Ei yhtään haittaa, että Kaija Koo myöhästyy parikymmentä minuuttia. Hän on polkenut tapaamiseemme pyörällä hennossa tihkusateessa. Ylämäki ei ole ihan parasta treeniä vihoittelevalle oikealle jalalle, mutta polkeminen nostaa kuntoa. Kaijan jalka leikattiin vuoden 2016 marraskuussa.
”Totta kai tällainen vaiva on ollut kaltaiselleni liikkuvalle ja kohtuullisen vauhdikkaalle esiintyjälle todellinen kiusa.”
Lavalla kivut ovat aina kadonneet adrenaliinin ja yleisöstä lähtevän energian avulla.
”Keikalla melkein unohdan koko harmin. Tosin seuraavana päivänä se kyllä muistuttaa taas olemassaolostaan”, Kaija sanoo.
Kaija ei halua vaivojaan kauan valitella. Keikkakiertueen henkilökunta pitää häntä sitkeänä sissinä ja syystä. Hän on kylmähermoinen, eikä noteeraa enää ollenkaan arjen pieniä harmeja.
Isommat kaaret ovat Kaijan alaa. Hän näkee visioita, uskoo niihin ja lopulta toteuttaa ne.
”Voin nyt kuulostaa sekavalta, mutta päässäni on ikään kuin tavallista suurempi kello. Sellainen maailmankello.”
”Jotenkin tuntuu siltä, että osaan kytkeä hetket, tilanteet ja ihmiset yhteen niin, että yhtäkkiä niistä syntyy kokonaisuuksia.”
Kaija on tarkka tunnistamaan ajan ilmiöt, ja usein tiedostamattaan hän suunnistaa kohti uutta hittiä.
“En halua etääntyä tavallisesta elämästä”
Aina ei Kaijakaan ole ollut isojen kaarien ihminen. Sellaiseksi hän on kasvanut ja käynyt kohtuullisen kovan elämänkoulun.
Lapsena häntä puhuteltiin pikku-Kaijaksi.
Jonkinlainen selittämätön luottamuksen aura heijastui Kaijasta jo varhain. Kavereiden vanhemmat heltyivät kotiintuloajoissa, jos mukaan oli lähdössä myös pikku-Kaija.
”Vanhemmat eivät onneksi ymmärtäneet, että pikku-Kaija osasi olla välillä myös aika villi tapaus”, Kaija naurahtaa.
Uransa aikana Kaija on tottunut siihen, että ihmiset puhuvat hänelle kaikkein yksityisimmät asiansa.
Eräs tapon tehnyt mies avautui puiston penkillä elämänsä tuskasta, ja Kaija kuunteli. Ei tuominnut eikä ihmetellyt, mutta toivotti keskustelun päätteeksi hyvää jatkoa.
”En ole halunnut etääntyä liian kauas tavallisesta elämästä, vaikka en sitä tässä ammatissa itse eläkään. Enkä suinkaan ole tiptop, kun lähden kaupassa käymään.”
Kaija pyrkii olemaan oma itsensä, olipa hän missä tahansa.
”Jos kahvi kaatuu puserolle, se ei minua haittaa. Lähden ulos kävelylle vaikka paljain jaloin.”
Hän on halunnut säilyttää aitoutensa, vaikka hyvin voisi eristäytyä supertähden oletetun roolin taakse.
“Hautauduin kotiin ja pelkäsin”
Kaija Koo haluaa antaa yleisölleen kaikkensa. Hän ei aliarvioi, eikä pidä menestystään itsestäänselvyytenä. Kun puhe kääntyy yleisöltä tulevaan palautteeseen, Kaijan ääni katkeaa. On nielaistava pari kertaa ja pyyhkäistävä silmiä.
”Tuntuu siltä, että ihmeitä tapahtuu jatkuvasti. Se rakkaus, mitä saan osakseni, on käsittämätöntä. Koen sen pyhänä ja arvokkaana. Tunnen, miten saan jonkinlaista erityiskohtelua, josta olen valtavan kiitollinen.”
Artisti tuntee myös oman arvonsa. Kaijaa on turhaa pyytää yhteiskuviin. Hän ei suostu. Vapaa-ajalla kahvikuppi on saatava juoda rauhassa loppuun.
Kaija ei pelkää menestyksensä loppuvan siihen, ettei aina ole läsnä ja alttiina. Rajat on pidettävä ja itsestä huolehdittava, mutta esiintyessä on annettava kaikkensa.
Arkuudestaan Kaija on päässyt kovalla työllä eroon. Muistan hänet hentona ja hieman pelokkaana 1990-luvun alusta, jolloin tein Kaijasta ensimmäistä haastatteluani. Siinä hän seisoi vihreässä samettimekossa ison lehtitalon aulassa.
Mekko oli silloin hänen ainoa esiintymisasunsa. Nyt voimme hymyillä liikuttuneina noille muistoille.
