Kirjailija Jari Tervo kertoo elämänsä rooleista äitinsä vastikään menettäneenä esikoispoikana, puolisona, isänä, hauskuuttajana ja tarkkailijana.

”Minusta ja äidistäni Ritvasta on olemassa vanha valokuva, jossa äiti nostaa minua ilmaan ja hymyilee onnellisena. Valokuva on kateissa, ja haluaisin löytää sen.

Olen kuvassa vajaan vuoden ikäinen, äiti on 21. Näytän siltä, että nautin tilanteesta mutta olen myös ihmeissäni.

Varmin tapa saada minut yhä hämmentymään on rakastaa minua ja kertoa se. Silloin tekee mieli kysyä, että ihan oikeastiko tykkäät minusta.

Enää äiti ei ole sitä kertomassa. Hän kuoli elokuussa 82-vuotiaana sairaalassa Rovaniemellä.

Äiti oli skarppi loppuun asti, vaikka sairaudet olivat jäytäneet kehoa. Hän tuprutteli tupakkaa itsepintaisesti senkin jälkeen, kun sai keuhkoahtaumataudin.

Yritin kannustaa häntä luopumaan polttamisesta, mutta äiti totesi, että mitä se nyt vanhaa akkaa enää auttaisi.

Äiti oli kuuluisa mielipiteistään eikä välittänyt, mitä muut niistä ajattelivat. Kerran pidimme äidin kanssa mykkäkoulua kaksi vuotta, koska olimme taas molemmat jostain oikeassa. Vaikka meillä oli ristiriitamme, äidin poismeno ravisutti maailmaani. Hän oli minulle kovin rakas.

Isäni Alpon kanssa minulla oli mutkattomammat välit. Hän opetti minut tinkaamaan politiikasta.

Totuin lapsesta saakka siihen, että isä istui television ääressä ja riiteli ­A-studion kanssa. Hän kuunteli lähetystä ja jyrähteli välillä, että ei ole noin. Äitiä show miellytti. Kai se osoitti hänelle, että isä osaa näyttää ­tunteitaan.

Kun Helsinkiin muutettuani kävin kotipuolessa Rovaniemellä, menimme isän kanssa usein lähibaariin. Siellä hän tarjoili paukkuja avokätisesti.

Olin kuppilan ukoille se maalarimestarin poika, joka opiskelee yliopistossa jotain epämääräistä. Ei kotimainen kirjallisuus tai teoreettinen filosofia aina isällekään ­auennut. Hänellä oli tapana todeta, että niin, jossain komerossa mietitte asioita.

Kai se oli vanhemmilleni ensin pettymys, kun kuuden ällän ylioppilaana lähdin opiskelemaan humanistisia tieteitä. Minusta olisi kuulunut tulla lääkäri tai tuomari. Toki myöhemmin vanhemmat olivat kirjailijan urastani ylpeitä.

Lapsena olin kiltti enkä juurikaan kapinoinut. Vanhempani olivat persoonallisempia. He katsoivat nuorena italialaisia, neorealistisia elokuvia ja suhtautuivat vapaamielisesti seksiin.

Kun vaimoni Kati Tervo tuli ensivisiitille Rovaniemelle, äiti kysyi ensitöikseen, että haluatteko mennä tuonne meidän jacuzziin, minä tuon oluet sinne.

Kati tunnusti myöhemmin, että piti vanhempiani vähän outoina.

Isä kuoli sydämen vajaatoimintaan viisi vuotta sitten. Hän oli sairaalassa tajuttomana viimeiset päivänsä.

Olin silloin kirjoittamassa romaaniani Skotlannin Edinburghissa. Vaikka äiti sanoi, ettei kannata tulla enää katsomaan, podin isän kuoleman jälkeen syyllisyyttä. En ehtinyt hyvästellä häntä.

Äidin luokse ehdin. Hän näytti sairaalasängyssä pieneltä ja hauraalta, hampaatkin puuttuivat alaleuasta. Näin omaan vanhuuteeni: noin minäkin joskus makaan.

