Hanna Pakarinen ja Risto Niinikoski kohtasivat 20 vuotta sitten – ensitapaaminen Toyotan kyydissä muutti kaiken
Laulaja Hanna Pakarinen ja rumpali Risto Niinikoski vetävät toisiaan puoleensa kuin magneetin navat. Yhteys syntyi jo ensitapaamisella, mutta on se on ollut koetuksella kahdesti. ”Vihkipappimmekin sanoi, että tunnumme aina löytävän toisemme.”
Kuluvan vuoden toukokuu merkataan säähistoriaan ennätyshelteisenä. Helteet tulivat aikaisin, muutamaa viikkoa aiemmin sulaneen takatalven tilalle. Eräänä hellepäivänä Hanna Pakarinen ja hänen puolisonsa Risto Niinikoski lähtivät treffeille jäätelökioskille. Hetki kioskin pöydässä venyi iltaan.
He olivat yhteisellä työmatkalla Hirvensalmella, syksyllä alkavan Vain elämää -sarjan kuvauksissa. Kuvausporukalla oli vapaapäivä. Heillä, perheellisillä muusikoilla, ei ollut kiire kotiin eikä töihin. Pariskunnan kuusivuotias lapsi oli hoidossa kahden viikon rupeaman ajan.
Suomen ensimmäisen Idols-laulukilpailun vuonna 2004 voittanut Hanna on yksi uuden kauden artisteista. Rumpalina työskentelevä Risto kuuluu musiikkiohjelman vakituisiin soittajiin.
”Kuvauspäivät olivat 16-tuntisia, ja pitkälti teimme omia hommiamme. Mutta kun pääsimme muutamia kertoja olemaan kahden, olimme täysin keskenämme, kun lapsi ei ollut mukana”, Hanna kertoo.
Silloin he söivät aamiaista tai lounasta yhdessä tai karkasivat jäätelölle. Aika yksinkertaisia juttuja, Risto toteaa. Se riittää.
”Viihdymme niin hyvin toistemme seurassa, olemme aina viihtyneet”, Hanna lisää.
Se on näkynyt heidän suhteensa aikana vetovoimana, jota on ollut vaikea vastustaa.
”Laitamme päivän aikana toiselle vähintään jonkin meemin.”
Supersuosittu Vain elämää tunnetaan kohtauksista, joissa artistit rohkaistuvat puhumaan kipeistäkin kokemuksista uransa varrelta. Moni on kysynyt Hannalta ja Ristolta, miltä tuntui, kun kuvauksissa oli jatkuvasti paikalla myös oma pitkäaikainen kumppani.
Ei mitenkään erityiseltä, Risto vastaa.
”Olemme Hannan kanssa toistemme seurassa aina omia itsejämme, ehkä enemmän kuin missään muualla. Ja jos olemme muiden seurassa yhdessä, olemme silloinkin aidoimmillamme”, Risto miettii.
Pariskunta on lisäksi tottunut tekemään töitä yhdessä, ja heillä on enimmäkseen yhteiset ystävät.
”Joskus kuulee, että pari ei kesälomalla jaksa katsella toisen naamaa, kun he ovat olleet liian pitkään yhdessä. Niin ehkä käy, jos on erilliset elämät. Meistä taas tuntuu, että toisen pitkän työreissun aikana joudumme eri leveleille, koska arkemme alkavat erottua toisistaan. Mitä enemmän olemme yhdessä, sitä parempi meidän on yhdessä”, Hanna kertoo.
Olisi harvinainen tapaus, että toinen olisi lähtenyt aamulla jonnekin ja antaisi vasta illalla kuulua itsestään. He soittavat toiselle ensimmäisenä, jos jotakin sattuu ja pitävät yhteyttä ilman asiaakin.
”Vähintään laitamme päivän aikana toiselle jonkin meemin. Yhteys välillämme on aina jollakin tavalla olemassa”, Hanna sanoo.
”Hanna oli reipas ja hänellä oli hyvä tohotus päällä. Samanlainen hän on edelleen.”
Yhteys lähti rakentumaan ensitapaamisella.
Alkukeväisenä päivänä vuonna 2004 Risto odotteli Hannaa sovitusti tienposkessa ruuhkaisen väylän varressa.
Hanna kurvasi paikalle seitsenpaikkaisella Toyota Versollaan, ja hänelle ennestään tuntematon rumpali hyppäsi kyytiin. He ajoivat joitakin satoja metrejä Helsingin Kalliossa sijainneeseen nuhjuiseen kaljakuppilaan ja kippistivät tuopeilla yhteistyön alkamiselle.
Tällä tavalla Risto liittyi Hannan bändiin soittajaksi melkein heti Idols-voiton jälkeen.
