Hanna: ”Joskus tuntuu, että somessa ärsyynnytään ihan koko olemuksestani. Saan paljon ikäviä kommentteja ulkonäöstäni ja naurustani.”

Sara: ”Tuntemattomilta ihmisiltä?”

Hanna: ”Kyllä. Eräskin laittoi viestin, että teeskentelen olevani suomenruotsalainen ja että naamani on oudon mallinen. Hän myös ennusti, että kun kaksoseni tulevat uhmaikään, elämäni ei ole enää niin kivaa. Olisiko hän voinut enää muuta keksiä! Kukaan ei sanoisi tuollaisia kenellekään kasvotusten.”

Sara: ”Ei sanoisi. Minä saan tosi paljon vihapuhetta ja häirintäviestejä, koska olen näkyvästi muslimi ja puhun paljon yhdenvertaisuudesta. Kerran eräs Facebookissa vihaviestejä lähetellyt mies laittoi minulle myös Whatsappissa sijaintietonsa, se oli outoa.”

Hanna: ”Ihanko totta? Minulla nousi ihan karvat pystyyn tuosta. Minä taas olen näennäisesti saanut liian helposti asioita, joita kiusaajillani ei ole. Se on kuin lupa vihata ja olla asiaton. Ja sitten on paljon sellaista, jota ei ymmärretä kiusanteoksi. Esimerkiksi kun leikkasin hiukseni lyhyiksi, ja ne sitten taas kasvoivat, joku kommentoi, ettei lyhyt tukka sopinut minulle ollenkaan.”

Sara: ”Tuollaista mikroaggressiota esiintyy somessa paljon. Minä olen saanut kuulla olevani kaunis huivipääksi. Tällaiset kommentit heijastavat niitä stereotypioita, joita pidämme naisen ulkonäölle sopivana.”

Lue myös: Miisa Asikaista haukutaan jatkuvasti somessa – nyt somevaikuttaja kertoo päiväkirjassaan, mitä tapahtui, kun hän yritti kuukauden ajan keskustella vihaajiensa kanssa

Hanna: ”Saan somekiusaamisesta ihan fyysisiä oireita. Joudun menemään vessaan, sillä minulle tulee tosi paha olo. Mieheni Joonas näkee jo kehonkielestäni, kun saan ikävän viestin. Taannun heti koulukiusatun rooliin ja torjun ensimmäisenä mieheni.”

Sara: ”Minussa se aiheuttaa eksistentiaalisia pohdiskeluja. Alan epäillä itseäni ja työtäni, ja mietin, joutuuko tyttäreni käymään läpi samoja asioita.”

Hanna: ”Jos elämässäni on muita vastoinkäymisiä, lapset sairastavat tai olen uupunut, ikävä kommentti voi horjuttaa pahasti. Somessa kukaan ei voi tietää, millaisessa tilanteessa viesti tavoittaa vastaanottajan.”

Sara: ”Minä poistan heti ikävät kommentit ja blokkaan niiden lähettäjät.”

Hanna: ”Jäävätkö ne silti mieleen?”

Sara: ”Ennen jäivät, ne vaikuttivat herkemmin.”

Hanna: ”Myös minun ensimmäinen reaktioni on ollut poistaa viestit, mutta sitten päätin alkaa tehdä somekiusaamista näkyväksi. Kerroin taannoin Instagramissa erään vanhan rouvan palautteesta, jonka mukaan ratsastan ex-mieheni nimellä. Siihen reagoitiin tosi kannustavasti.”

Sara: ”Yhteisön tuki on yhtä tärkeää somessa kuin oikeassa elämässäkin.”

Hanna: ”Niin on. Olin jo kerran tapaamassa yhden kiusaajani kasvotusten, kun oli ilmennyt, että hän kärsi lapsettomuudesta ja häntä oli kirpaissut se, että minulla on kolme lasta. Ystäväni ylipuhuivat minut ideasta. Ei kenenkään tarvitse olla terapeuttina kiusaajalleen.”

Sara: ”Ei tarvitse.

Hanna: ”Ja vaikka saan paljon someyhteisöltäni kannustusta, yksi ikävä palaute voi pilata päivän.”

Sara: ”Niin, ihminen haluaa aina tietää syyn kiusaamiselle. Esimerkiksi jos joku ei vaikkapa halua tehdä kanssasi töitä, koska olet nainen, voit ymmärtää, että syy liittyy seksismiin. Mutta jos toinen kommentoi valintojasi ja elämääsi, silloin voi alkaa kyseenalaistaa osaamistaan tai identiteettiään.”

Sara: ”Se, että somessa mennään usein henkilökohtaisuuksiin, kertoo yleensä tiedon puutteesta. Silloin ei osata argumentoida, vaan aletaan kommentoida henkilöä. Lauma-ajattelu ajaa myös stereotyypittelemään ihmisiä heidän taustansa tai ulkonäkönsä perusteella. Ja totta kai se on keino satuttaa ja luoda toiselle pahaa oloa.”

