Suru iskee äkkiä äitienpäivänä 2020. Kun poikaystävä Mikko Niiranen on lähdössä vanhempiensa luokse, ajatus välähtää Ilona Siekkisen mieleen varoittamatta ja lujaa: Minulla ei ole ketään.

Koskaan aiemmin juhlapäivä ei ole tuntunut näin pahalta. Mikon mentyä Ilona romahtaa.

– Itkin iltapäivään asti. Tajusin, että puolisollani on aina paikka mihin mennä. Minä en voinut mennä halaamaan äitiäni ja toivottamaan hyvää äitienpäivää. Vaikka olin tottunut ajatukseen, tänä vuonna se iski kovaa ensimmäistä kertaa.

Ilona voisi mennä Mikon mukaan, mutta ei pysty.

– Kun näen toisen perheensä kanssa onnellisena, tunnen aina järkyttävää surua. Siihen meneminen on vähän kuin laittaisi käden hellalle. Haluaisin oppia olemaan puolisoni perheen kanssa niin, etten koko ajan miettisi, mitä jos saisin olla näin omankin perheeni kanssa.

Fitness-tähtenä ja valmentajana tunnettu Ilona erosi Jehovan todistajista 15-vuotiaana. Samalla hän joutui eroamaan myös perheestään. Koska Ilona ei enää kuulu liikkeeseen, perhe ei ole hänen kanssaan tekemisissä.

Vasta nyt Ilona on kuitenkin alkanut ymmärtää, että niin on jatkossakin. Aina.

– Vaikka olen elänyt asian kanssa vuosia, olen vasta nyt tajunnut, kuinka lopullista kaikki on. En ole katkera enkä vihainen kenellekään. Olen lähinnä surullinen siitä kaikesta, mitä uskonnosta eroamisesta on seurannut.

Vaaleanpunainen kukkahame, valkoinen t-paita ja juhlakengät. Ilona muistaa edelleen, mitä hänellä oli päällä, kun hän seitsemänvuotiaana piti ensimmäisen puheensa Jehovan todistajien Rovaniemen seurakunnassa. Äiti oli auttanut kirjoittamaan puheen, jota oli kuulemassa satakunta seurakuntalaista.

– Kävelin salin eteen ja ajattelin, että varmaan kuolen sinne. Jännitin niin paljon.

Puheita Ilona oli kyllä tottunut kuulemaan. Rovaniemeläisperhe kävi Jehovan todistajien kokouksissa kolmesti viikossa. Uskonyhteisön henki oli Ilonasta lämmin ja kiehtova ja seurakuntalaiset ihania.

Häntä ei harmittanut edes se, ettei saanut koulussa yhtyä Suvivirteen tai luokkakaverien onnittelulauluihin. Hän perusteli kärsivällisesti muille, miksi ei osallistunut uskonnontunneille tai miksi perheessä ei juhlittu joulua.

– Jälkikäteen olen miettinyt, että olin rohkea lapsi. En koskaan hävennyt uskoa tai jättänyt sanomatta asioita, ettei minua olisi kiusattu. Vaikka kiusattiinkin, en välittänyt. Olen aina ollut ylpeä siitä, että olen erilainen.

Vain se harmitti välillä, että leikit yhteisön ulkopuolella elävien ystävien kanssa jäivät kesken, koska piti lähteä kokoukseen. Silti Ilona pakkasi kerta toisensa jälkeen tunnollisesti kokouskassin: kirjat, lehdet, värikynät, pastillit ja rusinat.

Teini-iässä Ilona laati jo puheensa itse. Usein uskonyhteisöstä eronnut tuo menneestä esiin vain huonoja asioita, mutta Ilona muistelee monia asioita lämmöllä. Useat hyvistä asioista hän on pitänyt elämässään.

Yksi opeista liittyy juuri puheisiin.

Puheiden tekeminen opetettiin seurakunnassa tarkkaan: herätä kuulijan huomio, laita alkuun jotain mielenkiintoista, jäsentele hyvin. Samoja ohjeita Ilona käyttää edelleen, kun laatii sisältöä sosiaaliseen mediaan.

