Jonna Järnefelt erosi Asko Sarkolasta 30 vuoden suhteen jälkeen ja aloitti uuden parisuhteen: ”Rakkaus tekee onnelliseksi”

Omalla autolla, omalta kesämökiltä. Jonna Järnefelt saapuu helsinkiläiskahvilaan, tilaa jääteetä ja kertoo viettäneensä suuren osan viime kuukausista maalla kesäpaikassaan Inkoossa.

Pieni talo on hänelle itsenäisyyden vertauskuva, kuten autokin. Mökillä Jonna on viettänyt hyviä hetkiä sekä yksin että läheistensä kanssa.

”Oman auton hankin 35-vuotiaana, ja se oli heti kuin metafora vapaudesta. Pakkasin lapseni autoon ja nautin ajamisesta. Olen ylpeä autoilija. Tykkään ajaa, hallitsen taskuparkin ja pärjäisin varmasti taksikuskinakin.”

Mökin Jonna osti 2010, samana vuonna, kun hänen äitinsä kuoli.

”Mökki oli purkukuntoinen, mutta sitä ei purettu. Olen pikkuhiljaa kunnostanut sen ja oppinut samalla remontointia ja jopa puutarhanhoitoa. Nyt se on sydämeni viidakko.”

Vuosi sitten kesällä uutisoitiin, että Jonna ja Asko Sarkola eroavat. Näyttelijäpariskunta oli ollut yhdessä yli kolmekymmentä vuotta, joten uutinen oli monille yllätys. Kumpikaan ei kommentoinut eroa mitenkään.

Vuotta myöhemmin Jonna näyttää onnelliselta. Hän sanoo ymmärtäneensä omien rajojen vetämisen tärkeyden. Jotkin asiat täytyy pitää itsellään, kuten ero.

”Olen avoin ihminen, mutta yksityiselämäni on linnake, jonka en halua tuhoutuvan. Haluan suojella itseäni ja läheisiäni. Parisuhteeseen liittyy monia ihmisiä.”

”Olen oppinut omien huolien kantamisen arvon. Kaikella ei saa kuormittaa edes läheisiään. Jos ei selviydy yksin, kannattaa hakea ammattiapua.”

Jonna kertoo olevansa parisuhdeihminen, eikä hän ole tottunut elämään yksin.

”Rakkaus tekee onnelliseksi, ja kyky rakastaa on hirvittävän tärkeää. Elän onnellisesti parisuhteessa.”

”Mietin, mitä ei sanota ja miksi joku asia kannattaa jättää sanomatta. Ihmissuhteissakin on hyödyllistä oppia lukemaan rivien välit.”

Kokemustensa jälkeen Jonna sanoo oppineensa paljon ihmissuhteista. Yksi iso läksy on ollut kärsivällisyys.

”Olen opetellut kuuntelemaan. En tarkoita sitä, että kuulen mitä toinen sanoo, vaan sitä, että pyrin oikeasti kuuntelemaan, ymmärtämään ja olemaan läsnä. Liian usein olen keskusteluissa vain miettinyt, mitä sanon seuraavaksi.”

Tärkeää on myös seurata, mitä toinen jättää sanomatta.

”Mietin, mitä ei sanota ja miksi joku asia kannattaa jättää sanomatta. Ihmissuhteissakin on hyödyllistä oppia lukemaan rivien välit.”

Rohkeita ratkaisuja Jonna sanoo tehneensä aina niin työssään kuin ihmissuhteissaankin. Nuorena hän oli suorastaan rämäpää. 17-vuotiaana hän matkusti kaverinsa kanssa Euroopassa ja nukkui makuupussissa Pariisin kaduilla.

Rohkeaa oli sekin, että hän meni 25-vuotiaana naimisiin itseään lähes parikymmentä vuotta vanhemman eronneen teatterinjohtajan kanssa, jolla oli kolme lasta. Askolle ja Jonnalle syntyi kolme tytärtä, joiden hoito jäi pitkälti Jonnan vastuulle, sillä aviomies teki paljon töitä.

”Olin pienten lasten äitinä vakinaisessa työssä Lilla Teaternissa, ja se vaati melkoisia järjestelyjä. Päivällä olivat harjoitukset ja illalla esitykset. Laskin, että minulla oli kymmenen vuoden aikana yhteensä 26 lapsenvahtia, ja jossakin vaiheessa koko palkkani meni hoitokuluihin.”

Jonna ajattelee olleensa tyttärilleen huolehtiva, perään katsova vanhempi, erilainen kuin hänen oma äitinsä oli. Vanhemmat erosivat, kun hän oli nelivuotias. Äidin huolehdittavaksi jäivät myös isosisko ja -veli, ja Jonna joutui kuopuksena selviytymään aika omillaan. Äiti keskittyi omaan pärjäämiseensä ja antoi kuopuksensa kasvaa liiankin itsenäisesti.

