Näyttelijä Kari Ketonen oli nuorena ahdistunut, sitten hän opiskeli psykoterapeutiksi – tästä syystä hän ei ole tehnyt terapeutin töitä päivääkään
Tasapaino ja läsnäolo kiinnostavat Kari Ketosta, joka on opiskellut psykoterapiaa ja pohtinut itämaisia aatteita. Havaitseminen ja hyväksyminen ovat hyvä alku pelkojen kanssa pärjäämiselle.
Kännykkä on katala kaveri. Kun asuu osittain yksin, siihen on helppo turvata ja tarttua. Eikä tarvitse soitella tai laittaa viestejä, vaan voi selata uutisia, kuunnella musiikkia tai podcasteja, katsella videoita, pelata shakkia – ja yhtäkkiä on vierähtänyt tunti jos toinenkin.
”Tästä riippuvaisuudesta yritän eroon. Kun poikakin on jo täysi-ikäinen ja muuttamassa omilleen, niin pitäisi kai hankkia koira, kissa tai vaimo, jotta olisi muutakin tekemistä”, Kari Ketonen sanoo, asettaa luurin pöydälle ja yrittää olla vilkuilematta sitä.
Puhumme siitä, kuinka näyttelijää aikoinaan ahdisti ja kuinka hän sen vuoksi opetteli hallitsemaan stressiään. Sittemmin Kari on opiskellut erityistason psykoterapeutiksi.
Terapeutin töitä Kari ei ole tehnyt, mutta hän on jo useita vuosia kiertänyt puhumassa karismasta, jännittämisestä sekä peloista irtaantumisesta. Ensin oli vain muistiinpanoja puhelimessa, muistilapuilla ja läppärillä, nyt hän on kirjoittanut ajatuksistaan ja opeistaan kirjan Havaitse. Hyväksy. Toista. Matka mukavuusalueen reunalle ja takaisin.
Aiemmin Kari on tehnyt elokuvakäsikirjoituksia, mutta kirjan syntyminen oli tyystin erilaista luomistyötä.
”Elokuva on aina ryhmätyö ja käsikirjoitus on oikeastaan työsuunnitelma. Kirja on heti lopullinen teos. Aloitin sen tekemisen reilu vuosi sitten, ja työ on ollut hyvin palkitsevaa.”
Kun Kari vuoden alussa luki tekstiään äänikirjaksi, hän joutui uudestaan pohtimaan tekstiään, mitä hän oikein haluaa sanoa.
”Kun itämaiselta mestarilta kysyttiin salaista elämän tai onnellisuuden reseptiä, hän sanoi, että minulla ei ole teille mitään opetettavaa. Toisaalta hän lupasi, että kysyvä voi oppia kaiken, kun keskittyy havaintoihinsa ja pysähtyy kohtaamaan tunteensa.”
”Nuorena näyttelijänä yritin olla mieluummin vakava kuin viihteellinen.”
Pienenä Kari ei haaveillut näyttelijän ammatista. Lukiolaisena hän kuitenkin tarttui ammatinvalintaoppaaseen, joka aukeni sattumalta Teatterikorkeakoulun kohdalta.
”Hetken mielijohteesta päätin yrittää. En heti päässyt sisään, mutta innostuin alasta ja seuraavalla kerralla pääsin.”
Kotona oli katsottu Velipuolikuuta, joten vitsailu oli tuttua, ja kouluvuosina Kari oli kaveriporukan suorasuu – hänelle lankesi humoristin rooli. Näyttelijäkoulutuksessa elettiin kuitenkin jälkiturkkalaista ryppyotsaista aikaa, ja huumori oli hiukan halveksittua esiintyvien taiteilijoiden piirissä.
”Nuorena näyttelijänä yritin olla mieluummin vakava kuin viihteellinen. Trikoot jalkaan ja Hamletiksi, se on oikeaa näyttelemistä. Enää en tunnista sellaista ristiriitaa. Uskon jopa, että komedianäyttelijä taipuu helpommin vakavaan draamaan kuin päinvastoin.”
”Kun on kotoisin Espoosta, ei ole oikein mistään kotoisin.”
Huumoriin liittyy myös tietty kepeys, kuorman helpottaminen ja keventäminen, Karilla kepeys kulkee iän myötä yhä enemmän mukana.
”Kirja tosin ei ole erityisen hauska vaan aika teoreettinen ja opastava. Mutta kun luennoin asiallisestakin aiheesta, usein mukaan lipsahtaa joku vitsintapainen. Pidän pienieleisestä huumorista.”
Teatterikoulussa Kari huomasi, että monilla opiskelukavereilla oli selkeä identiteetti, oli itäsuomalaisia, lappilaisia ja pohjalaisia.