Äidin kuolemaan liittyy myös itsekkäitä ajatuksia. Oli ravisuttavaa ymmärtää, ettei kukaan muu ole tuntenut minua yhtä kauan kuin hän.”

”Optimismia minuun on onnistunut tartuttamaan vaimoni Kati. Hänellä on vaikeuksissa tapana todeta, että kyllä me tästäkin yhdessä selviydymme.

Runoilija Johann Wolfgang von Goethe on kuvaillut tietynlaisen ihmistyypin luonnetta kirjoittamalla, että hän lepää itsessään. Vaimossani on ihailtava rauha ja kyky nähdä kauneutta.

Kun Kati oli kanssani ensimmäistä kertaa Rovaniemellä, hän ihasteli, että onpa täällä paljon taivasta. Minä suomalaisena pessimistinä totesin, että täällä on vain niin paljon matalia taloja.

Katilla todettiin rintasyöpä yksitoista vuotta sitten. Minusta ei tuntunut kuitenkaan yhtään siltä, että tarinamme voisi loppua. Sanoin sen vaimollenikin, joka toipui sairaudesta hyvin.

Paljon pahemmalle tuntui, kun Katin selkäytimestä löytyi viime vuonna kasvain. Pelkäsin, miten sellaista pystytään hoitamaan.

Katille vakuutin, että sairaus hoidetaan ja että tästä mennään eteenpäin. Tunsin, että minun tehtäväni on palauttaa hänelle valoa, jota olen häneltä saanut.

Kun Kati kotiutui leikkauksesta, borderterrierimme Ukko osallistui hoivaamiseen myös. Se nuoli Katin rollaattorin pyöriä.

Vaikka operaatiosta on jo vuosi, Kati toipuu yhä. Parempaan päin on silti menty.

Olemme viihtyneet Katin kanssa yhdessä kolmekymmentä vuotta. Tapasimme 1980-luvun lopulla Helsingissä, ravintola Kosmoksessa.

Olin silloin töissä toimittajana Ilta-Sanomissa, Kati kirjastonhoitajana. Tunsin Katin seurassa heti vahvasti, että tämän ihmisen kanssa haluan elää, perustaa kodin ja saada lapsen.

Yritimme saada lasta vuosikausia. Ilman vaimoni päättäväisyyttä olisin varmasti luovuttanut. Kallen syntymä on Katin sitkeyden ansiota: hän oli äidiksi tullessaan 44-vuotias.

Aina minun kanssani ei varmasti ole ollut helppoa. Katin mielestä olen työhullu.

Hän sanoo usein, ettei minun tarvitsisi olla niin tehokas. Silti hän hyväksyy sen, että lomani voivat kirjoituspuuskassa typistyä muutamaan päivään.

Kati on ollut hengenpelastajani. Join paljon niihin aikoihin, kun tapasimme, ja ilman Katia kaikki holtti olisi kadonnut elämästäni; olisin varmasti kuollut viinaan.

Kyllä Kati sen tietää. Perheessämme halataan paljon ja puhutaan itsestäänselvistäkin tunteista. Vaikka Kati ja Kalle tietäisivät, että rakastan, haluan sanoa sen heille uudelleen ja uudelleen.”

”Uskon, että ihminen on onnellisimmillaan, kun hänellä on joku, josta pitää huolta. Minusta tuli isä 40-vuotiaana. Kallen syntymä mullisti maailmani.

Muistan, kun poika opetteli kävelemään Olarin-kodissamme Espoossa. Hän työnteli olohuoneessa puista kärryä edestakaisin niin, että se kolahti toisessa päässä aina kirjahyllyyn.

Sitten hän katsoi minuun ja lausui ensimmäisen kerran tomerasti ”kääntä”. Kalle oli oppinut sanan, sillä olin sanonut hänelle vastaavassa tilanteessa monta kertaa, että isi kääntää. Sinä päivänä en olisi millään malttanut odottaa, että Kati tulee töistä ja pääsen kertomaan tämän uutisen.

Kalle on ollut aina salaa hyvin päättäväinen. Kuusitoistavuotiaana hän ilmoitti haluavansa rastat.