– Samat neuvot pätevät. Kuuntelin puheita syntymästäni asti viikkotolkulla. Uskon, että se on vaikuttanut siihen mitä olen. Uskallan esiintyä missä vain, hän sanoo.

– Aika Jehovan todistajissa toi paljon hyvääkin. Tunnen suurta ristiriitaa siinä, mitä ajattelen kaikesta nyt.

Seurakunnassa huomioitiin lapsetkin ja vaihdettiin sana jokaisen kanssa. Se tuntui aina yhtä hyvältä.

Sitten olivat ne toisenlaiset kokoukset. Ne, joissa kerrottiin, että joku on erotettu uskonyhteisöstä.

– Ihmiset vain itkivät. Lapsena en ymmärtänyt, miksi kaikki oli niin traagista.

Sitäkään Ilona ei tiennyt, että myöhemmin tuollaisessa tilaisuudessa ilmoitettaisiin myös hänen nimensä.

Ei tupakointia. Ei kilpaurheilua. Ei esiaviollista seksiä. Puoliso vain samasta uskonyhteisöstä.

Teini-ikäisenä Ilonasta alkoi tuntua, ettei hän pysty elämään Raamatun ja Jehovan todistajien vaatimalla tavalla. Yhteisöstä irrottautumisen syyksi tuli lopulta kaksi asiaa: poikaystävä ja fitness-urheilu.

Kun Ilona alkoi seurustella ensimmäisen poikaystävänsä kanssa, hän ei aluksi uskaltanut sitoutua seurusteluun täysillä. Ajatus yhteisöstä eroamisesta alkoi kypsyä, kun poikaystävän vanhemmat tarjosivat Ilonalle kotinsa ja töitä. Mökkien siivoaminen Rukalla toi rahaa, jota Ilona tiesi tarvitsevansa, jos jättäisi yhteisön.

Urheilu oli aina kiehtonut Ilonaa, mutta yhteisössä kilpaurheilu oli kielletty. Kipinä vahvistui, kun poikaystävän äiti Minna vei hänet kuntosalille. Ennen kolmansia fitness-kisoja Ilona soitti yhteisön vanhimmille ja kertoi erostaan. Se ei tuntunut oikein miltään.

– Olin jo erkaantunut. En käynyt kokouksissa ja minulla oli uusi perhe ja kaverit, kaikki mitä tarvitsin, jotta pystyin toteuttamaan itseäni.

Oikeastaan koko eron pohtimiseen ei ollut edes aikaa.

Fitness-maailma imaisi Ilonan mukaansa. 17-vuotiaana hän voitti body fitnessin Suomen mestaruuden. Myöhemmin mestaruuksia tuli lisää sekä nuorten että aikuisten sarjoissa. Sen jälkeen hän alkoi kasvattaa omaa nettivalmennuksia ja oheistuotteita tarjoavaa yritystään. Ilona lensi maasta toiseen ja raportoi elämästään Instagramissa yli 80000 seuraajalle.

– Olen matkustanut niin paljon, että olen voinut ajatella, etten kuitenkaan näkisi perhettäni. Olen treenannut ja toteuttanut unelmiani. Muutama vuosi sitten ajattelin, ettei asia vaikuta minuun suuremmin, hän sanoo.

Rakastan sinua. Joskus Ilona saa sellaisen viestin äidiltään. Se ei tarkoita, että hän voisi mennä lapsuuskotiin päivälliselle tai viettää aikaa perheensä kanssa.

– Sellaista ei yksinkertaisesti ole. Ei ole mitään yhteisiä hetkiä muiden kanssa, Ilona sanoo hiljaa.

Ilona on saanut tavata muutaman kerran siskonsa lapsia. Toisinaan hän voi viedä koiransa hoitoon vanhemmilleen. Yhteisön oppien mukaan perhe saisi tavata Ilonan poikaystävää, mutta ei uskonnon jättänyttä Ilonaa.