Joidenkin ihmisten kanssa tulee oitis juttuun. Yhteinen tarina alkaa heti. Hanna oli Ristolle tällainen ihminen. Muistikuvat ensimmäisestä kohtaamisesta ovat kirkkaat.
”Hanna oli ennen kaikkea hirveän kiva. Hän oli reipas ja hänellä oli hyvä tohotus päällä. Samanlainen hän on edelleen. Ajattelin, että tuon kanssa tulen juttuun, että minä pidän sinusta”, Risto sanoo.
Ensitapaamisella Hanna puolestaan oli ennen kaikkea huojentunut. Idols oli 20 vuotta sitten valtava juttu, ja viimeistään kisan voittaminen toi Hannan kaikkien tietoon.
Se oli todella sekavaa aikaa, Hanna toteaa.
Ennen voittoaan hän työskenteli Lappeenrannan Puukeskuksessa trukinkuljettajana. Äkkiä piti hypätä pääkaupungissa suureen keikkabussiin tuntemattomien muusikoiden kanssa. Lähteä kiertämään maan esiintymislavoja suosittuna artistina.
”En tiennyt alasta mitään, enkä tiennyt, kehen voi luottaa. Riston nähdessäni minulle tuli turvallinen ja helppo olo. Meistä tuli saman tien hyviä kavereita.”
Risto pyyteli Hannaa kanssaan keikoille ja tutustutti tätä muusikoihin. Se oli alalle noviisina tulleelle Hannalle tärkeää myös ammatillisesti.
Nykyisin Hannaa työllistävät etenkin äänityöt, kuten dubbaukset ja äänikirjat. Hän on myös julkaissut uutta musiikkia ja keikkaillut. Edelleen Risto on hänen yhtyeensä rumpali.
Kesällä ja syksyllä Risto kiertää soittamassa myös esimerkiksi Egotripin ja Samu Haberin yhtyeen kanssa.
Kiireitä riittää. Viime vuodet Hanna on kaiken muun lisäksi opiskellut itselleen valkolakkia aikuislukiossa.
”Toivon, että saisin lakin keväällä 2026. Siitä mie en kuitenkaan ota paineita, sillä koulussa olo on miulle ennen kaikkea harrastus ja ilo.”
”Meillä on yhteys toisiimme. Siksi voimme tuoda haastaviakin asioita pöytään.”
Kaikkea ei pysty elämässä tyhjentävästi selittämään, tuskin ainakaan rakastumista.
Vielä häämatkallaan, yli vuosikymmentä ensitapaamisen jälkeen, Hanna ja Risto pohtivat, missä kohtaa heidän suhteestaan tuli muuta kuin ystävyyttä.
”Tämähän on hauskin mysteeri. Teimme paljon töitä yhdessä ja elimme symbioosissa keikkamatkoilla. Mutta emme tiedä, missä homma lopulta niin sanotusti eskaloitui suhteeksi”, Hanna sanoo.
Mutta kyllä kiintymisen toiseen tunsi ja huomasi.
”Olimme aina muka sattumalta samoissa paikoissa. Hakeuduimme toistemme seuraan myös työajan ulkopuolella”, Hanna sanoo.
Risto jatkaa: ”Oli siinä vetovoimaa.”
Sama voima heitä vetää edelleen toisen luo.
”Se ei ole hävinnyt mihinkään. Edelleen ajaudumme toistemme seuraan, vaikka olemme naimisissa”, Hanna pohtii.
Jos Risto vaikka lähtee keskellä päivää roudaamaan rumpuja treenikämpältä keikkabussiin, Hanna saattaa lähteä mukaan muuten vain. Yhteisellä automatkalla ehtii vaihtaa kuulumiset. Olla hetken toisen seurassa.
”Vihkipappimmekin sanoi, että tunnumme aina löytävän toisemme. Joku magneetti välillämme on aina ollut, ja me molemmat tiedämme sen”, Hanna sanoo.
”Yhtäkkiä en ollut enää millään tavalla relevantti artistina.”
Magneettikentän kestävyys on joutunut testiin pariin otteeseen.
Vuonna 2008 Hanna kyllästyi puljaamiseen, ovatko he yhdessä vai eivät. Hän halusi tehdä asian kerralla selväksi molemmille.
Kysymys kuului: kyllä vai ei?
Hän kutsui Riston luokseen illalliselle. Hannan ystävä Sanni lainasi näyttävää ”tissipaitaa” ja kehotti Hannaa pukemaan sen päälleen tärkeänä iltana.
Näin illasta kerrotaan Hannan tuoreessa elämäkerrassa Elämä naurattaa, jonka Hanna kirjoitti yhdessä toimittaja Anu Räsäsen kanssa.