Totesin, että mieti nyt vielä. Yritin selittää, että suomalainen hiuslaatu ei välttämättä kestä moista operaatiota. Lähtee vielä koko tukka.

Poika hyväksyi tilanteen mutta alkoi vaivihkaa kasvattaa hiuksiaan pidemmiksi. Yhtenä päivänä hän ilmoitti, että on nyt miettinyt ja haluaa rastat. Joku kaveri tulisi puistoon asentamaan ne.

Siihen en suostunut mutta annoin periksi rasta-asiassa. Soitin kirjailija Sofi Oksaselle ja kysyin, tunteeko hän luotettavan ­kähertäjän. Lopulta löytyi kaksi ammattilaista, jotka ­veivasivat Kallelle rastoja kuusi tuntia.

Isänä olen todennut, että periaatteet ovat ihan kivoja, mutta elämän kanssa niillä on vähän tekemistä. Tottahan se on, että rastat kannattaa ottaa nuorena. Vanhempana ei ole enää riittävästi materiaalia.

Kalle on tehnyt muutenkin erilaisia valintoja. Minä suoritin siviilipalveluksen vankeinhoidon koulutuskeskuksessa, Kalle halusi armeijaan Vekaranjärvelle. Se oli viisas veto, sillä samalla hän sai ajettua ilmaiseksi kuorma-autokortin.

Kalle opiskelee Tampereen yliopistossa englantilaista filologiaa, ja arkisissa asioissa hän toimii usein samoin kuin minä. Hän pitää kauan samoja vaatteita, jotka pitää houkuttelemalla ja pakottamalla saada pesuun.

Tosin poika sentään osaa käyttää pesukonetta. Minä keräsin nuorena likapyykkiä pinoon ja kaivoin alimmaiset uudelleen käyttöön. Olen yhä pulassa, jos olen yksin kotona ja vaatteet pitäisi saada pestyksi ennen työmatkaa.

Kerran Kalle lähti seurakseni erään elokuvan kutsuvierasiltaan, vaikka varoitin, että meistä halutaan siellä ehkä yhteiskuva.

Sovimme etukäteen, että teemme mahdollisessa kuvaustilanteessa jacknicholsonit eli hymyilemme mielipuolisen leveää hymyä.

Kun Kati näki kuvamme seuraavana päivänä iltapäivälehdissä, hän tuumasi, että olemme molemmat yhtä hulluja.”

”Olin kahdeksanvuotias, kun sain ensimmäisen kerran ison porukan nauramaan.

Koulussa oli itsenäisyysjuhla, ja opettaja kysyi, mitä ihmiset yleensä toivottavat presidentille Linnan juhlissa. Mietin pitkään, uskallanko vastata. Sitten viittasin ja sanoin ääni täristen, että hyvää itsepäisyyspäivää.

Luokkakaverit remahtivat nauruun. Opettaja yritti pysyä asiallisena, mutta hänenkin suupielissään nyki. Muiden reaktio hiveli mieltäni. Huumorista on ollut elämässäni hyötyä. Opin varhain, että naurattaminen on ­yhdenlainen tie menestykseen. Jos ihminen viihtyy seurassani, minusta jää hyvä muistijälki.

Huumorintajuni on varmaan aika lapsellinen. Voin huoletta katsoa keskinkertaisen amerikkalaisen komedian, jossa on vain yksi hauska hetki, ja silti nauttia siitä.

Olen tullut siihen tulokseen, että kaksikymmentä prosenttia ihmisistä ei ymmärrä huumoria. He eivät kyllä vastustakaan sitä tai pidä typeränä mutta eivät vain osaa antautua.

Osa huumorintajuttomista ihmisistä on opetellut nauramamaan, ja he osaavat hörähtää oikealla hetkellä. Teeskentelyn näkee silti kilometrien päähän.

Kun minut valittiin 1990-luvun lopulla Ylen Uutisvuoto-ohjelmaan, opin, että televisiossa oleellisinta on nopea reagointikyky. Ei siellä vitsejä kertomalla pärjää.

Paras lopputulos syntyy, kun kertoo juttuja hiukan näsäviisastellen ja naama peruslukemilla. Hauskuuttajan täytyy itse pysyä vakavana.