Tasa-arvoista ajattelua tytär oppi eniten isältään, joka kuoli, kun Jonna oli 18.

”Isä neuvoi minua käyttämään työkaluja, purjehtimaan ja vaihtamaan lamput. Miehet ja naiset kelpasivat hänen mielestään tekemään yhtä lailla kaikkea.”

Jonna kasvatettiin silti perinteiseen naisen malliin: piti mennä naimisiin, hankkia työ ja perhe. Omassa perheessään hän teki kotiruokaa ja piti arjen järjestyksessä.

”Oli kotiintuloajat ja soittelin perään, jos tyttöjä ei kuulunut kotiin. Kun he olivat teini-iässä, olin aina ajokunnossa ja valmis noutamaan heidät kotiin mahdollisesta pahasta paikasta. Olisin ollut kauhuissani, jos he olisivat tehneet samanlaisia irtiottoja kuin itse aikoinani.”

Kun Jonna miettii rohkeuttaan, hän tarkentaa, että oikeastaan nuoruuden tempauksissa ei ollut kyse rohkeudesta vaan pikemminkin tyhmyydestä. Enää hänen ei tarvitse mennä kaikkeen mukaan ja miellyttää kaikkia.

”Nykyään olen rohkea siten, että uskallan sanoa ei, tämä ei käy.”

”Oli kipeä asia, kun itsenäinen, valovoimainen ja epäsovinnainen äiti ei ollutkaan enää sama seikkailija, joka rakasti lapsenlapsiaan kovasti. Enkä saanut enää olla hänelle lapsi vaan piti reipastua ja ottaa huolehtiva rooli.”

Jonna on haastanut itseään viime kuukausina kirjoittamalla. Hän on tehnyt näyttelijän työtä yli kolmekymmentä vuotta ja miettinyt useiden roolien kohdalla, onko tämä oikeasti tärkeää ja merkityksellistä. Jonnasta tuntui, että hänelle oli kertynyt omaa sanottavaa.

”Olen aina halunnut kirjoittaa proosaa ja käynyt erilaisia kursseja. Äitini sairasti muistisairautta. Hänen kuolemansa jälkeen halusin kirjoittaa tuntemuksistani, mutta ei siitä syntynyt romaania. Teksteistä tuli sen sijaan lauluilta nimeltään Yli rajan.”

Heinäkuussa Jonna oli viikon kirjailija Katja Kallion kirjoittajakurssilla Ranskassa hiomassa viimeisimpiä tekstejään. Niistä piti tulla romaani mutta syntyikin äänikirja Casablancan rauniot.

Jonna aikoo myös ohjata syksyllä ilmestyvän äänikirjan kahden naisen esittämäksi dialogiksi. Hän on esiintynyt nuorena paljon kuunnelmissa, joten ehkä se on vaikuttanut ilmaisumuotoon.

”Ehkä myös se, että olen kaksikielinen. Olen käynyt ruotsinkielisen koulun mutta kirjoitan suomeksi. Suomen kieleni on puhekieltä, joten dialogi on minulle luontevaa.”

Kaksi ystävätärtä on Casablancan raunioiden päähenkilöinä. He keskustelevat ensin 18-vuotiaina, sitten 45-vuotiaina ja lopuksi kuusikymppisinä. Teemat ovat ajankohtaisia myös Jonnan elämässä.

”Ensinnäkin oma henkinen kasvuni; se suunta, mihin olen menossa. Toinen iso aihe on äitinä ja tyttären oleminen ja äiti-tytärsuhde. Kolmas teema liittyy menetykseen ja luopumiseen, kuolemaan. Aiheet limittyvät keskenään ja menevät osin päällekkäin.”

Jonnan oli vaikea hyväksyä äitinsä sairastuminen muistisairauteen.

”Oli kipeä asia, kun itsenäinen, valovoimainen ja epäsovinnainen äiti ei ollutkaan enää sama seikkailija, joka rakasti lapsenlapsiaan kovasti. Enkä saanut enää olla hänelle lapsi vaan piti reipastua ja ottaa huolehtiva rooli.”

Äiti oli hoitokodissa viimeiset kolme vuotta, eikä Jonna jaksanut aina käydä katsomassa häntä. Ajoittain hän kantaa siitä vieläkin syyllisyyttä.

”En ehtinyt tai kyennyt, koska yritin olla hyvä äiti omille lapsilleni. Käynti hoitokodissa vei aina kaikki voimat.”

Iän karttuessa ja tultuaan itse äidiksi Jonna on ymmärtänyt äitinsä elämän haasteet.

