Viitisen vuotta sitten Johanna Hytti mietti, ehtisikö hän täyttää neljä­kymmentä vuotta. Hän oli silloin 39-­vuotias teini-ikäisen pojan äiti ja tunnettu muusikko, joka oli kiertänyt maailmaa ­Värttinä-yhtyeen laulajana ja edustanut Suomea duo Kuunkuiskaajissa vuoden 2010 Euroviisuissa.

Korvanlehdessä oleva luomi oli alkanut kasvaa ja tummua. Se oli osoittautunut melanoomaksi, joka oli levinnyt imusolmukkeisiin. Tieto siitä tuntui lopun alulta.

Johanna oli jo kokenut eron, yksinhuoltajuuden ja potkut Värttinästä. Hänellä oli ollut uupumusta ja ääniongelmia.

”Vasta syöpä pysäytti minut kunnolla. Päätin, että nyt jos koskaan minun on oikeasti katsottava, kuka todella olen, ja alettava tutustua itseeni”, Johanna, 44, sanoo.

Kuusamossa syntyneen ­Johannan laulunlahja on verenperintöä hänen äidiltään ja molemmilta isoäideiltään. Musiikki on ollut Johannan elämässä Vantaalla vietetystä lapsuudesta saakka. Esiintyjäksi hän tunsi silti olevansa liian ujo.

”En ollut lapsi, joka laulaa hiusharjaan ja haluaa olla esillä. Jännitin esiintymistä ja ajattelin usein, että en ole tarpeeksi hyvä.”

Johanna kävi musiikkiluokan ja sai lukion jälkeen ystävältään lahjaksi kanteleen. Soittimella improvisoiminen tuntui luontevalta. Niinpä Johanna hakeutui Kaustiselle kansan­opistoon. Opettajat kannustivat tyttöä hakemaan Kokkolan konservatorioon. Siellä kantele vaihtui lauluun.

”Oli mieletön tunne päästä opiskelemaan laulua. Konservatoriossa aloin ensimmäistä kertaa etsiä omaa ääntäni. Uskallus tulla näkyväksi ja kuuluvaksi on kulkenut punaisena lankana läpi elämäni. Kaikki mullistukset ovat liittyneet siihen.”

Suosittuun kansanmusiikkiyhtyeeseen Värttinään etsittiin alkuvuodesta 2001 uutta laulajaa, ja ystävä vinkkasi, että Johannan kannattaisi hakea paikkaa. Siitä alkoi kaksitoista vuotta kestänyt taival suositussa ­yhtyeessä, joka keikkaili ympäri maailmaa.

”Värttinä oli minulle esiintymisen ja musiikin akatemia, vaikka samana vuonna pääsin Sibelius-Akatemiaan ­opiskelemaan laulua.”

Myöhemmin Johanna perusti Värttinän rinnalle laulaja Susan Ahon kanssa folkduo Kuunkuiskaajat.

Menestyksestä huolimatta asiat eivät olleet hyvin kulissien takana. Heti Oslon Euroviisuista palattuaan Johanna erosi silloisesta avomiehestään.

Hän jatkoi yksinhuoltajana keikkailua ja halusi näyttää pärjäävänsä. Kiireiset vuodet vaativat kuitenkin veronsa, ja Johanna alkoi uupua. Silloin hän ei vielä ymmärtänyt, että uupumus oli ensimmäinen vaaran merkki.

”Uupumus oli seurausta stressistä, jota en osannut enää purkaa. Elämässäni oli tapahtunut raskaita asioita, jotka muhivat pääni sisällä. Minulla oli koko ajan kiire johonkin, vaikka ei ollutkaan. En pystynyt olemaan hetkessä.”

Sitten alkoivat ääniongelmat. Johanna huomasi välttelevänsä Värttinän keikoilla tiettyjen laulujen esittämistä, koska ääni ei enää totellut samalla tavalla kuin ennen.

Aluksi Johanna yritti sulkea silmänsä ongelmilta, mutta ne pahenivat ja aiheuttivat potkut Värttinästä vuonna 2012. Ero yhtyeestä oli kivulias.

”Menetin ammatin, työyhteisön ja ystäviä. Yhtäkkiä olin tyhjän päällä.”

Samaan vuoteen mahtui myös onnen hetkiä, kun Johanna ja hänen aviomiehensä Antti Hytti vihittiin. Mutta Johanna ei pystynyt rentoutumaan edes häämatkalla ­Thaimaassa.

