Viisikymppinen Jonna Tervomaa mietti, mitä tekee Helsingissä – sitten hän osti piilopirtin: ”Elämä tuntuu nyt monin tavoin paremmalta kuin ennen”
Jonna Tervomaa etsi kauan omaa tapaansa olla ja tehdä. Se löytyi, kun hän uskalsi kuunnella intuitiotaan.
Jonna Tervomaan, 51, pieni työhuone Forssan Työväentalossa on täynnä laatikoita. Laulajan ja lauluntekijän vanhan mustan pianon päällä seisoo ylväässä rivissä seitsemän Emma-palkintopatsasta, joita myönnetään musiikkialan menestyjille vuosittain. Taulut ja ryijyt odottavat ripustamista seinälle. Jonna pahoittelee uuden työhuoneensa sekamelskaa muuton jäljiltä.
Hänen ja amerikkalaisen aviopuolison Darin Grayn, 56, työtilat sijaitsevat samassa rakennuksessa mutta eri puolilla. Basistina ja sooloartistina uransa luonut Darin opettaa musiikkia etäyhteydellä Yhdysvaltoihin, joten aikaeron vuoksi hän työskentelee eri aikoina kuin vaimonsa. Yhteisen työhuoneen jakamisesta ei tulisi Jonnan mukaan silti mitään, sillä molemmat tarvitsevat oman rauhansa.
Suurten ikkunoiden edessä olevan työpöytänsä äärellä Jonna työstää uutta levyään, joka julkaistaan myöhemmin tänä vuonna. Levyn työnimi on Pimeällä tiellä ei kuljeta yksin.
Jonna ryhtyi tekemään levyä jo ennen koronapandemiaa. Kun Suomi sulkeutui rajoitusten aikana, biiseistä alkoi tulla seesteisiä, minimalistisia ja vaimeita, melkein kuin rukouslauluja.
Jonna huomasi, että suunta oli väärä – kaiken kauheuden keskelle tarvittiin voimaa.
”Ei auttanut muu kuin aloittaa alusta. Kyllästyin omaan hönkäilyyni ja huomasin kaipaavani energiaa ja liikettä.”
Juuri vahva oma ääni, uskallus ja intuitio tekevät Jonna Tervomaan. Niillä oli roolinsa siinä, että hän löysi elämänsä rakkauden. Ja ne ovat vieneet hänet uralle, jolle hänen ei pitänyt lähteä.
Estradeille Jonna päätyi hyvin nuorena, ja se teki sinne paluusta myöhemmin vaikeaa.
Jonna oli kymmenvuotias, kun hän voitti Syksyn Sävelen kappaleellaan Minttu sekä Ville. Edesmennyt isä Timo Tervomaa oli muusikko, joten Jonna kasvoi musiikin parissa.
Voiton jälkeen Jonnasta leivottiin tohinalla lapsitähteä. Kolmen vuoden kuluessa hän julkaisi kolme levyä ja sen jälkeen vielä kokoelma-albumin. Julkisuus ahdisti teini-ikää lähestyvää Jonnaa, samoin vahvat odotukset laulamisen jatkamisesta.
Hän on nykyisin teini-ikäisen tyttären äiti ja muistelee ajanjaksoa kriittisin silmin.
”Lasten ei pitäisi tehdä niin julkista työtä. En näe siinä juuri hyvää”, Jonna sanoo.
”On eri asia laulaa lastenlauluja ja konsertoida silloin tällöin kuin joutua osaksi julkista tähtikoneistoa. Tuntui hirveältä, että minut nostettiin erilleen muista ikäisistäni.”
Musiikki jäi hiljalleen taka-alalle. Jonna pelasi nuoruusvuosinaan koripalloa SM-sarjassa ja myöhemmin maajoukkueessa. Hän haaveili lääkintävoimistelijan tai eläinlääkärin urasta.
”Halusin kouluttautua ammattiin, jossa saan varmasti aina töitä ja sitä kautta turvatun elämän. Musiikin tekeminen ei kuulunut yhtälöön millään tavalla.”
Jonna pääsi opiskelemaan kirjallisuustiedettä Helsingin yliopistoon ja muutti 20-vuotiaana Forssasta pääkaupunkiin.
”Silloin minulla oli vahva usko siihen, että minusta tulee kunnon kansalainen”, hän sanoo ja nauraa.