”Minulla ei ole mitään erityistä taustaa. Kun on kotoisin Espoosta, ei ole oikein mistään kotoisin.”
Karin vanhemmat olivat muuttaneet pääkaupunkiseudulle, ja hän sekä pikkusisko ovat syntyneet tuiki tavalliseen perusespoolaiseen lähiöperheeseen.
”Se oli aika homogeenin ympäristö. Tuntui, että olimme kaikki samalla keskiluokan viivalla, turvallinen koti ja perusasiat kunnossa, oli auto, asunto ja mahdollisuus harrastaa.”
Pikkupoikana Kari kokeili partiota, mutta ymmärsi ensimmäisten metsäretkien jälkeen, että hän on luontohommiin liian mukavuudenhaluinen. Omaksi jutuksi muodostui judo, jota hän treenasi kunnianhimoisesti ja hän myös kilpaili lajissa menestyksekkäästi.
”Kärsimys johtuu halusta, että asiat olisivat jotenkin toisin.”
Tasapäiseen espoolaisuuteen kuului, että kotona ei puhuttu uskontoa eikä politiikkaa. Kirkkoon kuuluttiin, koska kaikki muutkin kuuluivat.
”En innostunut kristittyjen tarinoista, enkä ole kokenut missään kehitysvaiheessa mitään herätyksen tapaistakaan.”
”Joku on sanonut, että jos luet Raamatun itse, sinusta tulee ateisti, mutta jos joku toinen selittää sen sinulle, saatat ymmärtää jotakin. En ole lukenut kokonaan, enkä liioin kuunnellut kaikkia selityksiä, mutta suhtaudun tarinoihin kriittisen kiinnostuneesti.”
Aikuisena Kari on eronnut kirkosta, mutta sittemmin hän on muutaman kerran harkinnut myös takaisin liittymistä.
”En vastusta kristinuskoa, vaan näen siinä tosi paljon tärkeitä ja keskeisiä arvoja. Monet niistä ovat hyvin samoja kuin muissakin isoissa uskonnoissa.”
Eniten hän on kuitenkin pohtinut itämaisia uskontoja ja Buddhan oppeja, hidastamista, läsnäoloa ja elämän merkityksen ymmärtämistä. Kuinka maailman ja todellisuuden osaisi nähdä ja kohdata sellaisena kuin se on. Vain olla ja hyväksyä asiat.
”Kärsimys johtuu halusta, että asiat olisivat jotenkin toisin. Kaikki vaikeatkin asiat, kuten jännitys ja pelot, täytyy vain kohdata ja hyväksyä. Niiden kanssa pitää tulla toimeen ja siten siedättää itseään.”
Kari mainitsee kiinalaisen ilmauksen wu-wei. Suoraan käännettynä se tarkoittaa ei-tekemistä, mutta sen voi tulkita myös pakottomuutena ja ponnistelemattomuutena.
”Luterilaisuus on opettanut meidät arvostamaan työtä ja puurtamista, mutta vähempikin riittäisi. Pitää yrittää, mutta ei liikaa, pitää nähdä vain tarpeellinen vaiva ja karsia kaikki ylimääräinen.”
”Oikeastaan kannattaa selvitä mahdollisimman helpolla.”
Tasapaino on hänen mielestään kiinnostava ilmaus.
”Sehän on lähtökohtaisesti pysyttelemistä rauhassa joidenkin asioiden välillä, kuten vaikka levon ja tekemisen, heikkouden ja vahvuuden. Jos ei osaa levätä, on varmasti heikko.”
Jaksamisen kanssa Karilla on ollut haasteita niin kauan kuin hän muistaa. Hän on utelias, innostuu helposti ja tarttuu heti uusiin haasteisiin.
”Samalla olen pelännyt kaikkea uutta, jännitin, kuvittelin etukäteen epäonnistumisia, ahdistuin ja tein lähes kaiken ylikierroksilla. Tällaiselle huoliajatteluun ja ahdistumiseen taipuvalle ihmisille esiintyminen ja julkinen puhuminen ovat olleet korkean stressin töitä.”
Masennus- ja ahdistusjaksot hallitsivat nuorena aikuisena suhteettoman isoa osaa Karin elämästä. Tulevaisuuden suunnitteleminen oli hankalaa. Ei voinut tietää, milloin oli innostunut ja milloin pelkästään uuvuksissa.
Niinpä Kari päätyi hakea ammattiapua ja aloitti 2000-luvun alussa psykoterapian. Silloin hän kuvitteli terapian olevan pikakuuri: tehokkaan kymmenen kerran jälkeen hän olisi parempi versio itsestään.