”Istuin hiekkarannalla ja ihmettelin, miten voin olla edelleen stressaantunut. Se oli minulle ensimmäinen oivalluksen hetki: stressi on omassa päässäni ja ajatuksissani.”

Siitä huolimatta Johanna ajatteli, että ääniongelmien syyt ovat fysiologisia. Hän tutkitutti äänihuulensa lääkärillä ja kävi kahden vuoden aikana kahdeksalla eri laulunopettajalla. Ongelmien syytä ei kuitenkaan löytynyt.

”Pahinta oli, kun sisäinen äänimaailmani katosi. En pystynyt hyräilemään kappaleita edes mielessäni niin kuin ennen. Olin kuin halvaantunut, sisälläni ei enää soinut.”

Kuunkuiskaajat suunnitteli toisen albuminsa levyttämistä joukkorahoituksen turvin vuonna 2014. Rahat olivat kasassa ja äänitysten oli tarkoitus alkaa, mutta Johanna ei pystynyt enää laulamaan.

”Tunsin valtavaa painetta ja häpeää, koska ihmiset olivat rahoittaneet projektiamme ja ostaneet levyä jo etukäteen.”

Puolen vuoden tauon jälkeen levytystä yritettiin uudestaan. Johannan lauluosuudet oli koottava palasista, sillä hän ei pystynyt laulamaan kokonaisia kappaleita.

Kun levytys saatiin purkkiin, tuottaja kysyi varovaisesti, pitäisiköhän Johannan käydä juttelemassa ongelmistaan terapeutin luona.

Kun Johanna oli aloittanut psykoterapian, hän sai tietää sairastavansa melanoomaa.

Kasvain leikattiin ja korvanlehti rakennettiin uudelleen. Kaulasta poistettiin imusolmukkeita, joihin syöpä oli ehtinyt levitä.

Aluksi kaikki näytti mustalta. Johanna oli leikkausten jäljiltä niin kipeä, ettei päässyt omin avuin sängystä ylös.

”Kun maailma tuntui kaatuvan päälle ensimmäisinä viikkoina, pakotin itseni ajattelemaan niitä paria asiaa, jotka olivat hyvin.”

Hänellä oli rakastava aviomies ja lapsi sekä kaksi labradorinnoutajaa. Joskus ilon aihe saattoi olla pilvien takaa hetkeksi esiin tullut aurinko.

Kipeintä oli pelko siitä, että hänen silloin kolmetoistavuotias poikansa jäisi ilman äitiä ja aviomiehensä ilman vaimoa. Vaikeimpina aikoina Johanna ulkoili koiriensa kanssa ja ajatteli vain hengittämistä.

”Keskityin siihen, miltä tuntuu hengittää sisään ja ulos. Niinä hetkinä en ajatellut kuolemaa tai pelkoa.”

Ensin Johanna pystyi keskittymään muutamaksi hengenvedoksi kerrallaan, sitten muutamiksi minuuteiksi. Tietoinen hengittäminen rentoutti ja kuolema-ajatukset väistyivät kerta kerralta pidemmäksi aikaa.

”Hengittämiseen liittyi ajatus, että tällä hetkellä en ole kuollut vaan elossa ja läsnä. Oivalsin, että voin itse päättää, annanko peloille vallan ja surenko sitä, että kuolen ehkä viiden vuoden sisällä. Halusin mieluummin nauttia jokaisesta hetkestä.”

Syöpä saatiin poistettua kahden leikkauksen avulla, ja Johannalla on viiden kontrollivuoden jälkeen nyt puhtaat paperit.

”Minulla on ollut välillä todella raskasta, mutta olen aina selviytynyt niistä hetkistä. Kiitos kuuluu myös miehelleni, joka on tukenut minua matkani aikana.”

Nykyisin Johanna ­ajattelee, että syöpä oli ääniongelmien jatketta. Psykoterapiassa hän oivalsi, että kaiken taustalla on ollut kaukaa kumpuava häpeän tunne. ­Pikkutytöstä asti Johanna alkoi piilotella sitä, millainen hän todellisuudessa on.

”Minua hävetti jo etukäteen, että joku näkisi todellisen minäni. Pohdin, miten annan itselleni luvan olla näkyvä ja kuuluva.”

Johanna oli kuvitellut, että hänen pitäisi olla ”oikeanlainen”, jotain muuta kuin hän todellisuudessa on.

”Olen ollut ulkoapäin ohjautuva ja ajatellut, että kunhan toisilla on hyvä olla. Olen ajatellut muiden ihmisten ajatuksia heidän puolestaan, mikä vie energiaa.”