”Olen jo ajat sitten antanut hänelle anteeksi nuoruuteni tilanteet. Nykyisin vain kaipaan häntä – hassua ja yllättävää, kaunista äitiäni.”

Äänikirjassa käsitellään myös naisten kokemuksia seksuaalisesta häirinnästä. Teemaa käsitellään niin henkisen kasvun kuin äiti-tytärsuhteenkin kautta. Kirjoittaessaan Jonna halusi tutkia, mitä hän on kokenut ja miten.

”Tajusin, että ongelma ei todellakaan ole uusi. Seksuaalista häirintää ei vain haluttu nähdä eikä ajatella. Ikävät asiat hyväksyttiin hiljaa ja saatettiin kuitata toteamalla, että se nyt on sellaista.”

Kun Jonna oli lapsi ja nuori 1970- ja 1980-luvulla hän kohtasi pelottavia tilanteita, joista ei rohjennut puhua.

”En kertonut äidille, että itsensäpaljastaja yllätti kotimatkalla tai että kesätöissä joku tuijotti salaa, kun vaihdoin vaatteita. Tukea tuli lähinnä kavereilta.”

Sittemmin Jonna on oppinut tasa-arvoasioista eniten nykyisin jo aikuisilta tyttäriltään.

”He ovat valveutuneita ja tietoisia, ja olemme puhuneet paljon. Hetkittäin olen hätkähtänyt näkemyksiäni ja tuntenut jämähtäneeni kolmenkymmenen vuoden taakse. Naisenmallini on mennyt häränpyllyä moneen kertaan.”

”En halua tulla enää määritellyksi kenenkään vaimona tai edes ammatillisesti. Nyt olen Jonna, ja se riittää.”

Henkinen kasvu on ollut Jonnalle viime vuosina tärkeää. Hän on pohtinut paljon erilaisia määrittelyjä ja sitä, kuinka toiset katsovat oikeudekseen määritellä hänet.

”Olen ollut kauhean kiusaantunut lokeroinneista. Ihminen asetetaan johonkin muottiin, ja kaikki hänen tekemisensä arvioidaan siitä näkökulmasta.”

”En halua tulla enää määritellyksi kenenkään vaimona tai edes ammatillisesti. Nyt olen Jonna, ja se riittää.”

Jonna tuntee olleensa miellyttämishakuinen suorittaja, joka on aina yrittänyt paljon. Hän arvostaa yhä ahkeruutta ja tekemistä mutta suorittaminen saa jäädä vähemmälle.

”Työstä saatu palaute on ollut minulle liiankin tärkeä. Näyttelijän kuuluu olla pätevä ja uskottava, mutta huomionhalu ei saa jäädä päälle. Ikä on auttanut tässäkin, en enää mieti niin paljon, mitä muut ajattelevat tai sanovat. Tiedän, että toiset tykkäävät, toiset eivät.”

Tärkein elämänkoulun läksy on ollut tunneälyn kehittäminen.

”Arvostan eniten ihmistä, joka on aidosti antelias, valmis antamaan jotakin itsestään ja auttamaan toista. Ruotsinkielinen adjektiivi generös kuvaa piirrettä paremmin kuin suomen sana antelias. Hyvän ihmisen määritelmään liittyy mielessäni paljon oikeaa sydämen lämpöä ja jalomielisyyttä.”

Merkittävä esikuva Jonnalle oli näyttelijä Birgitta Ulfsson.

”Olimme ystäviä, vaikka emme tavanneet kovin usein. Sain tehdä töitä hänen kanssaan, ja kirjoittelimme toisillemme. Haluaisin olla vanhana kuin hän.”

Jonnan ja edesmenneen Birgitan elämänkohtaloissa on paljon samaa: suomenruotsalaisuus, kaksikielisyys ja näyttelijän ammatti. Molemmilla oli pitkä liitto vahvan, arvostetun näyttelijän kanssa. Birgitan puoliso oli Lasse Pöysti. Kumpikin nainen teki rohkean ratkaisun yli viisikymppisenä ja erosi ja aloitti uuden elämän.

Jonna muistelee, kuinka hän esiintyi Birgitan kanssa näyttelijäystävän 50-vuotisjuhlilla.

”Ennen esitystä Bisse kysyi, olisiko minulla ponnarilenkkiä. Kaivoin laukkuani ja löysin kuluneen, kuminauhasta sidotun lenkin, jonka annoin hänelle.”

Lavalla Jonna lauloi ja Birgitta esitti sketsin. Siinä tämä oli nuhruinen teatterisiivooja tukka ponnarilla.

”Myöhemmin sain kirjeen, jossa oli kauhtunut kuminauhani. Bisse kiitti lainasta ja kirjoitti, että hiuslenkki oikealla hetkellä voi olla ratkaisevan tärkeä. Yksi hänen opeistaan oli, että pieneltä tuntuvat asiat voivat olla isoja.”

