Olohuoneen korkea, puinen kaappikello muistuttaa menneestä ajasta. Sen edessä Raisa Lardotin aviomies André Lardot istui usein pyörätuolissaan asuessaan vielä kotona.
Kauniaisissa sijaitsevan rivitalokodin tunnelma muuttui pysyvästi vuosi sitten huhtikuussa 2020, kun André kuoli. Sen jälkeen päivistä tuli pitkiä.
Tammikuussa 83 vuotta täyttänyt Raisa eli vuosikymmeniä kahta todellisuutta. Oli yksi elämä vaimona ja omaishoitajana sekä toinen menestyvänä kirjailijana ja rinnakkaisissa rakkaussuhteissa.
Nyt Raisa ei ole varma, haluaako hän aloittaa kolmannen elämän tai millainen sen pitäisi olla.
”Vaikka suru muuttaa muotoaan, se ei hellitä. Joinakin päivinä ajattelen, että elämäni meni jo. Silti haluan uskoa, että tulevaisuus tuo tullessaan vielä jotain hyvää.”
Raisa oli auto-onnettomuudessa halvaantuneen ja viimeisinä vuosinaan muistisairaan Andrén omaishoitaja 51 vuotta. Viimeiset vuodet tämä asui heidän kotinsa lähellä hoivakodissa. Raisa vieraili siellä joka päivä lähes loppuun asti. Sitäkin rutiinia hän kaipaa.
”Nyt joudun miettimään, mitä vapaus tarkoittaa. Ehkä se on sitä, että voin nukkua aamulla hieman pidempään ja valita, minkä kirjan luen seuraavaksi.”
Pitkä, tumma ja komea mies
Vepsäläissyntyinen Raisa muutti Neuvostoliitosta Suomeen äitinsä, isänsä ja viiden sisaruksensa kanssa. Vuonna 1944 perhe asettui asumaan Mellilään Varsinais-Suomeen.
Raisan isä oli kuulunut alun perin puna-armeijaan, mutta tämä loikkasi Suomen armeijaan jatkosodan alussa.
Muutaman vuoden jälkeen isä karkotettiin Siperiaan vankileirille, jossa hän kuoli. Raisa oli isänsä lähdön hetkellä seitsemänvuotias.
”Kaksi poliisia tuli kotiimme ja vei isäni ilman selityksiä. Emme saaneet edes hyvästellä häntä.”
Raisan äiti jäi yksin kuuden lapsensa kanssa. Elämä rullasi, kun oli pakko. Raisa kävi koulut, kasvoi aikuiseksi ja opiskeli lastentarhanopettajaksi.
Vuonna 1960 hän ihastui pitkään, tummaan ja komeaan mieheen ollessaan myymässä lippuja teatterinäytökseen silloisessa kotikaupungissaan Forssassa. Mies oli Viipurissa syntynyt ja Suomeen muuttanut André Lardot, jonka isä oli belgialainen ja äiti englantilainen.
Raisa ja André menivät pian kihloihin, ja vuoden päästä ensikohtaamisesta he olivat naimisissa. Raisa tunsi olevansa turvassa itseään pari vuotta vanhemman miehensä kanssa.
”André oli minulle kuin isähahmo; piti huolta ja hoiti asiat taloudesta asumiseen.”
Avioliitto alkoi onnellisesti. Parin vuoden päästä häistä perhe oli jo kasvanut esikoistyttärellä ja pojalla. Vuonna 1965 perhe muutti Andrén työn perässä Egyptiin. Talouspäällikkönä työskennelleelle miehelle ennustettiin loistavia uranäkymiä.
Yksi ilta muutti kaiken
Tulevaisuuden suunnitelmat romuttuivat neljä vuotta myöhemmin, kun perhe oli muuttanut takaisin Suomeen Kauniaisiin.
Eräänä iltana Raisa oli lähdössä Lady Lionsien kokoukseen ja André lähti viemään häntä sinne autolla. Onnettomuus tapahtui risteyksessä kahden kilometrin päässä kotoa.
Heidän kuplavolkkariinsa törmäsi auto, jonka kuljettaja oli hiljattain saanut ajokortin. Turvavyöt eivät olleet vielä tuolloin yleisesti käytössä, ja André lensi autosta. Raisa oli ennättänyt mennä jalkatilaan pieneen sykkyrään juuri ennen törmäystä ja selvisi tällistä lähes vammoitta.
André oli onnettomuuden jälkeen kolme kuukautta tajuttomana ja vuoden sairaalassa. Kotiin päästessään toiselta puolelta halvaantunut mies istui pyörätuolissa eikä pystynyt puhumaan selkeästi.
”Käytimme merkkikieltä. Peukalo ylöspäin oli kyllä ja alaspäin ei. Myöhemmin André kirjoitti minulle viestinsä paperille kirjoituskoneella.”
Onnettomuuden jälkeen kaikki muuttui. Parisuhteessa huolenpidosta nauttineesta vaimosta tuli yhdessä yössä omaishoitaja ja perheenpää. Kun Andréta piti siirtää, 45-kiloinen vaimo otti 80-kiloista miestään kiinni hartioista ja lapset jaloista.