”Jo ensimmäinen terapiakäynti oli mullistava kokemus. Tajusin, että täällä minulle ei kerrota, mitä pitää tuntea, vaan minulta kysytään, mitä juuri nyt tunnen. Aika nopeasti tajusin, että tätä pitää saada lisää – ja että tätähän voisi jopa opiskella.”
Terapia venyi neljäksi vuodeksi ja jatkui opiskeluna. Seitsemän vuotta aloituksen jälkeen sekä tuhansia aiheen parissa vietettyjä tunteja myöhemmin Kari valmistui ylemmän erityistason erityisterapeutiksi.
Aihe kiinnosti, mutta vastaanottoa hän ei edes harkinnut. Näyttelijän ja käsikirjoittajan työrytmi sekä pikkulapsen isyys takasivat sen, että tekemistä riitti muutenkin.
Nyt lapsi on jo täysi-ikäinen, ja psykoterapia kulkee yhä elämässä mukana.
Kari Ketonen
- Helsingissä asuva, 53-vuotias näyttelijä, ohjaaja, yrittäjä ja ylemmän erityistason psykoterapeutti.
- Hän on tunnettu muun muassa rooleistaan elokuvissa Pelikaanimies ja Napapiirin sankarit sekä televisiosarjasta ja elokuvasta Luottomies.
- Karin käsikirjoittaman ja ohjaaman uusimman Luottomies-elokuvan kuvaukset alkavat alkukesästä.
- Kari on myös pääosassa keväällä ilmestyneessä televisiodraamassa Kurjen kirous.
- Kari on kirjoittanut stressin vähentämistä ja elämän merkityksen tajuamista käsittelevän kirjan Havaitse. Hyväksy. Toista.
- Matka mukavuusalueen reunalle ja takaisin (Otava 2025).
- Perheeseen kuuluu 18-vuotias poika.
Karin kirjan pääteemoihin kuuluu autonominen hermosto. Evoluutio on rakentanut meihin kyvyn tiukan paikan tullen jännittää, stressata ja pyrkiä pakoon. Hermosto on nimensä mukainen, eikä sen toimintaan voi vaikuttaa vivusta vääntämällä. Poisoppiminen vaatii tiedostamatonta kontrollista luopumista.
”Kun opimme havaitsemaan meissä tapahtuvia aistimuksia ja tuntemuksia ja hyväksymään ne sellaisenaan, meille muodostuu vähitellen uusia tapoja kokea, toimia ja ajatella”, Kari tiivistää.
Menetelmä kuulostaa yksinkertaiselta: Havaitse, mitä tunnet, älä arvota tai analysoi tilannetta, äläkä yritä korjata tai säätää mitään. Älä kysy, miksi se on, vaan anna sen olla.
Autonomisen hermoston ohjelmointi uudelleen tarkoittaa pelkistetysti sitä, että hermosto pyritään rauhoittamaan ja pitämään se mahdollisimman rauhallisena myös stressin ja paineen alla.
”Tämän voisi kuvata myös niin, että ihminen kuvittelee elävänsä live-lähetyksessä, mutta todellisuudessa suurin osa reaktioistamme on uusintaa.”
”En ole mielestäni koskaan ollut veemäinen, mutta olen aina sanonut suoraan, mitä ajattelen.”
Pelkojen ja stressin kanssa eläminen ja selviäminen on opettelukysymys.
”Pelkääminen ei tarkoita sitä, että pelot toteutuisivat. Pelko pitää vain havaita, tiedostaa ja hyväksyä. Sen jälkeen sen kanssa voi pärjätä, siihen luo jonkinlaisen suhteen, siihen tottuu ja se ikään kuin siedättyy”, Kari kertoo.
Fysiikassa puhutaan käsitteestä inertia, joka tarkoittaa kappaleen kykyä vastustaa liiketilan muutosta. Eli jos lähtee vaikka työntämään painavaa autoa tasaisella tiellä, alku on raskasta. Mutta kun auto nytkähtää liikkeelle, se etenee paljon vähemmällä, jopa niin, että pysäyttäminen vaatii enemmän voimaa.
Sama asia voidaan kuvata myös sanoilla aloittamisen vaikeus.
”Alkuun pääseminen vaatii päätöstä ja tietoista muistuttamista.”
Kun tietoisuuden harjoittelusta tulee rutiinia, se muuttuu vähitellen helpommaksi, vaikka takapakkejakin tulee.
”Oikeaan itsetietoisuuteen ei liity häpeää tai kriittisyyttä, vaan pelkästään neutraalia havainnointia ja havaintojen hyväksymistä osaksi sen hetkistä kokonaisuutta.”
Tätä vapaamuotoista kehotietoisuusmeditaatiota Kari on harjoittanut ja opetellut jo vuosien ajan.