Mutta elämä yliopistomaailmassa ei ollut lainkaan sellaista, mitä Jonna oli kuvitellut. Se oli latteaa puurtamista, pettymys.
”Olin toivonut löytäväni mielettömän sivistyksen suihkun, jolla ravitsisin itseäni. Odotin, että se tulisi ulkopuolelta annettuna. En ollut vielä tarpeeksi kypsä etsimään itse omia intohimojani.”
Jonna kaipasi hengähdystä ja päätti pitää opinnoista välivuoden työskentelemällä laivan risteilyemäntänä.
”Siellä turmio alkoi”, hän sanoo ja hymyilee.
”Musiikkialaa pyörittivät sedät. Kukaan ei tullut kysymään minulta, mitä haluaisin tehdä. Tai missä olen parhaimmillani tai mistä olen kiinnostunut. Kukaan ei sanonut, että anna palaa.”
Olen väärällä puolella. Ajatus takoi Jonnan mielessä, kun hän järjesteli laivalla aikansa suosituimpien bändien esiintymisiä ja juonsi heitä lavalle.
”Katsoin keikkoja rättiväsyneenä pitkien työpäivien jälkeen ja muistan miettineeni, että minun pitäisi olla lavalla eikä lavan takana.”
Estradeilla oli alkanut näkyä 1990-luvulla Jonnan ikäisiä uuden sukupolven muusikoita, niin kuin Apulannan pojat. He tekivät musiikkia ja keikkoja raikkaasti omalla tyylillään.
”Aloin ajatella, että minäkin voisin.”
Jonnaa oltiin houkuteltu takaisin musiikin pariin jo kauan. Levy-yhtiöt halusivat tehdä hänestä iskelmälaulajan. Kun se ei tuntunut Jonnasta omalta, ehdotettiin diskoa. Lokerot tuntuivat tiukoilta, eikä hän osannut sijoittaa itseään oikein mihinkään hänelle tarjoiltuun musiikkikategoriaan.
”Musiikkialaa pyörittivät sedät. Kukaan ei tullut kysymään minulta, mitä haluaisin tehdä. Tai missä olen parhaimmillani tai mistä olen kiinnostunut. Kukaan ei sanonut, että anna palaa. Alalla oli tunkkainen ilmapiiri, joka oksetti minua. Minulla ei ollut mitään yhteistä ihmisten kanssa, jotka halusivat leipoa minusta taas tähteä vaikka väkisin, toisten määrittelemillä ehdoilla.”
Oman sukupolven muusikoiden näkeminen lavalla kirkasti Jonnan ajatuksia: ehkä hän voisi määritellä itse itsensä? Sähkökitarat, rockia ja popia yhdistävä voimapop sekä akustisesti säestetty singer-songwriter- musiikki houkuttivat Jonnaa istuttamaan äänensä popahtavaan rockmusiikkiin.
Oikeiden biisintekijöiden löytyminen vei aikansa alkuvaiheessa. Esikoislevy Jonna Tervomaa julkaistiin 1998. Silloin Jonna oli vielä osittain riippuvainen muiden sävellyksistä ja teksteistä mutta ei kauan.
Minut on otettu vastaan. Olen ylittänyt kynnyksen, ansainnut paikkani. Niin Jonna muistaa ajatelleensa ensimmäisen loppuunmyydyn Tavastian-keikkansa jälkeen vuosituhannen vaihteessa.
”Silloin heräsi luottamukseni muusikonurani jatkuvuuteen ja siihen, etteivät työt ainakaan ihan heti lopu.”
Yleisön oli ensin pitänyt tottua uudenlaiseen tulkintaan. Siihen, että rockmusiikkia esittikin nyt naisartisti miessoittajien keskellä.
”Olen raivannut tietä asettumalla ihmisten eteen omana itsenäni. Paljon on tapahtunut, mutta kohtaan edelleen miehiä, joiden mielestä tämä homma ei oikein naisilta suju.”
Keikkajärjestäjät saivat tottua siihen, että Jonna uskalsi avata suunsa myös lavan takana. Hän ryhtyi puuttumaan epäkohtiin ja vaati keikoilleen muun muassa kunnolliset valmistautumistilat, joissa olisi vessa ja peili. Ne eivät todellakaan olleet itsesäänselvyys.
”Vähitellen keikkajärjestäjät ymmärsivät, että jos puitteet ovat edes kohtuulliset, keikkakin on parempi. Ei ole kenenkään etu, jos artistin naama näyttää lavalla pyllyltä.”