”Kauhu kuvaa parhaiten kotimme tunnelmaa alkuvaiheessa. Silti uskoin vielä tuolloin, että mieheni toipuu. Ajattelin, että jos tarpeeksi hoidan, hän paranee. Ihmisluonto on niin armelias, että se kehittää toivon toivottomuudenkin keskelle.”
Kaksi elämää, kaksi eri todellisuutta
Raisan arki jakautui onnettomuuden jälkeen kahtia. Oli kotielämä Andrén kanssa. Oli myös toinen, täysin erilainen elämä, joka näkyi julkisuudessa. Toisessa elämässään Raisa kävi kutsuilla ja pukeutui hyvin. Lähes jokainen keskustelu alkoi samalla kysymyksellä: miten André voi?
Raisasta tuntui kuin hänen tarpeensa olisivat menettäneet merkityksensä. Aluksi ihmiset pitivät häntä melkein pyhimyksenä, joka pysyi liikuntakyvyttömän miehensä rinnalla hoivaamassa ja auttamassa.
Sitten tulivat vuodet, jolloin Raisa yritti elää omaa elämäänsä. Hän alkoi purkaa kokemuksiaan ja tunteitaan kirjoittamalla. Vuonna 1973 ilmestyi hänen esikoiskirjansa, omaelämäkerrallinen Hän jäi elämään.
Muutamia vuosia sen jälkeen Raisa rakastui rajusti. Hän oli kaivannut kiihkeästi huomiota ja läheisyyttä, ja Kauko antoi hänelle molempia.
”Moni oli niin pettynyt minuun, että he lopettivat tervehtimisen kohdatessamme.”
Rakastuttuaan Kaukoon Raisa erosi aviomiehestään. Ero oli voimassa kuitenkin vain paperilla, sillä Raisa ei oikeasti halunnut irtautua Andrésta.
”Vuonna 1983 muutimme asumaan saman katon alle: André, rakastajani ja minä. Miehistä tuli lopulta ystävät.”
Raisa nukkui Kaukon kanssa ja entinen aviomies omassa makuuhuoneessaan. Raisalla oli ratkaisusta pääsääntöisesti huono olo.
”Minusta tuntui luonnottomalta herätä jonkun muun kuin Andrén vierestä.”
Lapsuuden trauma nousi pintaan
Syyllisyys oli noina vuosina Raisan jatkuva seuralainen. Hän halusi nauttia omasta elämästään ja naiseudestaan, samalla hän halusi olla jatkuvasti Andrén rinnalla. Kaukon jälkeen hänellä oli muitakin sivusuhteita.
”Hain suhteista tietynlaista voimaa ja ehkä tarkistin niissä jotakin itsestäni. Ilman rinnakkaissuhteita en olisi jaksanut hoitaa Andréta.”
Onnettomuuden jälkeen Raisan ja Andrén välinen intiimielämä käytännössä päättyi, sillä miehen vammautuminen nosti kirjailijan lapsuuden trauman pintaan.
”Isäni veli käytti minua hyväksi, kun olin viisivuotias. Hän oli vammainen. En voinut sille mitään, että yhdistin mielessäni vammautuneen Andrén hyväksikäyttäjääni. Huomasin mieheni sairaalasta pääsyn jälkeen, että yhteiset hellät hetket ahdistivat minua.”
Rakastelu oli vaikeaa myös fyysisesti, sillä Raisa pelkäsi satuttavansa miestään.
”Seksielämämme loppuminen oli Andrélle varmasti suuri suru. Minulle se taas oli yksi syy, minkä takia kaipasin muita suhteita.”
Jokaisesta suhteesta Raisa palasi nöyrästi Andrén luo tietoisena siitä, ettei hän voisi hylätä tätä. Kun suhde Kaukoon päättyi, Raisa ja André avioituivat uudelleen vuonna 1985 omassa olohuoneessaan perheen läsnä ollessa. Hääkuvissa molemmilla on kotitohvelit jalassa.
Syyllisyys ja häpeä
Raisa Lardot kertoi Andrélle avoimesti rinnakkaissuhteistaan, ja hän uskoo, että mies hyväksyi ne hiljaa.
”Hän ei koskaan syyllistänyt minua. Syyllisyys kumpusi sisältäni.”
Vihaa Raisa ei koskaan tuntenut, ei heitä päin ajaneen auton kuljettajaa tai vammautunutta miestään kohtaan.
Sen sijaan häpeä vieraili hänen mielessään usein.
”Murehdin, miksi olen tällainen ja miksi en pysty omistautumaan miehelleni. Toisaalta en usko, että kukaan muukaan olisi jaksanut vastaavassa tilanteessa ilman omaa elämää.”
”Mikään ei tullut väliimme”
Ongelmista ja arjen raskaudesta huolimatta André oli Raisalle tärkeä. Heidän suhteensa oli symbioottinen. Raisan aikuiselämässä ei ole montakaan päivää, joita hän ei olisi viettänyt miehensä kanssa.
