”Kasvoin yleisessä saunassa. Varhaisimpiin muistoihini kuuluu mummojen jalkoja, vihtojen tuoksua ja pukukoppien avaimenperiä. Asuin isovanhempieni omistamassa 1800-luvun lopulla rakennetussa puutalossa Jyväskylässä. Talon yhteydessä toimi puulämmitteinen yleinen sauna, jossa isovanhempani työskentelivät.

Synnyin 17. toukokuuta vuonna 1963 Jyväskylässä. Vanhempani, Jyväskylästä kotoisin oleva äitini ja marokkolainen isäni, rakastuivat Jyväskylän torilla, kun isäni oli matkustanut lomalle Pohjois-Eurooppaan. Minä synnyin yhdeksän kuukauden kuluttua tapaamisesta.

Äitini Helena oli tuolloin 17-vuotias ja isäni Hassan 20-vuotias. Vanhempani muuttivat pian syntymäni jälkeen töiden perässä Marokkoon. Siellä isällä oli purjehdusseuran klubi ja äiti perusti kampaamon. Heistä oli parempi, että minä jäin isovanhempieni ja tätini hoiviin.

En ole koskaan kokenut, että minut olisi hylätty. Vanhempani kävivät tapaamassa minua muutaman kuukauden välein. Jouluisin äiti toi minulle valtavan kokoisia, värikkäitä paketteja.

Matkustin ensimmäisen kerran Marokkoon, kun pikkusiskoni syntyi. Olin kolme- ja puolivuotias, mutta muistan matkan elävästi: lensin isoäidin kanssa propellikoneella Pariisin kautta Casablancaan.

Olin viiden vanha, kun vanhempani ja kaksi pikkusiskoani, Loubna ja Jasmina, muuttivat Marokosta takaisin isovanhempieni taloon. Vietimme 1960-luvun lopun boheemia hippielämää kommuunissamme.

Isäni alkoi tehdä Suomessa huonekaluja. Hän maalasi myös tauluja kodissamme sijainneessa verstaassaan. Kun tunnen tuoreen öljyvärin tuoksun, minulle tulee yhä lapsuudenkoti mieleeni.

Me lapset saimme elää vapaina. Kirmasimme kesäisin avojaloin luonnossa ja maalasimme asunnon seinät vaaleanpunaisiksi.

Puutalomme oli vaatimaton: meillä ei ollut sisävessaa eikä juoksevaa vettä. Kannoimme polttopuut sisälle hellaa ja saunaa varten.

Rakastin jo lapsena kauniita kenkiä. Kun olin kaksivuotias, isäni toi minulle Marokosta tuliaisiksi kirkkaanpunaiset cowboy-saappaat. Halusin nukkuakin ne jalassa.

Koulussa olin huono kaikissa muissa aineissa paitsi kuvaamataidossa. Kerran opettaja syytti minua huijaamisesta, kun hän luuli, että isäni oli tehnyt kuvaamataidon työn puolestani. Olin onnellinen! Tuona hetkenä tajusin, että minulla on lahjoja.

Piirtelin kenkien kuvia kouluvihkojen reunoihin ja paperilapuille. Kaksitoistavuotiaana minulla oli jalassani ensimmäiset itse suunnittelemani kengät. Äitini teetti minulle marokkolaisessa basaarissa saappaat piirtämäni mallin mukaan. Ne olivat karkeaa tekoa ja numeroa liian pienet, mutta koulussa sain kavereilta kadehtivia katseita.

Olin jo nuorena kiinnostunut muodista ja pukeutumisesta. Ammatillisia haaveita minulla ei vielä ollut, halusin vain päästä matkustamaan ja nähdä maailmaa.

Aikuistuin kertaheitolla, kun muutin lukion jälkeen opiskelemaan Yhdysvaltoihin Utahin yliopistoon. Elettyäni taiteilijaperheessä kaipasin vastapainoksi tavallisempaa elämää. Halusin diplomaatiksi.

Vanhempani saattelivat minut matkaan, kun lähdin Jyväskylän lentokentältä maailmalle keltainen villapaita ylläni.

Kolmen vuoden opinnot Yhdysvalloissa olivat sekavaa haparointia. Kun olin oppinut, mistä sai ostettua ruokaa ja miten kulkea yliopistolle, piti alkaa opiskella vieraalla kielellä. Aamuisin ennen koulun alkua pesin kampuksen vessoja saadakseni taskurahaa.

Yliopisto oli mormoneiden pitämä, ja kävin ensimmäisenä opiskeluvuoteni aktiivisesti mormoneiden tilaisuuksissa. Minulla ei ollut aikaa seurustelusuhteille.

Valmistuttuani pääsin työharjoitteluun Yhdysvaltain kongressiin senaattorin avustajaksi. Tajusin pian, ettei poliittinen työ sopinut minulle, sillä inhosin lobbaamista ja pyrkyreitä. Suoritin harjoittelun loppuun, mutta halusin vaihtaa alaa.