Avoin ja peloton. Sanat kuvaavat Jonnan muutosta. 2007 julkaistun Parempi loppu -levyn kappaleet ovat hänen sanoittamiaan ja Jussi Jaakonahon kanssa säveltämiä. Niin myös sitä seuranneiden levyjen.
”Kauan tuntui, että uskottavia rockbiisejä ovat vain ne, joissa lauletaan päihteistä, naisista ja sodasta. Kun nainen kirjoittaa lyriikoita, sanasto ja rytmi eivät ole samanlaisia kuin miehen kynästä. Olen luonut oman soivan kieleni, joka ei ole suomirock-kaanonia vaan täysin omaa juttuani.”
Uransa alussa Jonna verhoili enemmän sanottavaansa, koska ihaili tekstejä, jotka antavat kuulijalle vapauksia.
”Nykyään olen entistä suorempi ja avoimempi.”
Jonnan uralle on mahtunut lukuisia listahittejä kuten Suljettu sydän, Yhtä en saa, Minä toivon ja Rakkauden haudalla. On kulta- ja platinalevyjä mutta myös aallonpohjia. Silloin Jonna on ajatellut, ettei hän riitä.
Jonnasta tuntui siltä erityisesti Eläköön-albumin jälkeen kymmenisen vuotta sitten. Hän oli levystä ylpeä ja onnellinen, mutta keikkoja ei ollut.
”Sain levystä hienoa palautetta ja sen biisit soivat radiossa, mutta siitä huolimatta en löytänyt yleisön eteen. Se oli rajua tajuta.”
Sellaisiakin tilanteita on joskus ollut, että keikalle on tullut vain kourallinen yleisöä. Jonna on syyttänyt silloin itseään ja vetovoimansa puutetta, vaikka syynä on saattanut olla huono ajankohta tai väärä keikkapaikka.
Niinä hetkinä Jonnasta on tuntunut, että ura voisi olla ohi. Toisinaan mieleen on hiipinyt myös ajatus siitä, ettei itsellä ole enää annettavaa.
”Silloin olen ajatellut, että kaikki on ehkä sanottu ja tehtäväni on tehty. Ajoittainen tarpeettomuuden tunne kuuluu elämään mutta on kertakaikkisen kamala. Jonkinlainen suvantovaihe on tullut jokaisen albumin ja ison rutistuksen jälkeen.”
Jonna uskoo, että ajatukset liittyvät hänen haluunsa mennä eteenpäin ja löytää merkityksellisiä ajatuksia ja uusia tunneyhteyksiä.
”Sellaisia oivalluksia ei saa koko ajan. Pitää olla aikaa ja tilaa, että ne ovat mahdollisia.”
”Hankin piilopirttini, koska minulle tuli voimakas tarve kiinnittää juureni.”
Pois täältä. Ajatus kirkastui Jonnan mielessä, kun elinpiiri supistui keväällä 2020 koronapandemian vuoksi. Hän päätti muuttaa tyttärensä kanssa Helsingistä takaisin kotikonnuilleen Forssaan.
”Ajatus oli ollut mielessäni jo aiemmin, mutta pandemia sysäsi minut tekemään lopullisen ratkaisun. Asuimme tyttäreni kanssa kahdestaan Lauttasaaressa, minnekään ei voinut mennä ja pohdin itsekseni, että mitä ihmettä tekisimme.”
Jonna oli tyttärensä syntymän aikoihin ostanut lapsuudenmaisemistaan piilopirtiksi kutsumansa omakotitalon. Lähialueella asuu paljon sukulaisia, muun muassa äiti ja sisko.
”Hankin piilopirttini, koska minulle tuli voimakas tarve kiinnittää juureni.”
Sinne hän muutti tyttärensä kanssa katsoakseen vähän aikaa, miten elo pikkukaupungissa sujuisi.
Ja sujuihan se.
”Elämä tuntuu nyt monin tavoin paremmalta kuin ennen. Kun ympärillä on tilaa, voi vapautua ja nauttia.”
Vuotta myöhemmin Forssaan muutti myös Darin, jonka Jonna tapasi ensimmäistä kertaa kasvotusten heidän hääpäivänään.
Jonna ja Darin olivat tutustuneet toisiinsa tietokoneen etäyhteydellä jo ennen koronapandemiaa. Heillä oli silloin yhteinen työprojekti. Kun työprojektiin tuli tauko, yhteydenpito jatkui.