”Tuolloin minussa oli vielä jälkiä vuosien piinastani. Sairastuin 25-vuotiaana erittäin voimakkaisiin fobioihin. Pelkäsin sosiaalisia tilanteita vuosikaudet. Hautauduin kotiin, en liikkunut missään.”
”Vieläkään en tiedä, mistä pelot tulivat ja minne ne lopulta menivät. Mutta aivan kamalaa aikaa se oli”, Kaija muistelee.
Puhelimen pirahdus sai Kaijan kylpemään hiessä. Miten sellaisessa tilassa olisi kyennyt tapaamaan ketään, saati esiintymään?
Pitkä toipuminen
Kaija Koo kuvitteli joutuvansa eläkkeelle alle kolmikymppisenä. Hän uskoi vahvasti, että elämä oli nyt sitten siinä. Hän istuisi loppuelämänsä kotona pelkäämässä.
Toisin onneksi kävi, sisu nousi vähitellen pintaan. Kaija laati ensimmäisen kerran elämässään toimintasuunnitelman. Sittemmin hän on tehnyt niitä useita.
Hän mietti tarkasti, milloin ja miten hän uskaltautuisi Kallion kirjastoon ottamaan selvää peloista.
”Ensimmäinen kertani kirjastossa ei ollut helppo matka. Jotenkin onnistuin lopulta menemään sisään, ja ahmin kaiken saatavilla olevan, pelkoihin liittyvän kirjallisuuden.”
Siitä alkoi vähitellen toipuminen, ja niistä tunnoista syntyi myös hänen ensimmäinen albuminsa.
Mikä menestys se olikaan! Kuka keksi rakkauden on vieläkin elämää suurempi hitti. Kansa rakastui Kaijaan, josta heijastui jotain sellaista, mitä ei kenessäkään muussa ollut. Kaikki me käsitimme, että hän oli kokenut jotain, mistä osasi myös laulaa.
“Minusta tuli rohkea”
Pelkoon Kaija Koo suhtautuu tätä nykyä kunnioittavasti. Kovin suuria pelkoja ei enää ole, mutta pieni pelko työn jatkuvuudesta pitää hänen mielestään artistin nöyränä ja toimintavalmiina.
”Olen muuttunut noista ajoista todella paljon. Minusta on tullut rohkea, ja koen itsetuntoni nyt aivan toisenlaiseksi.”
Jotain on silti jäljellä.
”Ehkä minussa on yhä sitä samaa herkkyyttä. Ilman sitä tuskin olisinkaan taiteilija”, Kaija arvelee.
Pelon voittaminen on ollut yksi Kaijan ”isoista jutuista”. Parantumista pidettiin nimittäin ihmeenä. Pelokkaasta erakosta tuli menestynyt artisti. Moni ei pitänyt sitä mahdollisena.
”Olen erittäin sisukas. Tämä piirre on minussa vanhemmiten vain korostunut. En anna periksi. Sovittuja keikkoja ei peruta. Ne tehdään.”
Samalla päättäväisyydellä Kaija on suhtautunut vihoittelevaan jalkaansakin.
Näky kotipihan nuotiolla
Kaija on pohtinyt terveyden merkitystä, millainen viesti ja tarkoitus siihen tällä kertaa sisältyy. Mihin suuntaan se häntä lopulta vie, on vielä arvoitus.
Kaija pitää niitä hetkiä, jolloin on joutunut selkä seinää vasten, siunattuina. Aina niistä on poikinut jotain hyvää, vaikka juuri sillä hetkellä, kun sattuu joko fyysisesti tai henkisesti, ei siltä tunnukaan.
Elämä ei ole päästänyt Kaijaa helpolla. Kun lunta tulee tupaan, sitä tulee yleensä lapiokaupalla. Mutta kun taival selkenee, edessä on taas huikeita asioita. Kaija muistaa hyvin hetken kymmenen vuotta sitten, kun hän istui viimeisiä iltoja silloisen kotinsa pihamaalla iltamyöhällä ja poltti nuotiota.
Pitkä avioliitto oli tullut tiensä päähän. Oma ura oli vaakalaudalla. Kaija mietti, että voisi olla jopa parasta vaihtaa kokonaan alaa, tehdä jotain muuta.
Hän katseli edessä avautuvaa peltomaisemaa, joka yhtäkkiä näytti valtavalta yleisömereltä. Sen takana häämötti esiintymislava, ja siellä hän lauloi. Kaija tarttui tuohon visioon.
Näky on toteutunut jo monta kertaa, kun Kaija on täyttänyt isoja festivaalilavoja ja esiintynyt loppuunmyydyllä Hartwall Areenalla useita kertoja.
Kaija näyttää iPadiltaan kuvia vuoden 2015 Areena-keikalta. Hän suunnitteli koreografian huikeaan lavashow’hun yhdessä alan huippujen kanssa. Yhdessä toteamme, että show olisi voinut olla missä tahansa maailman metropolissa.