Otin sen jälkeen vastaan ensimmäisen saamani työpaikan. Vuonna 1987 minut palkattiin American Expressille toimistotyöntekijäksi Washington DC:hen. En arvannut, että viettäisin saman työnantajan palveluksessa kolmetoista vuotta ja että se muuttaisi pysyvästi elämäni suunnan.

Myöhemmin sain siirron New Yorkiin ja tapasin työpaikalla nykyisen elämänkumppanini, minua pari vuotta vanhemman Geordie Diazin. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä.

Minulla oli ollut aiemmin muutama seurustelusuhde naisen kanssa, mutta olin naissuhteissa aina etsinyt identiteettiäni. Opiskeluajan jälkeen oli selvää, että olen kiinnostunut miehistä. Oman identiteetin määrittäminen selkeytti elämääni.

Kerroin puolisostani melko pian vanhemmilleni. Avarakatseiset taiteilijavanhempani ottivat yhdysvaltalaisen Geordien osaksi kansainvälistä perhettämme.

Ylenin keskitason johtajaksi, jolla oli hyvä palkka ja työsuhde-etuja. Sain toteuttaa unelmaani matkustella ympäri maailmaa.

Tunsin silti itseni päivä päivältä onnettomammaksi. Olin usein pahantuulinen ja väsynyt. Aloin inhota newyorkilaista elämäntyyliä, johon kuuluivat lyhyet lomat ja jatkuvat ylityöt. Vapaa-aikanani piirsin kenkiä ja haaveilin luovasta työstä.

Molemmat siskoni muuttivat New Yorkiin 1990-luvun lopussa. He ryhtyivät tuomaan Marokosta vaatteita ja kenkiä. Tein siskojeni kanssa yhteistyötä oman työni ohessa. Muokkasin heidän maahantuomiaan kenkiä paikalliseen makuun sopiviksi.

Myimme tuotteitamme Sohon katumarkkinoilla. Kerran eräs italialainen kenkätehtailija seisahtui valikoimamme ääreen ja kysyi, olisinko kiinnostunut yhteistyöstä. Siitä alkoi urani kenkäsuunnittelijana.

Elämäni pysähtyi vuonna 2000, kun sain äidiltäni puhelinsoiton sairaalasta. Isäni oli saanut sydänkohtauksen. Vuorokauden sisällä lensin New Yorkista Marokkoon.

Pitäessäni sairaalasängyllä makaavaa isääni kädestä kiinni mietin, mikä elämässäni on minulle kaikkein tärkeintä. Sillä hetkellä päätin, että vaihdan alaa ja muutan Eurooppaan. Halusin toteuttaa unelmani kenkäsuunnittelijana. Halusin olla lähempänä perhettäni.

Päätökseni jälkeen asiat tapahtuivat nopeasti. Puolen vuoden päästä muutin puolisoni kanssa Lontooseen, jossa American Express järjesti minulle osa-aikatyön ja asunnon.

Seuraavana vuonna julkaisin ensimmäisen oman Jubaki-kenkämallistoni. Tavarataloketju Barneys otti sen valikoimiinsa. Sain myös pestin portugalilaisen kenkätehtaan pääsuunnittelijana ja lopetin työni American Expressillä.

Tunsin olevani oikealla tiellä.

Olen miettinyt monta kertaa, miten elämäni olisi mennyt, jos en olisi uskaltanut lähteä kohti tuntematonta. Olisinko ollut työpaikallani World Trade Centerin kaksoistorneissa, kun lentokoneet ohjattiin niitä päin 11. syyskuuta vuonna 2001?

Täytettyäni 39 vuotta suuri haaveeni toteutui. Minut hyväksyttiin opiskelemaan Lontoon Royal College of Arts -oppilaitokseen. Valmistuttuani yhdestä muotialan arvostetuimmasta koulusta urani eteni Italiaan, jonne minut kutsuttiin opettamaan suunnittelua firenzeläiseen muotioppilaitokseen. Asuimme Geordien kanssa Lontoossa ja Firenzessä ja matkustimme sinne, minne työni minut kutsuivat.

Neljä vuotta sitten minut kutsuttiin luomaan maailman parasta kenkäsuunnittelukoulutusta College for Creative Studies -kouluun Yhdysvaltain Detroitiin. En voinut kieltäytyä tarjouksesta. Niinpä perustimme puolisoni kanssa kodin myös Detroitiin.

Eräänä iltana istuimme Geordien kanssa terassillamme ja katselimme edessämme avautuvaa puistomaisemaa. Kysyin, olisiko hän voinut viisi vuotta aiemmin kuvitella, että istuisimme detroitilaisen lähiön terassilla keskellä Michigania.

Geordie pudisteli päätään. En minäkään olisi osannut sitä kuvitella. En ollut silti yllättynyt elämän tuomista käänteistä, sillä olen aina osannut unelmoida isosti.