Välillä huumorilla voi saada ansiotonta etua. Olin aikoinaan kollegani Kari ­Hotakaisen kanssa laivamatkalla Tallinnassa. Kun odotimme muiden matkustajien kanssa laivan rantautumista, joku kysyi, että onko Tervolla passi mukana. Vastasin, että on mutta ei oma.

Kommentti aiheutti hörähtelyä porukassa, kunnes takarivistä eräs synkän näköinen kaveri totesi, että jos tuon olisi sanonut kuka tahansa muu, kukaan ei olisi nauranut.

Tottahan se varmasti oli. Tiedän olevani hauskan miehen maineessa.

Joskus se on rasitekin. Tunnen usein velvollisuudekseni laukaista pysähtyneitä, kuolettavan hiljaisia tilanteita. Jälkikäteen ihmettelen, että miksi minun piti taas ruveta sitäkin hoitamaan.”

”Muistan elämäni käännekohdista pieniä, arkisia yksityiskohtia. Äidin ­viimeisistä ­hetkistä sairaalassa jäi mieleen nokkamuki, josta häntä juotettiin. Mietin, että näin ympyrä sulkeutuu: palaamme takaisin vauvavuosien nokkamukiin.

Isän muistotilaisuudesta muistan keraamisen kulhon. Laitoimme sinne kännykän, josta kuuntelimme isän lempilaulun, Dave Lindholmin version Kulkuriveljeni Janista. Tuijotin lumoutuneena kulhoa, joka toimi vahvistimen tavoin.

En ollut lapsena mikään puhelias poika mutta ymmärsin pian, ettei se ole välttämättä huono juttu. Usein kuuntelemalla oppii enemmän kuin puhumalla.

Lukiossa sain kemiasta kympin opiskelemalla opettajan käyttäytymistä. Hänen tehtäviensä tulos oli aina tasaluku. Niinpä kerroin ja jaoin lukuja niin kauan, että tulos meni tasan.

Poikani Kallen syntymästä muistan yhä valtavasti yksityiskohtia, vaikka siitä on yli 22 vuotta. Professori Kari Teramo auttoi Kallen maailmaan leikkauksella. Parsittuaan vaimoni vatsan, hän ilmoitti, että instrumentit ja tufferit täsmäävät. Kirjoitin lauseen muistiin. Päättelin sen tarkoittavan sitä, ettei mahaan ollut jäänyt ylimääräistä.

Tarkkaileminen auttaa minua myös työssäni. Kun kirjoitin uusinta romaaniani Pääskyt talvehtivat järvenpohjassa, havaintoja tarvittiin, sillä päähenkilöstäni Mikael Agricolasta tiedetään aika vähän.

1500-luvulla eläneestä Suomen kirjakielen isästä on tullut myyttinen hahmo, jonka ympärillä leijuu ihanteellinen ja romantisoitu kuva. Ei edes tiedetä, miltä Agricola näytti. Hänestä on vain yksi piirros, ja sekin on Albert Edelfeltin näkemys.

Mutta kuvien ja patsaidenkin sisältä löytyy ihminen. Se pitää vain löytää.

Agricola keksi tuhansia sanoja. Se on vaatinut tarkkanäköisyyttä. Minulla on tapana lisätä yksityiskohtia kirjoihini korjausvaiheessa. Uskon, että nekin lukijat, jotka eivät ole kielen hieno­maistajia, lumoutuvat mehukkaasta tekstistä.

On sääli, etten voi enää mennä Suomessa kapakkaan seuraamaan muita ihmisiä. He tarkkailevat nykyään enemmän minua.

Turha siitä on ruikuttaa. Itsepä olen julkisuuteen turpani työntänyt.

Tiedän, että jokaisesta televisiosta tai lehtien palstoilta tutusta ihmisestä muodostetaan yleensä parilla sanalla mielikuva, joka on harvemmin positiivinen. Minun kohdallani nuo sanat ovat todennäköisesti isosuinen lihava juoppo. On siinä osa tottakin.”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 10/21.