”Nuorena ajattelin, että kuusikymppinen on todella vanha, mutta nyt olen päättänyt olla jokaisesta vuodestani onnellinen”, Jonna sanoo.

Jonnasta piti tulla alun perin tanssija. Hän harrasti tanssia ja pääsi Teatterikorkeakouluun tanssipuolelle, josta vaihtoi näyttelijälinjalle.

”Kroppani ei olisi kestänyt tanssia, vaikka liikunta on ollut aina olennainen osa elämääni.”

Kokemus liikuntakyvyn menettämisestä pelotti Jonnaa. Hänellä on ollut välilevyn pullistuma, joka aiheutti jalkaan heijastuvaa jatkuvaa kipua ja esti kävelemisen. Kipu hävisi vain uima-altaassa.

Selkä leikattiin ensimmäisen kerran vajaat kymmenen vuotta sitten ja toisen kerran viime syksynä. Jonnaa on auttanut molemmilla kuntoutuskerroilla vesijuoksu.

”Vesijuoksu vahvistaa sisäisiä vatsa- ja selkälihaksia sekä raajoja, jos sen tekee teknisesti oikein eli suorassa seisten ja niin, että pulssi nousee. Yleensä juoksen noin tunnin kerrallaan. Kun tulee nälkä tai vessahätä, tiedän, että nyt riittää.”

Jonna liikkui kesälläkin paljon.

”Jos esitykseen kuuluu puheen lisäksi laulua ja tanssia, se on kuin triathlon, johon tarvitaan loistavaa yleiskuntoa.”

Jaksamistaan Jonna saa testata pian, kun musiikkinäytelmä Äiti, vaimo ja muita mahdottomuuksia tulee ensi-iltaan 13. syyskuuta Aleksanterin teatterissa Helsingissä. Jonnan lisäksi näyttämöllä on muun muassa Anna-Maija Tuokko.

Jonna odottaa myös Turun Kaupunginteatteriin tehtävää näytelmää, joka perustuu Anna-Riikka Carlsonin kirjaan Rakas Eeva Kilpi, nämä juhlat jatkuvat vielä. Ensi-ilta on kaavailtu ensi vuoden syksyksi ja Jonnan kanssa näytelmässä esiintyy Eija Ahvo. Eeva Kilpi oli Jonnan äidin lempirunoilija, ja Jonna sai Kilven runokirjan ylioppilaslahjaksi.

”Tuntuu hienolta palata hänen tuotantonsa pariin.”

Kuusikymppisiään Jonna viettää lokakuussa.

”Minua viehättää ajatus, että 60 on uusi 40, vaikkei se ihan niin olisikaan. Ikä tuo kaikenlaisia vaivoja. Nuorena ajattelin, että kuusikymppinen on todella vanha, mutta nyt olen päättänyt olla jokaisesta vuodestani onnellinen.”

Kolmen lapsen äitinä Jonna tottui toimimaan tehokkaasti ja hyödyntämään kaiken vapaan tilan. Nykyisin Jonnasta tuntuu toisinaan, että omaa tilaa on liikaakin. Ajatus lapsenlapsista on käynyt mielessä, mutta Jonna tietää kokemuksesta, ettei lapsia tilata.

”Minulla oli nuorena hormonitoiminta sekaisin, eikä lasten saaminen ollut helppoa. Sain oppia, että lapsia saadaan, ei hankita.”

Jonna näkee uuden elämänvaiheensa mahdollisuutena.

”Nyt on se hetki, että voin ajatella itseäni. Vihdoinkin voin kysyä, että mitäs mä haluaisin. Kun uskaltaa tehdä vaikeita päätöksiä ja sulkea ovia, voi avautua yllättäen uusia mahdollisuuksia. Toivon, että minulla on rohkeutta tehdä tyhjään tilaan jotain oikeasti uutta.”

Jonna on monta rautaa tulessa -ihminen: puuhastelija, tavaroiden siirtelijä, korjailija, kierrättäjä ja remppaaja. Tekemistä on löytynyt aina.

Uuden tasapainon, ja hyvän elämänvaiheen kunniaksi hän aikoo juhlia pyöreitä vuosiaan.

”Kumpikaan isoäitini ei elänyt yli kuusikymppiseksi, joten jokainen vuosi on lahja. Ajattelen, että paljon hyvää on edessä ja suurin arvoitus on yhä ratkaisematta: kuka minä olen ja mitä haluan vielä tehdä. Toivottavasti voin vanhana katsoa tyytyväisenä peiliin ja sanoa, että hyvin sä vedit.”

Haastattelu on julkaistu Eeva-lehdessä 9/2024.