KUN KAROLIINA LÖYTTY painautuu lehmän lämmintä kylkeä vasten aloitellessaan lypsämistä, hän tietää olevansa oikeassa paikassa. Olo on rento ja vapautunut. Eläimet eivät esitä mitään, ei myöskään Karoliina.

Navetan tuoksuja ylöjärveläinen maatalouslomittaja rakastaa. Ne tuovat muistoja lapsuudesta Suomessa ja teini-iästä Senegalissa.

Vielä muutama vuosi sitten Karoliina tunsi pettäneensä sukunsa ja seurakuntansa, kun hän uupui papin työssään.

”Enää en ajattele niin. Uskon, että kaikella oli tarkoitus. Minun oli tarkoitus olla kymmenen vuotta pappina, ja sitten minusta oli tarkoitus tulla maatalouslomittaja. Ehkä tämän jälkeen teen jotain muuta.”

Lapsuudessaan Karoliina ei ehtinyt juurtua mihinkään, koska perhe muutti usein. Silti hän tuntee olevansa maalaistyttö, niin paljon hän vietti lapsena aikaa isovanhempien maalaistalossa ja naapurin navetassa.

”Lapsuuteni oli taiteen värittämää. Äitini opiskeli kirjallisuutta ja ryhtyi kirjoittamaan lastenkirjoja. Kun muusikkoisäni ei ollut keikalla, hän makasi lattialla selällään ja soitti kitaraa.”

Karoliina oli pitkään sukunsa ainoa lapsi, rakastettu maskotti. Ihailulla oli kääntöpuolensa: tytön tulevaisuudelta odotettiin paljon. Aineellisesti hän ei saanut kaikkea haluamaansa, ja rajat oikean ja väärän välillä olivat tiukat.

”Olin kuusivuotias, kun muutimme Orivedelle. Silloin elin välillä kuin pellossa eivätkä vanhempani tienneet, missä pyörin. Se oli elämäni kulta-aikaa.”

Karoliina kiipeili kavereiden kanssa maalaistalon rehusiilon sisäreunalla, mikä oli tietenkin kiellettyä, pelottavaa ja siksi niin lumoavaa. Karoliina sanoo olleensa myös kyläluuta, aina halukas piipahtamaan naapureissa.

Sellainen hän on vieläkin. Hän pitää erityisesti vanhempien ihmisten seurasta.

”Äitini äiti oli ison talon emäntä. Mietin hiljattain, miksi olen niin hyvä tekemään pullataikinaa ja muistin mummuni kädenliikkeet, kun hän vaivasi taikinaa. Ensin otetaan alta ja käännetään, sitten painetaan ja puristetaan.”

Karoliina elehtii käsillään.

Karoliinan isän vanhemmat olivat teologeja. Hän kuvaa isän puoleista mummua suvaitsevaiseksi ja ymmärtäväiseksi. Mummusta tuli Karoliinalle roolimalli ihmisten kohtaamiseen ja vanhemmuuteen.

SENEGALIIN, LÄNTISEEN AFRIKKAAN, perhe muutti isän työn vuoksi, kun Karoliina oli kymmenen. Karoliina ei osannut kunnolla ranskaa, ja muutenkin elämänmeno oli erilaista kuin Suomessa.

”Senegalissa kaikelle ulvotaan naurusta aivan häikäilemättömästi. Kun kävelin kymmenvuotiaana kadulla, joku nauroi minulle, koska olin hänen mielestään niin huvittava. Loukkaannuin sydänjuuriani myöten.”

Parin vuoden kulttuurisokin jälkeen Karoliina alkoi saada kavereita. Yksi heistä oli hauska, huumorintajuinen ja herkkä Badara.

”Näin hänet ensimmäisen kerran 12-vuotiaana. Hänessä oli jotain erityistä.”

Seitsemän vuotta myöhemmin nuoret alkoivat seurustella ja Badarasta tuli lopulta Karoliinan aviomies ja kolmen pojan isä.

Paikallinen musiikki ja tanssi kiehtoivat Karoliinaa. Tapana oli muodostaa tanssijoista valtava rinki, jonka sisälle yksi meni esittämään soolotanssin. Karoliina ei rohjennut mennä kehän keskelle, mutta joskus hänet kiskottiin sinne väkisin.

Jos soolotanssija onnistui, häntä kehuttiin vuolaasti, mutta epäonnistujalle naurettiin. Karoliinan oli pakko oppia maan tavoille, mutta täysin hän ei koskaan kotiutunut.

Perhe palasi Suomeen, kun Karoliina aloitti lukion. Muutto puhkaisi identiteettikriisin. Hän jutteli isovanhempiensa kanssa elämänkatsomuksista ja päätti heidän esimerkkiään seuraten lähteä opiskelemaan teologiaa. Suomesta tuli myöhemmin koti myös Badaralle, joka opiskeli täällä LVI-asentajaksi.

Karoliina ei enää haluaisi asua Senegalissa ja totella kaikkia sikäläisen kulttuurin sääntöjä, mutta vierailut ovat mukavia. Toisaalta Karoliinan ja Badaran kotona noudatetaan joitakin senegalilaisia tapoja.

