Tuli ero, työ vaihtui ja äiti kuoli, mutta Hanna Antti-Poika päätti vain selviytyä: ”Ajoin itseni ylikuormitustilaan”

Helsinkiläinen Hanna Antti-Poika, 46, on hyvinvointi- ja mentaalivalmentaja. Hänen perheeseensä kuuluu 16-vuotias poika ja viisivuotias Tami-koira:

Kymmenisen vuotta sitten elin mentaliteetilla ’eteenpäin, sanoi mummo lumessa’. Kohtasin monia vastoinkäymisiä, mutta päätin aina selviytyä.

Äitini sairastui keuhkosyöpään ja menehtyi. Samana vuonna erosin puolisostani lapsemme ollessa vasta kolmivuotias. Olin juuri siirtynyt vaativasta työstäni Helsingin pörssissä personal traineriksi.

Olin umpiväsynyt, hiukset putoilivat päästäni ja palelin jatkuvasti. Painoa tuli yhtäkkiä kymmenen kiloa lisää. Kun yritin lähteä lenkille, jalkani tuntuivat lyijynraskailta.

Minulla todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta. Elämässäni oli liikaa kaikkea, ja ajoin itseni ylikuormitustilaan.

Lopulta ymmärsin kysyä itseltäni, miten voin ja mitä tarvitsen voidakseni paremmin. Vastaus oli: armollisuutta.

Niinpä omistin kokonaisen vuoden unelle. Aiemmin olin laittanut kellon herättämään kuudelta ehtiäkseni aamulenkille ja maksimoidakseni tehokkuuteni. Aloin mennä nukkumaan kymmeneltä ja nukkua niin kauan kuin unta riitti.

Olin ennen ajatellut, ettei treeni ole treeni, jos en juokse tuntia tai ui kilometriä. Todellisuudessa ­rättiväsynyt kehoni kaipasi jotain muuta kuin puolimaratoneja ja raskaita salitreenejä. Kouluttauduin pilatesohjaajaksi, tutustuin lempeämpään kehonpainoharjoitteluun ja vaihdoin juoksun kävelyihin.

Otin tavaksi venytellä tai tehdä lyhyen pilatesharjoituksen päivittäin ja innostuin jumppapallosta ja tasapainolaudasta. Jos parikymppisenä ryhtini oli kuin gorillalla, nykyään seison suorassa.

Sairastuttuani aloin miettiä tarkemmin syömisiäni. En karttanut enää hiilareita vaan uskalsin syödä tarpeeksi. Söin viisi kertaa päivässä: aamulla kaurapuuroa ja marjoja, pääaterioilla paljon kasviksia, proteiiniksi kalaa tai kanaa ja kylkeen täysjyväriisiä, pastaa tai bataattia.

Ajattelen, että herkut kuuluvat hyvään elämään, enkä päätä etukäteen, milloin herkuttelen. Syömme lapseni kanssa jätskit vaikka aurinkoisen päivän kunniaksi.

Vaikka lääkäri antoi ymmärtää, että kilpirauhasen vajaatoiminnan myötä painoni on pysyvästi noussut, toisin kävi. Painan nykyään saman verran kuin ennen sairastumistani. Uskon, että tahdin hidastaminen auttoi ja se, että opin kuuntelemaan kehoani.

Olen opetellut kehoni kuuntelua myös kantapään kautta. Neljä vuotta sitten tein liikaa töitä ja ajoin itseni jälleen uupumukseen. Minulla oli jatkuvasti lämpöä, hengittäminen oli vaikeaa ja pyörrytti. En ymmärtänyt, että mielekäskin työ voi uuvuttaa, jos sitä tekee liikaa. Opettelin vetämään rajat työn ja vapaa-ajan välille.

Koirastani tuli puolivahingossa mindfulness-valmentajani. Kun koira pysähtyi lenkeillä nuuskimaan, keskityin kuuntelemaan ja katselemaan ympäröivää luontoa. Se rauhoitti ylikierroksilla käyvää hermostoa ja mieltä.

Myös älysormuksesta on ollut apua: jos leposykkeeni on korkealla tai syvän unen määrä jää vähäiseksi, tiedän, että päivällä pitää jättää aikaa rauhoittumiselle. Harrastan mukameditaatiota eli istun hengittelemässä kymmenen minuuttia tai rauhoitun lukemaan kirjaa teekupposen kanssa. Pienillä lepohetkillä on iso merkitys uneen.

Nykyään pidän huolen, että elämässä on riittävästi hömpöttelyä: käyn ystävän kanssa kahvilla tai ihastelen kauniita asioita ympärilläni ja otan niistä kuvia.

Niin kliseistä kuin kiitollisuuspäiväkirjan kirjoittaminen onkin, se on auttanut huomaamaan elämän pienet hyvät hetket, kuten ystävällisen naapurin, joka avaa oven. Hyvään keskittyminen on lisännyt onnellisuuttani.”

Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 12/2023.