Missourin osavaltiossa, Saint Louisin kaupungin kupeessa asunut Darin ja Jonna ystävystyivät – ja rakastuivat. Parilla oli entuudestaan yhteisiä ystäviä. Kun toisesta tiesi jo jotain, se loi luottoa vilpittömyyteen.
”Jouduimme tutustumaan ja tapailemaan verkkosovellus Facetimessa, koska matkustaminen ei ollut mahdollista rajoitusten vuoksi. Vitsailimme usein siitä, millainen todellisuus ruutujemme ulkopuolella mahtaa olla – lojuuko pöydän alla raatoja tai jotain vielä pahempaa.”
Myös Jonnan tytär tutustui Dariniin hyvin ja oli monesti läsnä etätapaamisissa.
Rakkaustarina huipentui keväällä 2021, kun Darin saapui Suomeen. Jonna oli häntä lentokentällä vastassa, ja pari pääsi vihdoin toistensa syliin parin vuoden odottelun jälkeen. He ajoivat kentältä suoraan kirkkoon.
”Naimisiinmeno oli kuin elokuvista. Se oli rohkea teko mutta ei uhkarohkea. Meillä ei ollut tarvetta testailla suhdettamme, koska tunsimme jo toisemme. Olimme ehtineet puhua ja tutustua toisiimme ennen ensitapaamista enemmän kuin monet koko avioliittonsa aikana.”
Jonna on kirjoittanut ja laulanut paljon rakkaudesta. Mitä rakkaus ja rakastettuna oleminen merkitsevät?
”Rakkaus merkitsee minulle rakastamista; sitä ettei koko ajan kyseenalaista tai ole kyseenalaistettu. Rakastaminen on pyyteetöntä välittämistä, arvostamista ja pitkäjänteistä halua nähdä ihminen sellaisena kuin hän on. Rakastuminen on toinen juttu mutta erittäin tärkeä energiamuoto sekin.”
Alusta asti oli selvää, että pari asettuisi Suomeen Jonnan töiden ja tyttären isän takia. Jonna sanoo tehneensä urallaan monesti valintoja kodin näkökulmasta. Hän erosi lapsensa isästä jo odotusaikana, joten vastuu tyttärestä on ollut aina vahva.
”Melko harvat naispuoliset artistit pystyvät hoitamaan loistavasti sekä uransa että yksityiselämänsä, ja sen minäkin olen saanut kokea. Artistin luova tila on usein pois kotoa sekä ajallisesti että ajatuksellisesti. Onnistunut pitkä parisuhde vaatii paljon töitä, aikaa ja ajatusta.”
Ja joskus myös hieman selittämistä.
Eräänä päivänä Darin kolasi lunta kodin edustalla. Koska aura-auto oli tukkinut pihan ajoväylän, hän kippasi lumet kadun toiselle puolelle. Siellä kerrostalossa asuva nainen raivostui tästä ja juoksi huutamaan miehelle, joka ei ymmärtänyt huudosta sanaakaan.
”Kun sain selvitettyä Darinille kiinteistönhuoltoon liittyviä sääntöjä, hän oli ihmeissään: miten joka paikkaa ympäröivä, taivaasta satava lumi olisi jollakin tavalla enemmän meidän kuin heidän?” Jonna kertoo ja naurahtaa.
Puoliso on sopeutunut melko hyvin uuteen kotimaahansa, vaikka kielimuuri aiheuttaa ajoittain haasteita – samoin suomalaiset säännöt, jos Jonna ei muista kertoa niistä etukäteen.
Darin arvostaa Suomessa asumisessa muun muassa puhdasta ilmaa, vettä ja ruokaa, upeaa luontoa ja saunaa. Toimeliaalle Jonnalle elämä Forssassa on rauhallista ja joskus liiankin verkkaista. Nuorempana hänelle oli tärkeää, että kantabaarit sijaitsevat kivenheiton päässä kotoa. Nyt Jonna tietää voivansa hyvin metsän ja luonnonvesien lähellä.
”Kaipaan liikettä, tapahtumia ja eteenpäin menemisen tunnelmaa. Inspiroidun ympärillä olevien ihmisten vauhdista. Toisaalta tarvitsen myös hitautta. Etsin elämääni kauan tasapainoa, ehkä olen nyt löytänyt sen.”
Haastattelu on julkaistu Eeva-lehdessä 3/2024.