”Senegalista ikävöin eniten arjen perusasioita ja ihmisten kohtaamisia. En jaksa osallistua moderniin hömpötykseen, enkä juurikaan käy kaupungissa. Elän maalaiselämää. Se on minulle parasta Afrikkaa.”

KAROLIINA NAURAA paljon. Kymmenen vuotta sitten oli toisin. ”Pidin papin työssäni ihmisten kohtaamisesta, mutta tunsin, etten voinut olla oma itseni. En tiedä, kuvittelinko vain, vai olivatko ihmisten odotukset papille todella niin voimakkaita. Myötäilin ihmisiä, etteivät he suuttuisi ja eroaisi kirkosta.”

Karoliina halusi olla se pappi, jonka ihmiset muistaisivat positiivisesti. Hän halusi seistä seurakuntalaisten tasolla. Hän saattoi esimerkiksi kertoa oman kotinsa tiskivuoresta, jos kastettavan lapsen vanhemmat nolostelivat kotinsa sotkuisuutta.

”Minulla oli mahdollisuus oppia, millaisia ihmiset oikeasti ovat. Kyselin heidän ammateistaan, tekemisistään ja perheistään.”

Kastetilaisuuksia saattoi olla viikonlopussa viisi, ja Karoliina halusi luoda jokaisesta ainutlaatuisen. Kastekaava oli kuitenkin aina samanlainen, eikä luovuudelle ollut juurikaan sijaa.

Vainajien omaisia Karoliina auttoi sanoittamaan tunteitaan samalla, kun hän kyseli tietoja heidän läheisestään siunauspuhetta varten.

”Otin ihmisten kohtaamisen vakavasti. Jos on seitsemänsataa kohtaamista vuoden aikana ja jokaisessa annan palan itsestäni, jääkö mitään jäljelle?”

Samoihin aikoihin Karoliinan perhe kärsi muukalaisvastaisuudesta. Hänen poikaansa kehotettiin palaamaan sinne, mistä oli tullutkin, ja aviomiehen päälle syljettiin kaupassa. Karoliinan sietokyky alkoi täyttyä.

ASIOITA UNOHTUI, mieli oli ärtyisä. Karoliinan reidet menivät maitohapoille jo parista juoksuaskeleesta, ja henkeä ahdisti. Uupuneen papin kalenteri muistutti pääsiäisenä 2012 tiiviistä työputkesta jumalanpalveluksineen ja hartauksineen.

Pyhien jälkeen Karoliina meni tapaamaan siunattavan vainajan omaisia.

"Yhtäkkiä en tajunnut mistään mitään. Tuijotin ihmisiä ja mietin, miten pääsisin poistumaan tilanteesta."

Karoliina riensi lääkäriin, sillä hän tiesi olevansa työkyvytön. Silloinkin hän tunsi ennen kaikkea vastuunsa: seurakuntalaiset ansaitsevat häntä toimintakykyisemmän ja paremman papin.

”Olisin tarvinnut henkistä palautumisaikaa työstäni. Lapsemme ovat syntyneet melko pitkin aikavälein, joten kotonamme oli aina pieni lapsi. Rauhaa, hiljaisuutta ja lepoa ei ollut.”

Karoliinan sairausloma alkoi kahden viikon itkemisellä sohvan pohjalla.

”Minulla ei ollut minkäänlaista kosketusta todellisiin tunteisiini, varsinkaan kielteisiin. Yhteys omaan itseeni hävisi.”

Neljän kuukauden sairauslomastaan leijonanosan Karoliina vietti ulkona vaellellen, kasvimaata mylläten, kiviä kääntäen ja pensaita karsien. Sisätiloissa häntä ahdisti, mutta luonto auttoi työstämään tunteita.

”Luonnossa kaikki on paikallaan. Jos oksa putoaa puusta, se maatuu siihen eikä ihmisen tarvitse tehdä mitään. Kokemus oli myös elämänkatsomuksellinen: ymmärsin, ettei minun tosiaan tarvitse tehdä yhtään mitään.”

Karoliinan hengelliset tunteet ja sanat katosivat, mutta uskoa Jumalaan hän ei menettänyt.

TÖIHIN KAROLIINA palasi liian uupuneena. Seuraava tauko odotti kuitenkin pian, kun perheen kuopus syntyi.

”Kotitöissä laskin odotuksiani. Kukaan ei kuole siihen, jos kotona ei ole imuroitu. Se oli selviytymiskeinoni.”

Kun poika oli vuoden ja neljän kuukauden ikäinen, Karoliina palasi töihin.

”Väsyminen alkoi uudestaan, ja vuoden päästä olin taas sairauslomalla. Olisin ehdottomasti tarvinnut aikaa, terapiaa ja apua. Olisimme tarvinneet myös perheterapiaa.”

Väsyminen oli vain yksi oire perheen laajemmasta kriisistä. Karoliinan ja Badaran oli pakko työstää muitakin asioita, kuten perheen työnjakoa. Karoliina oli tehnyt siihen asti kaikki arkiaskareet, koska ne sujuivat häneltä jouhevasti.

