Kuukautiset ovat lyhimmillään 42-vuotiaana. Minä synnytin silloin. Ikä, jossa esivaihdevuodet antavat ensi merkkejään, oli minulle valvottuja öitä vauva kainalossa. Olin ärtynyt, mutta kukapa ei olisi, kun ei muista milloin viimeksi kroppa ei käynyt ylikierroksilla? Kuka ei hermostuisi, kun ei tunnista oman olemisensa ääriviivoja?

Sitten vauva kasvoi, minä kasvoin, kuljetin, kuskasin, kävin töissä, huolehdin harrastukset, olin huolissani läheistenkin hyvinvoinnista, puuskutin, kiukuttelin, ihmettelin epäsäännöllisiä kuukautisia – ja yhtäkkiä on kulunut 10 vuotta. Olen iässä, jossa kuukautiset tyypillisesti loppuvat.

En ole jakanut tätä kokemusta oikeastaan kenenkään kanssa. En edes sisarteni, joille esikoisena olen ollut tienraivaaja monessa.

Ehkä en ole puhunut, koska se ei ole ollut tapana. Ehkä, koska en ehtinyt. Varmasti, koska en edes tajunnut, mistä on kyse.

Ja jos olen rehellinen itselleni: en puhunut, koska en halunnut myöntää, mistä on kyse.

Iästä.

Inhoan vanhenemista. Minua ei haittaa kuukautisten loppuminen eikä aina edes ihon sisäpuolella tuntuva hallitsemattomasti nouseva lämmin hyöky. Vaikeinta keski-ikäisen naisen elämässä eivät ole vaihdevuodet, vaan vanheneminen.

Keho ja mieli kulkevat eri tahtiin. Keho muuttuu, mieli ei. Päässäni olen edelleen nelikymppinen. Minusta vielä aika nuori.

Somessani vilahtaa toistuvasti klippi 1980-luvun hittisarjasta Tyttökullat. Floridalainen ystäväkolmikko ja yhden äiti näyttävät kaikki isoäideiltä, mutta pastellisävyisissä vaatteissa. He ovat keski-iässä, käyvät töissä ja deittailevat.

Klipissä teräväsanainen Dorothy kertoo viettäneensä aikaa parikymppisten tyttöjen kanssa ja että se oli ihanaa – hän nauroi ja tunsi olevansa elossa. Kun hän sitten autossa vilkaisi itseään peilistä, takaisin katsoikin tuntematon nainen.

Kuka se oli, kysyy höpsö Rose.

Dorothy mulkaisee Rosea, minä nyökyttelen Dorothylle – minä tiedän! Minäkään en tunnista naista, joka peilistä katsoo. Hänhän näyttää ryppyiseltä.

Rusinoituneelta.

Menologeja-podcastissa gynekologi Tuulia Tikka sanoo potilaansa kuvailleen vaihdevuosien kokemusta rusinoitumiseksi. Tunnistan sanan itsessäni. Vieraat kasvot peilissä, hehkunsa kadottava iho, pidempi toipuminen vähän kaikesta. Fyysinen ja henkinen kurttu. Olo on kuin sormenpäät pitkän kylvyn jälkeen.

Inhoan rusinoita.

Biologian sijaan vaihdevuosissa moni asia kiertyy ikään, naisellisuuteen ja seksuaalisuuteen. Ikä on tarkoittanut, että sen myötä muu katoaa. Minä katoan. Se on kammottava ajatus ja kamalan väärin. Lakata näkymästä, vaikka on vasta tunnistamassa, millainen on.

En kaipaa lohtulauseita siitä, että vaikutan ikäistäni nuoremmalta. Samalla kun sanat kehuvat, ne viestivät, että on olemassa tapa olla jonkin ikäinen. Juuri siitä meidän pitäisi päästä irti.

Ikä, edes vaihdevuosi-ikä, ei tarkoita yhtä tiettyä tapaa olla, elää, näyttää. Tästä ovat puhuneet monet naiset, esimerkiksi viisikymppisiään juhlinut Maria Veitola Eevassa ja väitöskirjatutkija Katariina Tuominen Helsingin Sanomissa. Ikään liitettyjä oletuksia käsittelevässä jutussa Tuominen muistuttaa, ettemme vanhene tyhjiössä, vaan sosiaalisessa ympäristössä.

Menologeissa toimittaja Aino-Mari Tuuri kuvaa tätä ympäristöä näin:

”On ristiriitaista olla rusinoituva, jos maailma arvostaa kauneutta ja nuoruutta. Ja on syvästi ristiriitaista olla syklinen, vaihteleva ja muuttuva maailmassa, jossa tulisi olla tehokas ja kovin tasalaatuinen.”

Nämä ristiriidat eivät ole luonnonlakeja, vaan meidän itsemme määrittelemiä. Me itse voimme ne myös purkaa.