivat ilmaantua myös vaikkapa metsäkävelyllä: ikään kuin pysähdyn maisemaan.

Ihmissuhde ei pääty kuolemaan. Sitä voi edelleen rakentaa. Keskustelen yhä isänkin kanssa, juttelen henkisellä tasolla.

Ajattelen myös, että isäni näki tyttötrilogiani loppukirjat ja kuollut pikkuveli näkee tämän uudenkin kirjan. Minulla on vapaus ajatella niin.

Asioilla täytyy olla tarkoitus. Joku sanoo, että se on vain lohdutusta. Mutta on hieno lohtu, että näkee elämällään tarkoituksen.

Vaikeuksistakin ajattelen omalla tavallani. Kriisi ei tule minuun. Ajattelen haasteita minän rakennusaineena: vastoinkäyminen on elämänvirrassa oleva asia. Siitä soudetaan eteenpäin tai joku työntää, jos vene ei ole vielä uponnut.

Olen tuntenut lapsesta asti, että joku kantaa minua voimakkaasti. Kuin vahvat kädet pitäisivät minusta kiinni.”

Juttu on julkaistu Eevassa 8 /2022