”Ymmärsin, etten voinut olettaa senegalilaisen mieheni osaavan toimia täällä oikein, vaan minun täytyi alkaa opettaa häntä.”

Kaiken keskellä Karoliina vajosi lyhyeksi aikaa mustaan kuiluun. Hän oli vakuuttunut, ettei mikään tulisi ikinä sujumaan hyvin.

”Kävin toivottomuudessa ja hyväksyin, että se on olemassa. Kun katsoin sitä silmästä silmään, voitin sen. Sen jälkeen toivottomuuteni alkoi keriytyä auki.”

KUN PSYKIATRI kysyi, haaveiliko Karoliina jostain, hän tiesi vastauksen: omista eläimistä. Jo peruskoulun jälkeen Karoliina olisi halunnut maatalousoppilaitokseen, mutta äiti painosti lukioon.

Nyt Karoliina päätti hakea opiskelemaan eläintenhoitajaksi. Omalle mielelle päätös oli raskas.

”En aluksi kehdannut kertoa siitä kenellekään. Ajattelin, että petän seurakuntalaiseni ja sukulaiseni. Mietin, onko minulla oikeus haluta aivan itsekkäistä syistä omia eläimiä.”

Koulussa Karoliina tutustui lehmiin ja vuohiin ja päätti opintojen ohessa ryhtyä vuohiyrittäjäksi ja alkaa valmistaa kutunjuustoa. Melko nopeasti hän kuitenkin ymmärsi, ettei yritys lyönyt leiville. Karoliina soitti kunnan lomituspalveluun ja sai heti töitä.

”Vuohia olin lypsänyt paljon mutta lehmiä en ikinä. En ollut koskaan ollut fyysisessä työssä, joten minun piti opetella, miten sitä tehdään. Löysin itsestäni sinnikkyyden.”

Karoliina nauttii maatalouslomittajan työstä. Kun hän putsasi lehmien ruokintapöydän ja täytti sen rehulla, eläimet olivat tyytyväisiä. Niiden kanssa elämä oli yksinkertaista ja mutkatonta.

Papin työssä ei ollut työaikoja. Lomittajana kaikki on selkeärajaisempaa.

”Klikkaan puhelimesta itseni töihin, ja kun kaikki on tehty, klikkaan itseni ulos ja lähden pois. Työ ei koske koko elämääni, vaikka kyllä minä joskus mietin kotonakin kohtaamiani ihmisiä ja eläimiä.”

Karoliinalle maataloustyö on kutsumus. Se on enemmän kuin lypsämistä ja lannanluontia.

”Kun me lomittajat käymme tiloilla, yrittäjät saavat vapaata ympärivuorokautisesta työstään. Otamme heiltä taakan pois loman ajaksi. Työhön kuuluu paljon myös huolien kuuntelua ja kannattelemista.”

MERKITTÄVIN ASIA toipumisessa on ollut oma viljelypalsta ja navetta, jotka Karoliina sai käyttöönsä ystäviltään keväällä nelisen vuotta sitten. Koti on kerrostalossa, mutta vihdoinkin Karoliinalla on omia eläimiä: nautoja, sikoja ja kanoja.

”Kaikki pitävät minua täysin hulluna, mutta omasta jutustani en luovu.”

Karoliina herää varhain ja tekee maatalouslomittajan aamutyöt usein jo kymmeneen mennessä. Sitten hän poikkeaa kahvilla huoltoasemalla ja käy hoitamassa omat eläimensä. Kotona hän tekee ruokaa, nukkuu päiväunet ja ottaa lapset vastaan, kun he tulevat koulusta. Illalla on taas työtä navetassa.

Rytmi sopii Karoliinalle ja auttaa häntä hallitsemaan aikuisena todettua ADHD:ta.

KAROLIINA HAAVEILEE omavaraistilasta. Perhe on jo nyt omavarainen lihassa, maidossa, kananmunissa ja perunoissa.

”Olisi hienoa elää lähes kokonaan omasta maasta.”

Luovuuttaan Karoliina saa käyttää aiheeseen liittyvällä You Tube -kanavalla Karo maalta.

Karoliina on selvinnyt mustista vuosistaan, mutta ei elämä silti ole täydellistä. Siinä on edelleen paljon rosoja.

Karoliina epäilee myös, ettei olisi pystynyt välttämään loppuunpalamista, vaikka asiat olisivat menneet toisin.

”Jos olisin kuusitoistavuotiaana mennyt maatalousoppilaitokseen, olisin luultavasti ennen neljääkymmentä ikävuotta palanut loppuun ja lukenut sitten itseni papiksi. Nämä kaksi puolta ovat minussa.”

Uupuneena Karoliina sanoo uhriutuneensa. Hän myöntää, ettei ottanut vastuuta itsestään eikä osannut pyytää apua.

”Opin, että minun pitää ottaa se, mitä tarvitsen. Syvin merkityksen kokemus ei löydy niistä asioista, joita kuuluu tehdä, vaan niistä, mitä itse pidän tärkeinä.”

Juttu on julkaistu Eevassa 1/2023