”Täydensimme toisiamme, olimme yksi kokonaisuus. Vaikka elämä oli mutkikasta, mikään ei lopulta tullut väliimme.”
André tarvitsi vaimoaan monessa: nousemisessa, siirtymisessä, pukeutumisessa, syömisessä ja läsnä olemisessa. Myös Raisa tarvitsi miestään.
”Sain Andrélta sellaista hyväksyntää, jota en saanut keneltäkään muulta. Hän otti minut aina vastaan juuri sellaisena kuin olen. Hänen kanssaan sain olla se, kuka oikeasti olen. Mieheni oli minulle yhtä paljon turva kuin minä olin hänelle.”
Loppuaikoina pariskunnan suhde sai uusia sävyjä. André muutti hoivakotiin vuonna 2017. Päätös oli Raisalle raskas, ja hän pitkitti sitä. Lopulta miehen liikutteleminen kävi liian vaikeaksi.
Muistisairauteen sairastuneen Andrén luonne muuttui loppuvuosina. Lempeä mies saattoi tarrautua peloissaan kovin ottein kiinni hoitajasta. Hän alkoi myös äksyillä. Pilkahduksia siitä puolisosta, johon Raisa nuorena rakastui, oli kuitenkin jäljellä.
”Kun hoivakodissa joku kertoi ruokapöydässä vitsin, André oli ensimmäinen, joka räjähti nauramaan. Hänen huumorintajunsa säilyi loppuun asti.”
”Meidät erotettiin toisistamme brutaalisti”
Raisa istui usein hoivakodissa miehensä huoneessa kuuntelemassa heidän yhteistä lempimusiikkiaan.
”André opetti minut rakastamaan jatsia. Musiikin avulla pystyimme vaihtamaan tunteita silloinkin, kun hän ei enää puhunut.”
Koronapandemia erotti Raisan Andrésta tämän viimeisinä viikkoina sen jälkeen kun vierailut hoivakotiin kiellettiin. Pääsiäisen aikaan Raisa huomasi, että jotain erikoista alkoi tapahtua. Mies laihtui. Hänellä oli viidettä päivää sama yöpaita päällään.
”Näin kaiken ikkunan takaa. Se oli raastavaa.”
Andrén vointi heikkeni silmissä, ja oli selvää, että loppu oli lähellä. Raisa pääsi miehensä luo vasta saattohoitopäätöksen jälkeen. Hän piti Andréta kädestä, mutta tämä ei enää avannut silmiään. André oli kuollessaan 84-vuotias.
Raisa suree sitä, miten hänen miehensä viimeiset elinviikot menivät.
”Meidät erotettiin toisistamme brutaalisti. Olisin toivonut hänelle hyvän lähdön.”
Kolmas elämä – ”Selviytyminen on pitkälti itsestä kiinni”
Syvän surun siivittämänä alkanut kolmas elämä on pieniä asioita: hiljaiseloa, kävelyretkiä hautausmaalle ja uuden omaelämäkerrallisen romaanin kirjoittamista. Siitä tulee Raisan yhdeksästoista romaani.
Päiviin on tullut omanlaisensa rutiini. Aamuisin Raisa tekee kävelylenkin, sen jälkeen on lounas. Iltapäivisin hän kirjoittaa ja ottaa puolen tunnin nokoset.
Illalla Raisa katselee televisiota ja vetäytyy varhain sänkyyn. Siellä hän lukee kirjaa ja juttelee edesmenneelle puolisolleen. Raisa haluaa kuvitella, että tämä kuulee häntä edelleen.
Vaikka yksinäisyys on välillä raastavaa, Raisa ei ole yksin. Hän juttelee puhelimessa lähes päivittäin tyttärensä ja Hollannissa asuvan poikansa kanssa.
Lapset, viisi lastenlasta ja kaksi lastenlastenlasta ovat ilonaihe. Raisan suurin voimavara on oma luonteenlaatu. Hän oppi jo pikkutyttönä, että elämästä on selviydyttävä pitämällä oma mieli kasassa.
”Ymmärsin jo lapsena, että en voi luottaa kehenkään muuhun kuin itseeni. Ihminen on lopulta yksin. Minusta se ei ole lohduton ajatus vaan jopa lohdullinen. Selviytyminen on pitkälti itsestä kiinni.”
Elämän kulku sen sijaan ei Raisan mielestä ole omissa käsissä. Juuri ennen Suomeen muuttamistaan Raisa ja André kohtasivat kädestä ennustavan naisen hotellissaan Kairossa. Tutkittuaan Andrén kättä nainen näytti kauhistuneelta ja murheelliselta eikä suostunut sanomaan enää sanaakaan.
”Uskon jonkin verran kohtaloon, sillä kaikki tapahtuu elämässä lopulta johdonmukaisesti.”
Raisa ei usko, että hänen kohdalleen tulee enää uutta kumppania.
”André oli elämäni rakkaus. Pidän uutta suhdetta epätodennäköisenä, vaikka olen helposti ihastuvaa sorttia. Mutta olen melko onnellinen näinkin; silloin kun kirjoittaminen luistaa.”