Uskon, että positiivisesti ajattelemalla ja kovasti töitä tekemällä on mahdollista toteuttaa kaikki haaveet.

Uskon myös, että kaikella on tarkoitus, myös vastoinkäymisillä. Pian Detroitiin muuttamisemme jälkeen Geordie sairastui vakavasti. Yhdysvalloissa sairauteen sai parasta mahdollista hoitoa.

Puolisoni parani.

Olen lukenut paljon lähes kaikista mahdollisista uskonnoista. Olen hyvin hengellinen, mutta en kuulu mihinkään uskontokuntaan. Uskon siihen, että on olemassa meitä ohjaava korkeampi voima.

Elämäni vaikeimmat tapahtumat ovat olleet isäni sydänkohtaus, puolisoni vakava sairastuminen ja absurdi kotifarssi, johon jouduimme, kun asuimme Lontoossa.

Meillä oli samaan aikaan New Yorkissa koti, jossa kävimme muutaman kuukauden välein hakemassa postit ja leikkaamassa nurmikot.

Eräänä päivänä sanoin Geordielle, että minulla oli sellainen olo, että New Yorkin -kodissamme ei ollut kaikki kunnossa.

Geordie lähti matkaan tarkistamaan tilanteen, vaikka edellisestä vierailustamme ei ollut vielä kahta kuukautta.

En koskaan unohda puhelua, jonka sain puolisoltani. Vieras nainen oli avannut Geordielle kotimme oven. Kaukainen sukulaiseni oli väittänyt, että olimme kuolleet. Hän oli väärentänyt asiakirjat ja myynyt kotimme selkämme takana.

Kaikki irtaimistomme mukaan lukien valokuva-albumit ja päiväkirjat oli kannettu roskikseen. Monta vuotta kestäneen oikeustaistelun jälkeen saimme suurin piirtein häviämämme rahat takaisin, mutta emme mitään korvauksia tapahtuneesta.

Uskomattomassa ja raivostuttavassa tilanteessa minusta kuoriutui esiin ajattelutapa, jonka opin jo pikkupoikana vanhemmiltani: katson aina elämän valoisia puolia.

Sokkivaiheen jälkeen pystyin melko nopeasti ajattelemaan, että tästä selvitään. Suurin tuki oudossa sopassa minulle oli puolisoni Geordie.

Lähes kaikkien muistojeni menettäminen vaikutti niin, että materiaaliset asiat eivät merkitse minulle enää kovin paljoa. En kiinny tavaroihin. Tärkeimmät varusteet maailmalla kulkiessani ovat hammasharja ja passi.

Tavaroiden haalimisen sijaan haluan

keskittyä uuden luomiseen ja tulevaisuuden kenkäsuunnittelijoiden kouluttamiseen. Tällä hetkellä suunnittelen kenkiä Lahtisille ja Orleans + Winderille.

Työ on intohimoni, mutta kaikkein tärkeintä minulle ovat perhe ja ystävät. Näen Suomessa asuvia vanhempiani vähintään muutaman kerran vuodessa, ja soittelemme säännöllisesti.

Edelleen kampaajana työskentelevä äitini Helena on minulle erityisen läheinen. Meissä on äitini kanssa paljon samaa, olen perinyt hänen temperamenttinsa. Äitini on voimakas hahmo, joka on aina pitänyt perheensä puolia.

Aivan kuten äitini, myös minä vien asiat loppuun asti vaikeuksista huolimatta.

Ihailen vanhempieni parisuhdetta. He ovat näyttäneet esimerkkiä siitä, että suhdetta ei voi pakottaa toimimaan, vaan sen täytyy perustua rakkauteen. Olen pyrkinyt omassa parisuhteessani samaan.

Siskoistani Loubna asuu edelleen New Yorkissa, jossa hän pitää vintageliikettä. Jasmina palasi Keski-Suomeen ja on palvelukodin omistaja.

Kansainvälinen perhe on minulle tärkeä voimavara. Olen asunut Marokossa ja opiskellut arabiaa. Identiteettini on puoliksi suomalainen ja puoliksi marokkolainen.

Läheisimmät ystäväni asuvat Lontoossa, Detroitissa, Firenzessä, New Yorkissa ja Jyväskylässä.

Isäni opetti minulle pienenä, että ihmisen on elettävä niin, että hänellä on ystäviä ympäri maailmaa. Siinä olen onnistunut.

Pystyn matkustamaan maailmalla, kun juureni ovat tukevasti Jyväskylässä. Kaipaan Suomesta järviä, tyhjää tilaa ja luonnon rauhaa. Pyrin viettämään joka vuosi elokuun Suomessa. Silloin painan paljaat varpaani samoille maille kuin lapsuuteni kesinä.” ●

Haastattelu on julkaistu Eevassa 10/2019. Nettiversiota on muokattu.