Onneksi otit tuon puheeksi itse”, ystävä huokaisi huojentuneena.

Evelina oli juuri kertonut, että tahtoisi hakeutua ADHD-testeihin. Vuosia aiemmin diagnoosin saaneen ystävän piirteet ja haasteet kuulostivat ihan liian tutuilta. Lääkäri oli pian asiasta yhtä mieltä: Evelinalla oli ADHD, joka oli oireillut lapsuudesta saakka.

Prosessi ei jäänyt siihen. Vielä mullistavampaa oli tulossa. Pari vuotta sitten saatu ADHD-diagnoosi ei nimittäin yksin onnistunut selittämään, miten hankalilta monet muille arkiset asiat olivat aina tuntuneet Evelinasta. Hän jatkoi perusteellisiin autismitesteihin, joissa haastateltiin myös läheisiä. Tuntien tutkimusten tuloksena lääkäri vahvisti tämänkin epäilyksen: kirjolla, ehdottomasti.

Kuten monelle aikuisiällä autismidiagnoosin saaneelle, lääkärin sanat olivat Evelinalle ennemmin helpotus kuin sokki: palaset loksahtelivat urakalla paikoilleen, ja koko menneisyys näyttäytyi hetkessä uudessa valossa. En olekaan laiska, kun unohdan maksaa laskut. En olekaan tyhmä, kun en tunnista kaikkia ilmeitä ja tunteita. Naisten flirttailu? Ei hajuakaan. Torjutun miehen hiljainen raivo? Ohi meni.

Enää ei tarvinnut piilotella ja survoa olemistaan neurotyypillisten lokeroon. Evelina alkoi kunnioittaa aisti­herkkiä tarpeitaan, niitä hassujakin: vaatteiden laput on leikattava pois, koska niiden tuntu iholla on sietämätön. Kesähelle on ajatuksena ihana, mutta kokemuksena tuskainen. Syöminen ei ole helppoa, kun valtaosa ruuan tekstuureista aiheuttaa kuvotusta. (Ei ruotoja, säikeitä, sitkeyttä, yllätyksiä.)

”Nykyään minulla on jääkaapissa muutamia itselleni sopivia turvaruokia ja aina paljon juotavaa lempilimusta makuvesiin. Tunnistan kolajuoman sen kanelin tai porkkanan nyansseista. Hampaat harjaan lasten persikanmakuisella tahnalla, koska hammastahnan maku on aina ällöttänyt minua. Minulla on liiankin tarkka haju- ja makuaisti.”

Myös ajatus yhdeksästä viiteen -arjesta tuntuu Evelinalle mahdottomalta, koska hän tarvitsee tavallista enemmän aikaa sosiaalisesta kuormituksesta palautumiseen. Artistina hän pitää huolta, että kalenterissa on typötyhjiä päiviä tasapainottamassa hektisiä kausia.

”Tiedän, että olen onnekkaassa asemassa, sillä voin räätälöidä elämääni itselleni sopivaksi.”

Kaikista tärkeintä autismidiagnoosissa oli kuitenkin ymmärtää itseään ja kokemustaan elämästä paremmin.

”Minulla on aina ollut sellainen olo, että elän vähän eri planeetalla kuin muut ihmiset. Nykyään sillä tunteella on selitys ja nimi. Tietysti myös vähän harmittaa, että on kuunnellut 28 vuotta, että sopeudu ja tsemppaa. Mutta enää ei tarvitse.”

Tuleeko kukaan? Teininä Evelina ei tahtonut järjestää kotibileitä, koska ei tiennyt, tulisiko juhliin ketään. Hänellä oli muutama luottokaveri, mutta hän ei ollut kenellekään ”the bestis” – se symbioottinen paras ystävä, jota jenkkileffat tykittivät silmille. Sitä paitsi Evelina oli joillekin liikaa: hän pukeutui, miten tahtoi, eikä osannut peitellä tunteitaan. Se kostettiin kiusaamisena.

”Kouluvuosiani määritti ulkopuolisuuden tunne, joka tuntuu merkittävämmältä kuin varsinainen kiusaaminen. Tajuan vasta nyt, että harvat ystäväni olivat neuroepätyypillisiä hekin. Ruokalassa istuin sinne, missä oli tilaa. En koskaan kuulunut tiiviisiin jengeihin tai koulun kermaan. Ulkopuolisuus on kasvattanut resilienssiäni.”