Kaija halusi säilyttää kokemuksen niin ainutkertaisena, ettei suostunut edes sen taltiointiin.
”Koen olevani jonkinlaisessa laveassa elämän virrassa, jonka mukana menen tällä hetkellä melko tyynesti eteenpäin. Kymmenen vuotta sitten tilanne oli aivan toinen. Olin melkein puilla paljailla. Ei ollut oikeastaan mitään, mihin tarttua.”
“Kaikesta voi selvitä”
Kaija oli ollut ammatillisesti niin tiukasti sidottu yhteen aviomiehensä kanssa, että symbioosin rikkouduttua kuvitteli laulajan uransa tulleen matkansa päähän.
”Opiskelin varmuuden vuoksi teatterialaa. Ajattelin, että nyt olisi hyvä hetki vaikka opettaa muita.”
Kaija kokosi vähitellen voimansa ja aloitti kaiken alusta. Hän myöntää, ettei ollut pitänyt oikeuksistaan huolta. Eläkemaksutkin olivat retuperällä. Ohjat olivat olleet toisissa käsissä, käytännön asiat kun eivät olleet Kaijan vahvuus.
”Muistan, miten opettelin osakeyhtiön toimintaa ja kuinka neuvottelin ensimmäisen omissa nimissäni olevan asuntolainan.”
”Samalla ymmärsin, etteivät ne nyt niin mutkikkaita asioita ole. Kaikesta voi selvitä, kunhan ottaa selvää.”
Pian Kaija jo neuvotteli uutta levytyssopimusta. Hän luotti valinnassa vaistoonsa ja päätyi yhteistyöhön Apulanta-yhtyeen keulakuvan Toni Wirtasen kanssa. Yhteistyöstä syntynyt albumi sai nimekseen Irti Kaijan elämäntilannetta hyvin kuvaavasti, ja siitä tuli menestys.
”Jokaisen seinän kohdattuani olen joutunut mylläämään elämääni uudestaan. Jos jotain olen oppinut, niin sen, että elämä on jatkuvaa hakemista. Edelleen opin uusia asioita itsestäni ja joudun kysymään kuka olen, mistä tulen ja minne olen menossa. Oppiminen ei lopu koskaan.”
”Mutta aina jotain selkeneekin. Minulle on valjennut se, että omasta elämästä on otettava vastuu. Sitä ei kannata sysätä kenenkään syliin”, Kaija tietää.
Lahja elämältä
Tulevaisuuteensa Kaija katsoo luottavaisesti. Ainakin seuraavat kymmenen vuotta hän uskoo vielä esiintyvänsä. Sitten voi tulla vaikeuksia äänen kanssa.
”Naisille laulajan ura on haasteellisempi kuin miehille. Kai on niin, että ikä vaikuttaa naisen ääneen vakavammin kuin miehen ääneen.”
”Olenkin sanonut nuoremmille ystäville, että huomauttakaa sitten, jos vetelen kulmakarvoja vääriin kohtiin lavalle mennessä ja ääni rahisee”, Kaija sanoo nauraen.
Ammatillisesti Kaija on kunnianhimoinen. Hän haluaa jatkuvasti kehittyä laulajana ja ottaa säännöllisesti laulutunteja. Keikat hän suunnittelee tarkasti ja pohtii, mihin kohtaan mikäkin kappale istuu parhaiten ja millaista rekvisiittaa lavalla tarvitaan.
”Hion omaa tekniikkaani. Ajattelen niin, että ääni kestää mitä vain, vaikka jalka olisi miten huono.”
”Olen ottanut myös säestystunteja, ja minulla on tietokoneopettaja, joka pitää minut ajan tasalla tekniikan kehityksessä. Keskityn niihin asioihin, joihin koen olevani luotu, eli tarinoiden kerrontaan ja ihmisten tsemppaamiseen.”
Biisileirit ovat tuottaneet hyvää tulosta. Maija Vilkkumaan ja Erin Anttilan yhteistyönä syntynyt Siniset tikkaat oli yksi kesän 2016 soitetuimmista.
”Koen olevani etuoikeutettu. Kun tarvitsin uutta rumpalia, sain kymmeniä tarjouksia. Iloitsen siitä, että saan tehdä yhteistyötä taitavien tekijöiden kanssa.”
Siitäkin Kaija pitää, että hänen musiikkinsa puhuu puolestaan. Hän ei ole koskaan kokenut tarvetta päästä keinolla millä hyvänsä otsikoihin.
”Hermoiluun tai hätäilyyn ei ole mitään syytä. Saan tehdä sitä, mistä nautin. Se on melkoinen lahja elämältä.”
Kuvat: Jouni Harala
Juttu on julkaistu Eevan numerossa 09/2016. Nettiversiota on päivitetty.