Muisto tissipaidasta ja ”ota tai jätä” -illallisesta naurattaa sekä Hannaa että Ristoa.
Oikeasti päätös oli vakava, ja illan päätteeksi myös selvä. Vuosien epämääräisemmän heilastelun jälkeen he päättivät alkaa seurustella. Toisen kanssa oli hyvä ja helppo olla.
Päätöksessä on heidän tarinalleen ominaisia elementtejä: jahkailun päättänyt valinta tuntui lopulta itsestäänselvyydeltä.
”Tuli olo, että tietenkin tämä menee näin. Hitto, mitä me olemme jaapailleet”, Risto sanoo.
Pian Risto muutti asumaan Hannan luo.
Vastaava tilanne koitti vuonna 2015. Pari ei ollut kriisissä. Väsyneitä he olivat kumpikin.
Hanna oli kokenut vuosien aikana muutamankin loppuunpalamisen. Ensiksi häntä oli revitty vuosikausia joka paikkaan. Hanna edusti Suomea Euroviisuissakin vuonna 2007, uransa kiireisimmässä kohdassa. Pikkuhiljaa kyselyjä ei enää tullut.
Risto tahkosi töitään tasaisella tahdilla.
”Monta vuotta on minulta usvan peitossa, lopulta myös sen takia, että kuumeisesti mietin, mitä alkaisin tekemään. Ikääkin tuli koko ajan lisää”, Hanna kertoo.
Yli kymmenen vuoden uran jälkeen omaa paikkaa ei tuntunut löytyvän musiikkimaailmasta.
”Yhtäkkiä en ollut enää millään tavalla relevantti artistina.”
Kun Risto kiersi eri kokoonpanojen kanssa keikoilla, Hanna oli paljon yksin kotona. Kävi pitkillä kävelyillä Siiri-koiran kanssa pitkin silloisen kotikaupunginosan Töölön katuja. Mietti elämäänsä ja mitä siltä halusi.
Eräänä aamuna Hanna ilmoitti Ristolle, että hän haluaa erota.
”Me oikeasti erosimme, kuudeksi tunniksi. Iltapäivällä totesimme, ettei tämä nyt ainakaan ole tilanteeseen se oikea ratkaisu”, Hanna sanoo.
Oivallus saattoi syntyä, kun kipeä asia oli ensiksi todettu ääneen.
”Tämä oli jälleen yksi selvä T-risteys. Kysymys kuului taas, menemmekö siitä eri suuntaan vai samaan suuntaan”, Risto sanoo.
Päätös jatkaa yhdessä tuntui samalla tavalla itsestään selvältä kuin seitsemän vuotta aiemmin. Se toi mukanaan uudenlaisia keskusteluja.
”Ryhdyimme ensimmäistä kertaa puhumaan, mitä yhdessä eläminen meille merkitsee. Olimme tehneet töitä yhdessä ja ajautuneet seurustelemaan. Aloimme miettiä, mitä se oikeasti tarkoittaa”, Hanna sanoo.
Ensin he tajusivat, että he haluavat muuttaa. Uuteen kotiin, joka olisi uusi molemmille.
He päätyivät Lauttasaareen, onnellisten saareksi sanottuun kaupunginosaan. Se tuntui pikkukaupungeissa kasvaneista heti omalta.
Seuraavan vuoden jouluna Hanna kosi Ristoa.
Se tapahtui Riston kotipaikkakunnalla Kuusankoskella, missä he olivat joulunvietossa Riston perheen luona. Joulupäivän illallisen jälkeen he lähtivät lenkittämään Siiriä. Kylänraitilla Hanna esitti kysymyksensä: menetkö kanssani naimisiin?
Siitä lähtien Risto on kutsunut tienpätkää heidän kihlatiekseen.
Ristolta Hanna on oppinut yhden tärkeimmistä opeistaan. Se kuuluu niin, että epävarmana haluistaan ja toiveistaan kannattaa ensiksi miettiä, mitä ei ainakaan halua.
Näin Risto neuvoi Hannaa, kun tämä oli ensimmäisen kerran saanut diagnoosin loppuunpalamisesta vuonna 2013.
”Kysymys rajaa huonot vaihtoehdot pois, mikä on jo aika paljon”, Risto selittää.
Jos sanoo aina kyllä, homma menee aivan hutiin, Hanna myöntää. Hän on päässyt soveltamaan viisautta.
”Nykyään osaan sanoa kivalta kuulostavalle mutta liikaa kuormittavalle asialle, että ei kiitos, ja se on aika kiva fiilis.”
Riston mielestä he ovat oppineet asioita ennen muuta yhdessä. Tärkeintä on ollut oppia puhumista.