Evelina kertoo kantavansa tiettyä ulkopuolisen identiteettiä matkassaan vieläkin. Aikuisiällä se ei tunnu enää yhtä pahalta. Ennemmin se kertoo, että Evelina päästää ihmisiä valikoivasti lähelleen. Heitä ei ole megamäärää, mutta ihan tarpeeksi. Enää ei tarvitse pelätä, että kukaan ei tulisi juhliin. Siksi Evelina uskalsi järjestää pari vuotta sitten ensimmäiset synttärikutsut pariinkymmeneen vuoteen: red velvet -kakkua, suklaakuorrutettuja mansikoita, Pleikkarin peluuta.

”Tajusin vihdoin, että minulla on lupa tehdä ihan mitä haluan. Siksi ilmoitin jo kutsussa, että juhlat kestävät kuudesta kahdeksaan. Muut voivat halutessaan jatkaa baariin kreisibailaamaan, mutta minä jään kotiin. Piste. En ole se tyyppi, joka tuntee fomoa. Lähden aina juhliin autolla, jotta pääsen pois heti, kun haluan. Se on turvapaikkani.”

Evelina tietää, että tosiystävät ymmärtävät häntä. Ja jos eivät ymmärrä, sekin sopii hänelle.

”En ripustaudu ihmissuhteisiin pakonomaisesti. Minusta on ihan ok, että joskus ystävyydet päättyvät. Silloin lähdetään eri suuntiin ja kiitetään yhteisestä ajasta.”

Kuivasampoota, lisää kuivasampoota ja kiristävä nuttura, joka aiheutti taas kerran päänsäryn.

Evelina istui viime vuonna lennolla Disneylandista takaisin Suomeen, kun hänen mittansa täyttyi. Hän oli tapellut koko reissun ajan pitkän polkkatukkansa kanssa ja tajunnut, että hän ei kestänyt kuontaloa auki, mutta ei kiinnikään. Miksi ihmeessä ei leikkaisi vain kaikkea pois? Ajatus oli käynyt mielessä ennenkin, mutta nyt se oli enemmän kuin villi idea. Evelina ilmoitti luottokampaajalleen ja ystävälleen Saara Sarvakselle, että oli tosissaan: kaikki pois.

”Saara leikkaa hiuksiani minun luonani tai kotonaan. Se on luksusta! Sillä kertaa hän sitoi polkkani kolmelle pikkuponnarille ja antoi minun ensin leikata ne lyhyiksi. Sitten ajettiin loput pois ja värjättiin koko pää blondiksi. Kuvasimme tempusta videon.”

Uusi tukkatyyli voi kuulostaa pikkujutulta, mutta on kaikkea muuta – etenkin, jos hiuksia on jäljellä enää milli.

”Siili on kehittänyt kehosuhdettani. On turha arpoa, oliko sen leikkaaminen virhe vai ei. Tyylini vihaaminen ei saa tukkaa kasvamaan nopeammin takaisin. Sama pätee muuhun vartaloon: itseinho ei muovaa kehoa mihinkään suuntaan.”

Evelina törmäsi uuden tyylin myötä karuihin havaintoihin: laittautunutta, klassisesti naisellista naista palvellaan vaatekaupassa hyvin, meikitöntä, hupparisiilipäätä ei niinkään. Raitiovaunussakin viereinen penkki jää useammin tyhjäksi.

”Minun perusilmeeni saattaa olla myrtsi, vaikka botox onkin vienyt otsalta rypyt. Liitän silti uudet asenteet erityisesti hiuksiini. Ennen sain pitkillä kutreillani tai kivoilla mekoillani paljon anteeksi. Se on aika ankea kuva kulttuuristamme!”

Kuvista puheen ollen, myös Evelinan julkaisujen Instagram-kommentointi muuttui, kun hän pätkäisi tukkansa.

”Miesten kuumis-kommentit vähenivät ja jotkut seuraajat lopettivat ne kokonaan. Se oli jännittävä huomata. Hirveää, mutta totta: maailmamme perustuu yhä odotukselle siitä, että naisilla on pitkät hiukset. Tietynlainen ulkonäkö avaa ovia.”

Se ei tarkoita, että Evelina aikoisi kasvattaa paniikissa pitkän tukan takaisin tai edes polkan.

”Minulla ei yksinkertaisesti ole enää hirveän montaa fucks to give. Näytän siltä, miltä haluan, ja oloni on ihan yhtä feminiininen ilman hiuksiakin. Mutta yhtä vapaasti testailen lavalla peruukkeja, jos siltä tuntuu. Hiukset ovat vain asuste, jolla voi leikitellä.”