”Aloin huomata, milloin hermostoni oli lähtemässä ylikierroksille, ja tajusin, että voin vaikuttaa tilanteeseen säätelemällä hengitystäni ja keskittymällä. Hermostoni on oppinut rauhallisemmaksi, vähitellen ja pienin askelin.”
Toki terapia on muuttanut Karia, se on selvä. On kuitenkin vaikea kuvailla, mikä hänessä on reilun parinkymmenen vuoden aikana muuttunut. On aina vaikea arvioida itseään, mutta vielä vaikeampaa on erottaa, mikä omassa kasvussa on iän, oppien ja mikä elämänkokemuksen vaikutusta.
Kari sanoo edelleenkin jännittävänsä esiintymisiä, mutta huomattavasti vähemmän kuin ennen. Eikä häntä juurikaan enää ahdista.
”En ole mielestäni koskaan ollut veemäinen, mutta olen aina sanonut suoraan, mitä ajattelen ja joskus jopa ennen kuin olen ehtinyt ajatella. Ehkä olen nykyisin vähän leppoisampi ja rennompi kuin nuorempana.”
Neuroottisuuteen taipuvana ihmisenä hän arvelee olevansa enemmän pessimisti kuin optimisti. Silti hän uskoo, että 95 prosenttia ihmisistä tarkoittaa tekemisillään pohjimmiltaan hyvää.
Onnellisuus on suhteellinen tila. Asiat, jotka tekevät sinut tänään onnelliseksi, tuntuvat jälkeenpäin arkisilta. Kari muistelee, kuinka sai vuonna 2008 kunnian noutaa kaksi palkintoa Venla-gaalassa.
”Olin onneni kukkuloilla muutaman päivän, sitten arki ja työt jatkuivat, eikä elämäni erityisesti mullistunut. Onnellisuus on ohimenevää ja vastoinkäymisten keskellä meitä kantaa vain se merkitys, minkä elämällä näemme.”
”Siihen nojaamme koko sen ajan, kun emme satu olemaan erityisen onnellisia – joillakin se on puolet, joillakin lähes sata prosenttia ajasta.”
”Miksi minun pitäisi jättää jälkiä itsestäni? Mitä väliä sillä on?”
Kari on pohtinut paljon filosofiaansa ja arvojaan, mutta elämän tarkoitus ei ole vielä kirkastunut.
”En oikein pidä sellaisista kliseistä, että täytyy olla kiltti muille ja auttaa heikompia, totta kai, mutta ei se voi olla pelkästään niin. Ehkä elämäni tarkoitus on sen selvittäminen, mitä voisin tehdä tämän maailman hyväksi, mihin kaikkeen pystyn.”
”Toisaalta – miten ihminen voi ymmärtää elämän tarkoitusta, jos hän ei osaa edes selittää, mikä on elämä. Tiedämme, että pienin osa meitä on solu, jossa on tuma ja siellä mitokondrio, mutta tuon mitokondrionkaan tehtävää emme täysin ymmärrä.”
Kaikki näyttää aika sattumalta, ja siksi Kari ei ole koskaan suunnitellut mitään, ei ainakaan kovin pitkälle. Hänellä ei ole fantasioita tulevasta, eikä hän haaveile, että tästä minut muistetaan kuolemani jälkeen.
”Miksi minun pitäisi jättää jälkiä itsestäni? En oikein ymmärrä puheita sen tapaisesta perinnöstä. Mitä väliä sillä on? Kun on kuollut, on kuollut.”
”Suuntaudun aina uteliaana tähän hetkeen ja hiukan eteenpäin. Uskoa tarvitaan mielestäni sen verran, että näkee järkeväksi rakentaa tulevaisuutta.”
Hän luottaa, että ihmiskunta osaa tehdä korjaavia liikkeitä kaikkien ikävien asioiden keskellä.
”Ajattelen, että huomenna aurinko nousee, ja kaikesta taas selvitään.”
Karin kolme tärkeää
Avantouinti
Minulle se tarkoittaa kylmäallasta uimahallissa. Nopea upottautuminen kylmyyteen ja virkistyneenä ylös. Nykyisin teen sen miltei päivittäin.
Painonnosto
Uskon, että tämä on loppuelämäni laji. Koko kehoa auttava tarkka liike, jonka täydellistä suorittamista saa hioa koko loppuelämän.
Shakki
Pelaan sitä enimmäkseen tietokoneella, joskus livenäkin poikani kanssa. Tosin hän nykyään voittaa minut mennen tullen. Shakki on rentouttavaa sekä huimaava mittatikku oman keskittymisen kehitykselle. Olen oppinut, että jos maltan keskittyä, olen parempi.
Juttu on julkaistu Voi hyvin -lehden numerossa 3/2025.
