Pitääkö muistisairaan luona vierailla, vaikka tämä ei muistaisi käyntiä? Muistisairaita vanhempiaan hoitanut Hanna Jensen vastaa
Jos muistisairaan läheisen luona käyminen tuntuu vaikealta, kannattaako vierailu kuitenkin? Hanna Jensen sanoo, että todellakin kannattaa.
”Molemmat vanhempani ovat sairastuneet muistisairauteen. Edesmennyt isäni oli muistisairauden aikana rauhallinen ja hiljainen. Äitini kanssa on ollut enemmän vaikeuksia.
Yhdessä vaiheessa äidilläni oli paljon kiukkua, ja toisinaan lähdin hänen luotaan pahoilla mielin. Mutta menin aina takaisin, koska seuraava kerta saattoi olla toisenlainen.
On usein vaikea paikka, kun läheinen sairastuu muistisairauteen. Jos olo on vierailujen jälkeen aina raskas, mieleen voi nousta kysymys, tarvitseeko hänen luonaan käydä ollenkaan.
Itse ajattelen, että muistisairaan luona on todellakin tärkeää käydä, monestakin syystä.
Muistan kuulleeni tarinan eräästä vanhasta herrasta, joka kävi muistisairaan vaimonsa luona vierailulla, vaikka vaimo ei tunnistanut häntä. Kun herralta kysyttiin, miksi hän jatkaa vierailuja, hän vastasi: siksi, että minä tunnen vaimoni.
Siinä on mielestäni koko asian ydin. Vierailut voivat olla sekä läheiselle että muistisairaalle merkityksellisiä.
”Käynneistä ei tule palkintoa tai kiitosta. Sen on kummuttava halusta tai rakkaudesta.”
Vierailu muistisairaan luona on mielestäni paljon enemmän kuin pelkkä hetken teko. Se voi muokata ihmistä syvältä sisältä. Vierailu kertoo itselle, että tekee jotain tarkoituksellista eikä elämä pyöri vain oman navan ympärillä.
En ajattele, että kukaan on kuitenkaan käyntejä velkaa kenellekään. Läheisen luona käymisen täytyy olla omaehtoista. Käynneistä ei tule palkintoa tai kiitosta. Sen on kummuttava halusta tai rakkaudesta, mutta hoitaa voi myös velvollisuuden tunteesta.
Vierailu on muistisairaalle lahja. Vaikka hän ei muista sitä jälkikäteen, kehoon voi jäädä hyvä olo. Siksi käynti olisi hyvä päättää johonkin hyvään. Sanoa vaikka, että oletpa laittanut huoneen kauniisti tai olipa kiva käydä.
”Muistisairaan luona käyminen on arvokasta. Yksilökeskeinen maailmamme kaipaisi enemmän läheisistä huolenpitoa.”
Kun menen tapaamaan äitiäni hoivakotiin, menemme aina ensin hänen huoneeseensa ja istumme sohvalle juttelemaan. Välillä istuskelemme hoivakodin päiväsalissa ja katselemme uteliaina maailman menoa.
Muistisairaan kanssa oleminen ei vaadi muuta kuin läsnäoloa. Hänen kanssaan voi vaikka istua hiljaa, katsoa lintuja tai valokuvia. Hänelle voi myös lukea ääneen. Muistisairas voi opettaa, miten olla rauhassa ja ihailla luonnon ihmeitä.
Jos käynnit tuntuvat vaikeilta, ihmissuhde voi olla jotenkin hankala. Silloin voi ottaa ystävän mukaan. Kun mukana on toinen ihminen, muistisairas saattaa käyttäytyä eri tavalla.
Kohtaamisissa voi tapahtua myös uskomaton käänne. Eräs tytär kertoi, että muistisairauden myötä äiti, joka oli aina suhtautunut häneen viileästi mutta vieraisiin lämpimästi, näytti hänelle rakkautta ensimmäistä kertaa. Huolimatta siitä oliko se aitoa, se oli tyttärelle merkityksellistä: hän sai äidiltä lämpöä.
”Ajattelen, että äidilläni on takanaan pitkä elämä, josta muistisairaus on vain pieni osa ja josta tiedän tyttärenä vain murto-osan.”
Kävin muistisairaan äitini luona aikaisemmin kahdesta kolmeen kertaan viikossa. Nyt ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen käymisiin tulee pidempi tauko. Muutimme puolisoni kanssa talveksi Madridiin. Tyttäremme asuu täällä, ja meistä tuli isovanhempia.
Minua on auttanut ajatus, että äiti on hoivakodissa turvassa ja Suomen päässä on muuta jälkipolvea, joka ottaa tapaamisista enemmän vastuuta. Tiedän itse, että en ole jättänyt äitiä. Ja silloin kun olen Suomessa, olen hänen kanssaan paljon.
Samaan tapaan jokainen voi miettiä, millaisen aikavälin kanssa voi elää rauhassa. Silloin siitä ei tarvitse tuntea syyllisyyttä.
On selvää, ettei kaikissa elämäntilanteissa voi käydä katsomassa läheistä usein. Mutta joskus kyse on siitä, ettei muka ole aikaa. Silloin voi ajatella, että tunnin käynti viikossa on yksi tunti 168 tunnista tai tunti kuukaudessa 672 tunnista.
Minulle käynneistä tuli helpompia, kun hyväksyin vanhempien tilanteen ja sairauden. Olen oppinut katsomaan sitä myös kiinnostuneena, en vain pelokkaana.
Vaikka muistisairas läheinen käyttäytyy vähän kummallisesti, hänet voi hyväksyä sellaisena kuin hän nyt on, hieman erilaisena. Omasta muistisairaasta äidistäni ajattelen, että hänellä on takanaan pitkä elämä, josta muistisairaus on vain todella pieni osa ja josta tiedän tyttärenä vain murto-osan.
Ihmisen arvo ei laske siitä, että hänellä on muistisairaus. Sairautta ei muistisairaalta saa pois, mutta omaa asennetta voi muuttaa.
Muistisairaan luona käyminen on arvokasta. Yksilökeskeinen maailmamme kaipaisi enemmän läheisistä huolenpitoa. Yksikään käynti ei ole turha.”