Rohkea hiusmalli ei tarkoita, että Evelinalla olisi joka päivä rohkea ja itsevarma olo, vaikka häntä usein sellaisesta ihaillaankin.

”Minulla on hyviä ja huonoja päiviä, ihan niin kuin kaikilla.”

Ei, ei ja ei. Evelina tietää, että ein voimasta puhutaan paljon. Mutta puhutaanko siitä vieläkään tarpeeksi? Kun oppii sanomaan ei, ei sulje ovia itseltään, vaan avaa niitä. Rajojen vetäminen tuo uutta tilaa.

”Tiedän kuitenkin, että ein sanominen kuulostaa niin paljon helpommalta kuin se on! Minäkin vasta harjoittelen sitä. Mutta olen kehittynyt valtavasti.”

Ennen oli toisin. Vuosikausiin Evelina ajatteli, ettei hänellä ollut oikeutta kieltäytyä oikeastaan mistään.

”Urani alussa minulle hoettiin liiankin painokkaasti, miten onnekas olin”, hän muistelee.

”Muistettiin aina muistuttaa, että tilalleni riittäisi tulijoita, ja että jos keikan perui sairastumisen vuoksi, seuraavaa buukkausta ei välttämättä tulisi. Kyllähän nuorena jaksaa!”

Ei aina jaksa: silloin kihartaa hiuksiaan ennen promo­videon kuvausta itkien ja peittää meikillä kyynelraidat poskilla. Evelina vinkkaa, että sekin video löytyy yhä netistä.

”Siltä näkee, että olisin missä tahansa mieluummin kuin kameran edessä.”

Pitkään Evelina ylläpiti silti itsekin tarinaa itsestään vahvana, määrätietoisena naisena, jota ei edes yritetty ohjailla tai tunkea muotteihin.

”Mitä vielä! Kyllä yritettiin. Välillä onnistuttiinkin! Oppirahoja, I guess.”

Nyt oppirahat on maksettu, ja Evelina uskaltaa sanoa palavereissa, että antaa vain muutaman haastattelun ja työskentelee vain luotetun lempitiiminsä kanssa. Hän pitää vapaapäivistä ja studiosessioista kiinni, eikä se ole diivailua.

”Artisteilla on tapana lykätä lepoa ja hokea, että tämän levyn, tai tämän kiertueen, jälkeen helpottaa. Tammikuussa lomaillaan sitten. Oikeasti sen voimalla ei tarvitse jaksaa.”

Evelina on kokeillut – eikä metodi toimi.

”Kroppani kertoo sairastumalla, että tarvitsen breikin. Siihen saakka ei kannata odottaa. Eikä ole hyvä huomata, että haaveilee joutuvansa auto-onnettomuuteen, jotta saisi levätä. Kauhea fantasia ei ole merkki siitä, että ei haluaisi elää, vaan että ei halua elää enää näin.”

Evelinan kanssa on turha visioida mummovuosia. Hän ei ole koskaan osannut kuvitella itseään vanhana. Oikeastaan Evelina ei tahdo kurkistella edes viiden vuoden päähän. Välillä hän potee siitä syyllisyyttä, kun muut latelevat polleasti viisivuotissuunnitelmiaan ja eläkeunelmiaan.

”Saavutuspainotteinen yhteiskunta on minulle vieras, vastenmielinenkin juttu. Pitäisi grindata, kouluttautua korkeammalle, saada koko ajan aikaan. Artistina on helpottavaa, että muut voivat suunnitella tulevia vuosia puolestani. Kyse ei siis ole pahasta levy-yhtiöstä, joka päättää puolestani vaan auttaa parhaansa mukaan. Se on heidän hommansa, joka on minulle korvaamatonta.”

Evelina taas on oppinut hyväksymään, että hän katsoo elämää eteenpäin hetki ja viikko kerrallaan. Se riittää. Eikä unelmien tarvitse olla pilvenpiirtäjän kokoisia ollakseen arvokkaita. Juuri nyt niitä on kolme. Ensinnäkin: huoltaa pitkään vihoitellut selkä kuntoon.

”Kuulostaa hassulta, mutta tavallaan opettelen seisomaan uudelleen. Perusasia, mutta aika merkittävä sellainen.”

Ja ne kaksi muuta?

”Haluaisin snorklaamaan. Ja adoptoida kissan.”

Juttu on julkaistu Trendissä 7/2023.