”Perheeni asuu samassa pihapiirissä vanhempieni ja siskoni perheen kanssa. Luulen, että vanhemmilleni on ylpeyden aihe, että me sisarukset olemme halunneet tulla tuttuun pihapiiriin asumaan.

Pihapiirissämme mummilan ovet ovat aina auki. Vanhemmat poikani menevät usein mummilaan viihtymään. Vieressä asuva siskoni taas pamahtelee usein meille kylään. Silloin teen samalla ohimennen kotitöitä, kun juttelemme, ja siskoni voi samalla katsoa kuopukseni perään.

Myös poikieni isä asuu puolisonsa kanssa saman kadun varrella. Lasten kannalta tämä ollut hyvä ratkaisu, kun toiseen kotiin on lyhyt matka. Olen tyytyväinen, että voin alleviivata lapsilleni, että vanhemmat voivat olla hyvissä väleissä erosta huolimatta.

Vaikka asumme tiiviisti perheen ja suvun ympäröimänä, emme riitele. Kaikilla on omat tonttinsa ja elämänsä. Emme vietä tiiviisti vapaa-aikaa keskenämme. Talvella saattaa mennä päiviä, että emme näe, kesällä sitten vietämme enemmän aikaa yhdessä, kun kaikki ovat pihalla.

AJATTELIN ENSI ryhtyväni taloprojektiin yksin. Asuin Järvenpäässä kahden lapseni kanssa ja olin ollut jo jonkin aikaa yksin. Vanhempieni tontille oli tilaa rakentaa talo, ja mietin, että se olisi taloudellisesti järkevää, kun säästäisin tontin hinnassa. Sisko perheineen oli juuri muuttanut sukuni tontille vanhaan mummolaan ja myös eno ja tätini asuivat pihapiirissä. Hieman kadehdin, etten itse asunut läheisteni naapurissa, kun kerran asuimme samalla paikkakunnalla.

Vuonna 2017 tapasin Tinderissä miehen, Kain, joka ilmoitti, että oli valmis muuttamaan Helsingistä Järvenpäähän luokseni ja halusi taloprojektiin mukaan.

Pohdin ensin terapeutille, oliko järkevää ryhtyä talonrakennuspuuhiin yhdessä vain kuuden kuukauden seurustelun jälkeen. Terapeuttini vastasi viisaasti, että jos mies haluaa mukaan, miksi jättäisin hänet ulkopuolelle. Omaisuudenhan voisi aina puolittaa, jos tulisi ero.

Olin hieman ahdistunut, kun aloimme rakentaa taloa. Tuntui, että kaikki alkuselvittely, ajatustyö ja byrokratian hoitaminen jäi harteilleni.

Kun sitten kaivinkone tuli tontille, puolisoni innostui enemmän projektista. Talonrakennuksen myötä Kai löysi puutyöharrastuksen, ja aloimme tehdä itse puusisätöitä talossa. Yhdessä huomasimme, että meillä on kaikki tarvittava tietotaito: minä suunnittelen ja Kai keksii, miten asia toteutetaan.

Kun talo oli valmis, tulin viimein raskaaksi. Olimme yrittäneet lasta vuoden ja taustalla oli keskenmeno. Keväällä 2021 syntyi Ulpu.

YLI 40 TARINAA KOHTUKUOLEMASTA jättää jäljen. Vuonna 2015 julkaistiin kirjoittamani valokuvakirja Tyhjä syli. Haastattelin kirjaa varten 43 naista, jotka olivat kokeneet kohtukuoleman. Aihe oli alkanut kiinnostaa vuosia aiemmin, kun odotin vasta esikoistani ja luin sitä käsittelevän jutun lehdestä. Järkytyin, että kuolleen vauvan joutui synnyttämään.

Kirjaprojektin jälkeen hakeuduin lääkäriin niska-hartiajumin takia. Lääkäri oli myös psykoterapeutti ja kysyi, mitä minulle oikeasti kuului.

Kävi ilmi, että tarvitsin terapeutin apua purkamaan kohtukuolemia käsittelevät tarinat ulos minusta. Projekti oli ollut minulle tärkeä, mutta rankka: itkin joka kerta, kun lähdin haastateltavan luota. Samalla pintaan nousi myös pikkusiskoni kätkytkuolema. Olin tuolloin kolmevuotias.

Kesken terapiavuoden minulla diagnosoitiin keskivaikea masennus. En ajatellut olevani masentunut. Kun olin syönyt mielialalääkkeitä kuukauden, huomasin, kuinka huonossa jamassa olin ollut. Lapsiperhearjen keskellä en ymmärtänyt, etten ollut enää vain väsynyt. Lääkkeet, terapia ja myös uusi parisuhde Kain kanssa auttoivat lopulta selviytymään.

OLEN AINA OLLUT VISUAALINEN. Aloitin valokuvaamisen jo 12-vuotiaana. Nyt olen tehnyt uraa valokuvaajana yli vuosikymmenen. Tasaisen parisuhteen myötä olen löytänyt sisäisen rauhan ja olen alkanut tehdä keramiikkaa ja maalata tauluja.

Halusin lapsena kuvataidekouluun, mutta harrastin jo kilpatanssia ja se oli kallista. Minun piti valita ja päätin jatkaa tanssin parissa. Nyt äitiysloman päätyttyä toteutan yhden haaveen ja aloitan kuvataiteen opiskelun. Toivon, että taiteesta tulee suurempi osa elämääni.

On jännittävää palata äitiysvapaan jälkeen töihin ja tunnustella työtilannetta valokuvaajana. Vuosikymmen yksinyrittäjänä on kuitenkin tuonut luottamusta, että kaikki järjestyy. Minulla on vahva itsensätyöllistämismotivaatio: keksin aina jotain.

Olen onnekas, että oma intohimoni on visuaalisuus, sillä siitä voi ammentaa niin moneen projektiin.”

Juttu on julkaistu Trendissä 08/2022.