Pääkaupunkiseudun vilkkaasti liikennöidyllä moottoritiellä on perjantai-­iltapäivällä ruuhkaa. Länsiväylän varressa sijaitsevalla Salmisaaren Kiipeily­areenalla ei sen sijaan ole kiireestä tietoakaan. Jatta Uotila vaihtaa pukukopeilla treenivaatteet ylleen, naksauttaa valjaiden remmit kiinni ja sujauttaa varvastossut jalkaansa. Kiipeilytossut hän vaihtaa jalkoihinsa vasta kiipeilyseinän vierustalla, sillä napakasti istuvilla tossuilla on hankala kävellä.

Keskuksen korkein kiipeilyseinä yltää 29 metriin. Seinät ovat täynnä kirkuvan värikkäitä kiinnikkeitä eli otteita, jotka on värikoodattu omiksi kiipeilyreiteikseen.

Mikäs lasten leikkipaikka tämä on, Jatta ajatteli, kun hän tutustui seinäkiipeilyyn seitsemän vuotta sitten. Vuorikiipeilyn hän oli aloittanut muutama vuosi aiemmin luonnonkallioilla kauniissa maisemissa.

– Aluksi vierastin seinille kiinnitettyjä muovinkappaleita, mutta liikesarjojen lumo vei pian mennessään. Yllätyin kehoni luovuudesta, Jatta sanoo.

Kiipeilypari Heli seisahtaa Jattaa vastapäätä, ja naiset tarkistavat toistensa varusteet – rutiini, joka tehdään aina ennen kiipeämistä. Valjaat ovat kiinni, solmu tehty oikein ja varmistuslaite kunnossa.

Jatta nostaa jalan ensimmäiselle otteelle ja lähtee etenemään seinää pitkin. Heli vapauttaa köyttä sitä mukaa, mitä korkeammalle Jatta kiipeää.

– Meillä on täällä mahtava mimmijengi. Energisenä päivänä projektoimme eli yritämme haastavaa reittiä tai sen vaikeinta osaa kruksia. Löysempänä päivänä juttelemme muuveista eli liikesarjoista, juomme kahvia ja suunnittelemme kiipeilymatkoja.

Vasta-alkajille suositellaan yläköysikiipeilyä. Siinä köysi kiinnitetään seinän yläosaan, jolloin se kulkee kiipeilijän valjaista yläpisteen kautta varmistajaan.

Alaköysikiipeilyssä eli liidattaessa kiipeilijä kuljettaa itse köyttä ylöspäin kiinnittäen sitä tietyin välimatkoin seinään. Jatta kiipeilee tällä tekniikalla.

Boulderoinnissa taas kiivetään ilman varmistusta, mutta melko matalalla. Paksut patjat pehmentävät tarvittaessa pudotusta.

Seinällä pitää edetä määrätietoisesti mutta rauhallisesti. Se muistuttaa liskon liikehdintää. Jatan vartalo pysyy lähellä seinää, jalka heilahtaa vaivattoman näköisesti, käsi kurottaa kauniissa kaaressa seuraavalle otteelle. Kiipeilyä on varsin viihdyttävää seurata.

– Parhaimmillaan kiipeilyssä pääsee voimakkaaseen flow-tilaan. Seinällä etenemistä voi verrata vaativaan tanssiin. Se kuroutuu kokonaiseksi liikesarja kerrallaan.

Kuusikymppinen Jatta kiipeilee kolmesta neljään kertaa viikossa.

– Tämä on minun juttuni. Kannustan ketä tahansa, mutta etenkin eläkeikää lähestyviä kokeilemaan rohkeasti uutta. On ihanaa, kun on vihdoin aikaa kuunnella itseään.

Viisikymppisenä Jatta pysähtyi pohtimaan, mitä hän oikeasti halusi tehdä. Lapset olivat kasvaneet aikuisiksi. Jatta muisti lapsuudenaikaisen haaveensa kiivetä korkealle vuorelle.

– Lähdin ensimmäiselle vuorikiipeilymatkalleni, ja jäin koukkuun. Sittemmin olen kiivennyt muun muassa Himalajalla, Andeilla ja Alpeilla.

Argentiinan Aconcaguan vuorelle kiivettyään Jatan valtasi epäuskoinen olo. Sinne hän oli unelmoinut pääsevänsä jo pikkutyttönä.

Vuorikiipeilyn innoittamana Jatta aloitti sisäkiipeilyn. Lajissa on se hyvä puoli, että sitä ehtii harrastaa vaikka tunnin kerrallaan.

–Kalliokiipeilyyn menee koko päivä, monen viikon mittaisista vuorikiipeilymatkoista puhumattakaan.

Ulkona kiipeilyssä on tietysti oma viehätyksensä. Kiipeilyretket ovat samalla luontomatkoja.

– Kiipeilijöiden joukossa onkin paljon luontoihmisiä. Linnut, kasvit ja kivimuodostelmat opettavat suhteellisuudentajua ja läsnäoloa.

Jatta pudottautuu huipulta alas köyden varassa. Heli varmistaa alhaalla.

Korkeita kiipeilyseiniä kauhistelevalle Jatta muistuttaa, että laji on ihmiselle luontainen. Aikuisellakin on puuhun kiipeämisen vietti. Kiipeilemään voi tulla minkä kuntoinen, kokoinen ja ikäinen vain, Jatta vakuuttaa.

– Kiipeilemään oppii kiipeilemällä. Loukkaantumisia ei tule enempää kuin muissa liikuntamuodoissa.

Jatta pitää erityisesti kiipeilyn kokonaisvaltaisuudesta. Laji vaatii logiikkaa, tilan hahmotusta ja mielikuvitusta.

– Kiipeily on ongelmanratkontaa. Sanotaankin, että kiipeilijän tärkein lihas on aivot, Jatta sanoo.

– Tässä tutustuu itseensä henkisellä tasolla. Miten sietää pettymyksiä, osaako aidosti iloita toisen onnistumisesta, kun itse sössii toistamiseen. Koen, että kiipeily on kehittänyt minua tällaisissa asioissa. Viihdyn siksi itseni kanssa yhä paremmin.

Kiipeily on tietysti myös loistavaa kuntoliikuntaa.

– Aika häviää kiipeillessä. Vasta ylhäällä huomaan pintaan nousseen hien ja ponnistelusta polttelevat lihakset.

Sormien varassa ei jaksa pitkään kivuta, ja siksi on opeteltava kehon ja jalkojen käyttöä.

– Ensimmäisenä kehittyvät käsi- ja selkälihakset. Myös keskivartalo saa hyvää treeniä.

1. Se sopii kaikenikäisille urheilutaustasta ja kunnosta riippumatta. Keskieurooppalaisissa pitkän kiipeilyperinteen maissa lapset, vanhemmat ja isovanhemmat kiipeilevät yhdessä.

2. Kiipeily kehittää voimaa, kehonhallintaa, tilan hahmotusta ja liikkeen sopeuttamista muuttuvaan ympäristöön. Se haastaa tehokkaasti proprioseptiikkaa eli asento- ja liikeaistia, mikä taas on hyväksi aivoille.

3. Laji on yhteisöllinen. Alkeis- eli varmistuskurssilta ja seurojen somefoorumeilta löytää helposti oman tasoista kiipeilyseuraa.

Lähde: Suomen Kiipeilyliitto SKIL ry

Kiipeilijän tärkein lihas on aivot. Jumppa-asulla pääsee pitkälle.

Jatta suosii laadukkaita ja värikkäitä varusteita. Välineet voi myös vuokrata.

Tuotteiden esittelytekstit: Riikka Väänänen, kuvat: valmistajat