– Se on ainoa asia, joka tuntuu älyttömältä. Idea on toki saada eronnut katumaan. Jos olet rikkonut lupauksesi Jumalalle, muut eivät halua olla tekemisissä kanssasi.

Ilona käsittelee suruaan terapiassa viikoittain. Suurin tuska liittyy vuotta vanhempaan isosiskoon, jonka kanssa Ilona jakoi tiiviisti lapsuutensa ja nuoruutensa.

– Sisko on kuin toinen minä. Teimme kaiken yhdessä. Nyt hänellä on kaksi pientä lasta, joiden kasvua en pääse näkemään. Se on kaikista kipeintä.

Kun Ilona puhuu siskostaan, hän alkaa aina itkeä.

Ei ero ole helppoa vanhemmillekaan. Ilonan vanhin sisko jätti yhteisön hetkeksi, kun Ilona oli pieni.

– Äiti sanoi, että se tuntuu kuin lapsi kuolisi. Muistan omankin suruni ja tuskani, kun sisko lähti.

Ilona uskoo, että perhe suree sekä nykyistä tilannetta että Ilonan tulevaa kohtaloa.

– He uskovat ylösnousemukseen, jota ei voi saavuttaa, jos jättää uskon. Uskon heidän surevan sitä, etteivät he näe minua enää ikinä, koska en saa ikuista elämää.

Oletko miettinyt, mikä on elämän tarkoitus? Mitä mieltä olet Raamatusta? Näillä kysymyksillä Ilona aloitti keskustelun, kun kiersi Jehovan todistajana ovelta ovelle. Hän teki koulun ohella työtä jopa 30 tuntia kuussa.

– Silloin olen ollut onnellisin. Olen aina saanut mielenrauhaa Raamatun opeista. Sitä kaipaan.

Kolme vuotta sitten kaipaus kasvoi niin kovaksi, että Ilona harkitsi paluuta Jehovan todistajiin. Hän kävi kokouksissa, joissa kukaan ei saanut tervehtiä häntä.

Sitten tulivat uudet kisatavoitteet ja työt.

– Fitness vei voiton. Mutta yhä uskon, että kaiken takana on jotain isompaa. Kun tietää, mitä yhteisö on ja mitä se voi antaa. Ehkä vanhin siskoni palasi juuri siksi.

Vaikka ero on tuonut menetyksiä, Ilona ei ole katkera. Hän ei ajattele, että vanhempien pitäisi pyytää anteeksi.

– He elävät unelmaansa. Ei sitä pidä pahoitella. Tiedän, että he rakastavat minua ja ovat minusta ylpeitä.

Onneksi sinulla on Minna, Ilonan äiti totesi joskus. Entisen poikaystävän äiti onkin ollut aina apuna ja turvana. Nyt Minna on Ilonan yrityksen toimitusjohtaja.

Minnan kanssa Ilona on aiemmin viettänyt äitienpäiviä ja muita juhlia. Välit ovat lämpimät, vaikka Ilonalla on uusi puoliso. Minna tuli Ilonan luokse myös viime äitienpäivänä, kun kaikki tuntui ylitsepääsemättömän pahalta.

– Minna on kasvattanut minut teinistä aikuiseksi ja ollut kuin toinen äiti. Hän on pitänyt minut hengissä.

Nyt Ilona opettelee tuntemaan iloa avopuolisonsa perheestä. Se ei aina ole helppoa, kun suru oman perheen menettämisestä tulee mieleen entistä vahvemmin.

– Teen töitä joka päivä sen eteen, että osaisin olla suruton ja vapautunut Mikon perheessä. En ole itse vielä valmis äitiyteen, kun työstän edelleen näitä asioita.

Äitiys herättää monenlaisia kysymyksiä, surullisiakin.

– Jos saan lapsen, hänellä ei ole minun puoleltani isovanhempia. Olen surrut sitäkin. Toisaalta haluan oman perheen, jota en ikinä hylkää. En tuomitse vanhempieni ratkaisuja, mutta itse tekisin toisin. En ikinä voisi hylätä lastani. Jos lapseni lähtisi uskonnosta, lähtisin perässä.