Kun Eve Risto poisti Instagram-tilinsä, tutut loukkaantuivat – tästä syystä hän aloitti digipaaston

Ensimmäinen vaihe oli kieltäminen, niin kuin se usein riippuvuudessa on.

Selityksiä minulla riitti. Kyllä, googletin jokaisen mielessä käväisevän nippelitietokysymyksen välittömästi, mutta kaikkihan niin tekevät.

Kyllä, ruutuaikani oli pahimmillaan kuusi tuntia päivässä, mutta minähän teen puhelimella myös töitä! Kyllä, ajatukset karkailivat kännykkääni myös niinä harvoina hetkinä, kun se ei ollut vieressäni. Niin, mutta kerran lomalla laitoin sen pois päältä kahdeksi päiväksi, eli ei minulla mitään ongelmaa ole.

Kännykkä oli aina läsnä, illalla viimeiseksi ja aamulla ensimmäiseksi. Se ilmestyi kerta toisensa jälkeen käteeni ilman, että edes ajattelin asiaa. Puheliton kävelylenkki metsässä oli niin iso uutinen, että postasin sen someen.

Lopulta havahduin siihen, miten paljon puhelimenkäyttöni oli alkanut ahdistaa minua. Tajusin myös, että kaikkien Instagramissa näkemieni huippumenestyjien sijaan olin sietämättömän kateellinen ihmisille, jotka loistivat somessa vain poissaolollaan tai jotka kertoivat huolettomina unohtavansa välillä puhelimensa kotiin.

Digitaalinen minimalismi oli alkanut siintää mielessäni paratiisina, jossa kaikki ongelmani ratkeaisivat. Sinne oli ikävä kyllä minun ruutulukemillani melko pitkä matka.

Diagnosoin itseni riippuvaiseksi vahvalla mututuntumalla. Nyt kuitenkin kysyin asiantuntijalta. Missä ongelmakäytön raja menee?

”Aika on yksi mittari, mutta se ei kerro kaikkea”, sanoo Mehiläisen päihdepalveluiden johtaja ja ylilääkäri Kaarlo Simojoki.

”Tutkimusten mukaan yli neljän tunnin ruutuaikaan päivässä liittyy jo riski ongelmakäytöstä.”

Hälytyskellojen tulisi soida, jos puhelimen selaamisen vuoksi jää jotain muuta tekemättä tai jos käyttöä ei saa lopetettua silloin kun on päättänyt.

Olennaista on tietysti myös, mihin ruutuaika kuluu. Joskus unohtuu, että teemme kännykällä välillä myös ihan järkeviä asioita.

”Hyötykäyttö ja ongelmallinen käyttö sekoittuvat usein keskustelussa”, Simojoki toteaa.

”On eri asia katsoa koko ajan sähköposteja siksi, että tekee oikeasti töitä, kuin siksi, että on koukussa sähköpostiin.”

Kaipaamamme dopamiiniryöppy voi löytyä yhdelle pelisovelluksesta, toiselle uutisvirrasta.

”Riippuvuus ei synny itse laitteeseen, vaan sisältöön, joka tuottaa meille mielihyvää tavalla tai toisella.”

Tiesin hyvin, mikä minut liimasi tunneiksi puhelimeeni. Siksi aloitin tervehtymisprojektini tekemällä jotain sellaista, mistä olin unelmoinut jo pitkään. Poistin Instagram-tilini kokonaan.

Ihmiset reagoivat niin kuin olisin kertonut luopuvani maallisesta omaisuudestani ja vetäytyväni luostariin. En ollut mikään influensseri, vaan innokas peruspostailija, jolla oli tuhatkunta seuraajaa. Ilmoitukseni keräsi heiltä hauis- ja itkuemojeja, onnitteluja rohkeasta päätöksestä, kahvikutsuja ja haikeita ”ikävä tulee, kunpa minäkin voisin” -viestejä. Muutamalle tuttavalleni somesta lähteminen oli henkilökohtainen loukkaus, ja sain kuulla asiasta viesteissä, joissa oltiin huolissaan milloin sosiaalisen ja milloin ammatillisen elämäni jatkumisesta.

Yhtäkkiä olin vapaa kroonisesta riittämättömyyden tunteesta ja tykkäyksien laskemisen taakasta. Fiilis oli voimaantunut ja kapinallinen.

Juhlin kuitenkin liian aikaisin. Pian kävi ilmi, että puhelimeni oli täynnä asioita, joihin koukuttua. Muutama viikko voitokkaan somesta lähdön jälkeen olin onnistunut addiktoitumaan ainakin Pinterestiin, kirjasovelluksiin ja ääniviestien lähettelyyn.

Kehitin huomaamattani itselleni aina vain uusia syitä ottaa puhelin takaisin käteen.

”On todella helppo perustella itselleen, että miksi juuri nyt on hyvä hetki käyttää puhelinta”, Simojoki sanoo.

”Tutkimukset osoittavat, että jos puhelin on samassa tilassa, se on myös mielessä. Siksi suositellaan, ettei sitä tuoda esimerkiksi makuuhuoneeseen.”

Ratkaiseva muutos tapahtui, kun otin käyttöön Minimalist phone -sovelluksen. Se hillitsee riippuvuuttani tekemällä kännykästäni tylsemmän kuin koskaan. Kaikki kiva ja värikäs on poissa, ja niiden tilalla vain musta ruutu, lista tekstiä, viidentoista sekunnin (eli ikuisuuden) viiveellä avautuvia äppejä ja ärsyttävän tarkkanäköisiä kysymyksiä, kuten oletko varma, että haluat avata nyt sähköpostisi?

Kerran kokeilin myös Cathy Pricen How to break up with your phone -kirjan suosittelemaa vuorokauden digipaastoa, jonka aikana myös läppärini oli kaapissa jäähyllä. Ruuduton viikonloppu omissa oloissani jännitti, mutta sujui lopulta hyvin kirja- ja lehtipinon keskellä loikoillen. Välillä mielessäni häivähti tosin epämiellyttävä ajatus. Enkö todella pysty olemaan yksin ilman, että kulutan jatkuvasti jotain sisältöä?

Digitaalinen minimalismi tuntuu minusta edelleen kaukaiselta ideaalilta, johon tuskin koskaan yllän. Ahdistus on kuitenkin poissa ja aivoton puhelimen vilkuilemiseni on – no, ainakin jo suhteellisen hyvin hallinnassa.

Olen lukenut muutamassa kuukaudessa enemmän kirjoja kuin parin viime vuoden aikana. Tunnen nykyään aitoa jomoa (joy of missing out) eli paitsi jäämisen iloa siitä, etten tiedä kaikkien tapaamieni ihmisten kuulumisia ja pidän yhteyttä pienempään, mutta läheisempään piiriin.

Retkahduksia varten minulla on anonyymi Instagram-tili, johon suhtaudun kuin ajoittaiseen roskaruoan mättämiseen. Joskus tuntikausien luupilla selaaminen on sitä parasta elämää.

Oikeasti olen tietysti yhä täysin riippuvainen puhelimestani. Kuten kaikki muutkin, tarvitsen laitetta päivittäin kaupungilla suunnistamiseen, bussilippuun, podcastien kuuntelun, matchalatten kofeiinipitoisuuden googlauksseen (noin 60–90 milligrammaa per annos) ja siihen, mitä varten koko kapistus aikoinaan kai keksittiinkin, eli yhteydenpitoon.

Ei siitä pääse mihinkään: pyöritän puhelimella edelleen arkeani. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin on tosin sellainen olo, että se ei pyöritä minua.

Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 03/2024.