Aiemmassa kodissa ei ollut väliovia. Vihaisena piti sanoa toiselle, että nyt paiskaisin oven, jos voisin, pariskunta muistelee ja nauraa. Oikeasti he riitelevät harvoin, koska puhuminen sujuu.
”Meillä on keskustelun taito ja lisäksi yhteys toisiimme, ja voimme siksi molemmin puolin tuoda haastaviakin asioita pöytään. Tunnen, että konfliktia ei tarvitse pelätä”, Risto sanoo.
Jos vaikka perheen piti olla yhdessä lomalla, mutta Ristolle tuleekin töitä, asian voi nostaa reippaasti keskusteluun.
”Olen monta kertaa antanut sinulle krediittiä siitä, että onpa hienoa, mitä suhtauduit asiaan, jota minua jännitti kertoa”, Risto sanoo Hannalle.
Mallia keskusteluista on Ristolle näyttänyt vanhempien parisuhde. Kotoa Risto sai opin, että kaikesta voi puhua.
Hannan perheessä kasvoi kolme tytärtä, joiden kanssa äiti oli kotona. Isä teki tehtaalla kolmivuorotyötä.
”Iskä ei ollut paljon kotosalla, äiti teki melkein kaiken.”
Hanna on huomannut itsessään pärjäävän naisen syndrooman. Se lienee juurisyy myös monille loppuunpalamisille.
”Mie oon huono ottamaan apua vastaan. Synnyin 1980-luvun Suomeen, länsimaiseen yhteiskuntaan. Täällä on henki, että me naiset pärjäämme, ja tykkään siitä. Mutta se menee myös överiksi äitien metatöinä ja väsymisenä. Omankin äitini asenne oli, että apua ei edes pyydetä, kaikki vain tehdään itse. Sieltä se minullekin kumpuaa.”
Pitkälle aikuisuuteen Hanna kuvitteli, että tasa-arvon nimissä hänen täytyy tehdä kaikki, koska pystyy kaikkeen.
”Tämä ajatuksen kanssa minulla on iso opetteleminen. Risto on saattanut huomauttaakin minulle, että hän osaa vaikka isänä tehdä ihan samoja juttuja kuin minä äitinä.”
Hanna yrittää opetella sanomaan omia tunnelmiaan paremmin ääneen.
”Olen aiemmin pitänyt asiani visusti itselläni. Nyt opettelen sanomaan, että minulla on paha mieli tai huono aamu.”
Tärkeintä Hannalle on saada kuulla, että Risto vastaa: ei se mitään, kyllä me pärjäämme.
”Rakastan Ristossa sitä, että hän löytää tavallisesta arjestakin juhlan aiheita.”
Käytännöllisyys on Hannan ja Riston rakkauden kieli.
”Olemme molemmat tosi ratkaisukeskeisiä ihmisiä. Harvoin jäämme tuleen makaamaan. Siitä on apua puolin ja toisin”, Hanna sanoo.
Kun Hanna paloi ensimmäisen kerran loppuun, Risto tyhjensi oitis omankin kalenterinsa ja osti heille kolmen viikon kaukomatkan.
Koronapandemian sulkiessa Suomen Risto rupesi kokkaamaan. Hänelle on ominaista tallentaa netissä bongaamiaan reseptejä kuvakaappauksiin ja fiilistellä ruokia etukäteen.
”Rakastan Ristossa sitä, että hän löytää tavallisesta arjestakin juhlan aiheita: jes, löysin täydellisen sitruunakanan ohjeen, tästä tulee varmasti tosi hyvää. Taito osata elää hetkessä kertoo terveestä mielestä”, Hanna miettii.
Risto arvostaa Hannassa eniten juuri käytännönläheisyyttä. Hanna ei jää odottamaan viidettätoista päivää vaan tarttuu toimeen heti, Risto kiittää.
”Minä mietin kotona, pitäisikö vaatehuone joskus järkeistää. Silloin Hanna on jo netissä katsomassa, millainen vaatekaappi tilataan.”
Hanna tekee päätöksen vaikka muutosta parhaimmillaan päivässä.
”En tiedä, onko taustalla jokin trauma vai luontoni, mutta en halua lykätä tärkeitä goaleja pitkälle tulevaisuuteen ja pettyä, kun ne eivät toteudukaan”, hän miettii.
Toisaalta myös spontaanius yhdistää heitä. Risto saattaa tulla iltapäivällä hakemaan Hannaa kyytiinsä mustalla autolla, kun aamulla hän lähti kotipihasta valkoisella.
Värillä ei ole väliä. Etupenkillä vaihdetaan kuulumiset.