Johanna uskoo, että häpeän taustalla on yksi ihmisen syvimmistä peloista; pelko ryhmän ulkopuolelle jäämisestä.

”Tiedostamaton mieli vaikuttaa häpeään. Sieltä tulee pelko, että jään ulkopuolelle, jos en ole tietynlainen.”

Jos minuuttaan yrittää laittaa väärään muottiin, pikkuhiljaa keho voi alkaa taistella vastaan. Niin alkoi Johannankin paheneva kierre. Hän menetti työkykynsä pariksi vuodeksi paitsi laulajana myös laulun­opettajana.

”Kaikki energiani meni siihen, että saan ääneni tulemaan ulos.”

Lopulta Johanna Hytti väsyi jatkuvaan kamppailuun. Hän ei enää jaksanut yrittää kontrolloida ääntään. Paraneminen alkoi, kun Johanna päästi irti ja hyväksyi ongelmansa.

”Heitin pois myös häpeän, joka siihen liittyi.”

Johanna antoi itselleen luvan luopua ajatuksesta, että hänen olisi pakko ylläpitää laulajan ammattitaitoaan. Hän päätti lakata huolehtimasta, olisiko hänen uransa lopullisesti ohi.

Samalla ääni alkoi vapautua pala palalta. Ensi hän pystyi laulamaan vain hiljaa mutta kohta jo vähän kovempaa. Ääni alkoi löytää uusia ulottuvuuksia. Nykyisin Johanna antaa sen löytää uomansa omaa vauhtiaan.

Hänen elämänsä ja työuransa eivät ole tällä hetkellä riippuvaisia laulajan ammatista, vaan tilalle on löytynyt uusia polkuja. Johanna tekee soolokeikkoja muun muassa yritystilaisuuksissa.

”Nykyisin uskallan olla aidosti oma itseni missä tahansa roolissa ja työidentiteetissä. En enää määrittele, että minun täytyisi olla tietynlainen.”

Johannan ajatteluun ovat vaikuttaneet voimakkaasti NLP-opinnot, jotka hän aloitti aloitettuaan psykoterapian. Hän opiskeli neljä vuotta neurolingvististä ohjelmointia ja on nyt NLP-kouluttaja.

NLP:n ytimessä on ajatus siitä, että ihmisellä itsellään on mahdollisuus muuttaa ajatuksiaan ja että haitallisista uskomuksista voi päästä eroon. Opintojen parissa Johanna tutustui henkilöstövalmentaja ja joogaopettaja Johanna Olssoniin, jonka kanssa palaset loksahtivat paikoilleen.

Yhdessä naiset perustivat kolme vuotta sitten yrityksen Loisto-Johannat, joka tarjoaa esiintymis- ja vuorovaikutusvalmennuksia yrityksille. Molemmat ovat opiskelleet myös LCF Life Coachiksi eli ratkaisukeskeiseksi valmentajaksi sekä kouluttajaksi.

Johanna hyödyntää uudessa työssään omia kokemuksiaan ja on saanut kiitosta siitä, että on kertonut avoimesti omista vaikeuksistaan. Pahimpinakin hetkinä hän on ajatellut, että kaikella on jokin tarkoitus.

”Kun aloitin psykoterapian, en pystynyt määrittelemään tunteitani muuten kuin hyviksi tai huonoiksi. En edes osannut sanoa, olenko vihainen. Sisälläni oli tunnemylläkkää, mutta en saanut kiinni, mitä siellä on.”

Kaiken kokemansa ja opiskelemansa jälkeen Johanna on huomannut, että aikaisemmin häneltä puuttuivat rajat. Toisten ihmisten sanomiset ja tunteet menivät suoraan ihon alle. Johanna loukkaantui ja itki usein, sillä rajojen puuttumisen takia hän koki asiat herkästi.

”Nyt minulla on työkaluja tunteiden käsittelyyn. Herkkyys ei vie voimiani, vaan se on voimavarani.”

Se tarkoittaa hänelle aistimista, läsnäoloa ja luovuutta. Koettelemukset ovat opettaneet häntä olemaan salliva itseään kohtaan.

”Tämä on ollut minulle pitkä ja välillä myös rankka matka. Kehoni ja mieleni on viisas kokonaisuus. Se teki radikaalin tempun ja pakotti minut pysähtymään, mistä olen kiitollinen. Jouduin todella katsomaan itseäni ja miettimään, mitä haluan ja kuka olen.”