Hanna: ”On vaikea ymmärtää, miksei silloin katso peiliin ja yritä ymmärtää, miksi joku herättää niin paljon raivoa. Jos joku vaikka avautuu masennuksestaan tai pukeutuu paljastavasti.”

Sara: ”Somessa heijastuu käsityksemme siitä, mikä on hyväksyttävää. Rasismi ja seksismi ovat rakenteissa. Se näkyy siinä, miten asioista uutisoidaan, millaisia termejä käytetään ja millaisia narratiiveja eri väestöryhmistä kerrotaan. Ne heijastavat tiedostamattomia ennakkoluuloja siitä, että joku poikkeaa normista. Nämä asenteet ruokkivat myös kiusaamista somessa.”

Hanna: ”Kaikki lähtee siitä, miten me aikuiset keskustelemme. Julkinen keskustelu on niin rumaa. Ja miten paljon arvostelemme muiden ulkonäköä, katsomme Linnan juhlia ja kommentoimme naisten alleja.”

Sara: ”Ainahan naisten pukeutumista on kommentoitu akselilla liian paljastavaa tai liian peittävää – ja se taas heijastaa sukupuolten välisiä valtarakenteita.”

Hanna: ”En ymmärrä ajatusta siitä, että kiusaamista pitää kestää, jos tekee julkista työtä.”

Sara: ”Jep, ihan samat käytöstavat pätevät digitaalisessa maailmassa kuin oikeassa maailmassakin.”

Hanna: ”Jos meidän pitäisi sietää sitä, silloinhan meidän lastemmekin pitää sietää sitä. Lapsuuden kiusaamiskokemusteni takia näen heti, jos jotakuta kiusataan. Minä kestin sen, mutta kaikki eivät kestä. Selviämistä ei voi jättää yksilön vastuulle.”

Sara: ”Ehdottomasti ei. Jotkut ovat tehneet itsemurhan nettikiusaamisen takia. Siihen on pakko puuttua eikä jättää nuoria yksin. Onneksi tästä puhutaan koko ajan enemmän, mutta pelkät tietoisuutta lisäävät kampanjat eivät riitä.

Yritykset ja organisaatiot ovat alkaneet miettiä, millaisilla työkaluilla tällaiseen voisi puuttua. Esimerkiksi TietoEvryn digitaalisiin ympäristöihin kehittämä The Polite Type -fontti on työkalu, joka vaihtaa haukkumasanat neutraaleiksi tai estää niiden käytön. Englanninkielisellä fontilla kirjoitettaessa esimerkiksi ’läski’ korjaantuu ’kurvikkaaksi’. Projekti toimii hienona aloitteena siitä, miten it-firmat voivat olla isossa roolissa siinä, että asetetaan peruskäytöstavat somekeskustelun ehdoksi.”

Hanna: ”Juuri niin! Ei se ratkea sillä, että kehotetaan laittamaan puhelin pois. Minä ainakin haluan olla somessa, ja se on myös työvälineeni. Kyllä siellä täytyy olla työrauha.”

Sara: ”Kiusaaminen vaikuttaa monen somekäyttäytymiseen paljon. Minä olen esimerkiksi lopettanut puhumasta uskonnosta teologisesta näkökulmasta, korkeintaan puhun enää arkielämästä muslimina.”

Hanna: ”Minäkin jätän usein ottamatta kantaa johonkin asiaan, sillä en jaksa seurauksia. Mutta se tekee kaikesta, mitä someen laittaa, vähän kädenlämpöistä.”

Sara: ”Tärkeintä on, että tietää rajansa. Jos tunnistaa, ettei pysty johonkin, ei ole pakko.”

Hanna: ”Kesällä opetin somessa, miten grillataan lihaa. Sain siitä sellaista kritiikkiä, että päätin pitää kuukauden tauon somesta. Kun taas avasin somen, ensimmäinen viesti oli mieheltä, jonka treffit olin kuulemma pilannut, kun en ollut vastannut hänen kysymykseensä, mitä hän voisi kokata. Jatkoin saman tien taukoa vielä kuukauden.”

Sara: ”Kun minulla on huonompi hetki elämässä, poistan kaikki someapit puhelimesta. Kesällä puhuin paljon #blacklivesmatter-liikkeestä ja rasismista työni takia. Kun samat teemat tulivat vastaan myös somessa, tarvitsin taukoa. Aktivistipiireissä moni kokee kuormittavana, ettei missään saa taukoa.”

Hanna: ”Mutta somekiusaaminen on muuttanut minua myös niin, että haluan vaikuttaa enemmän. Siksi olen päättänyt lähteä mukaan politiikkaan ja vaikuttaa myös sitä kautta kiusaamiseen. Kuntatasollahan päätetään kaikesta, alkaen varhaiskasvatuksesta ja koulutuksesta.”

Sara: ”Vau, tuo on tosi rohkeaa!”

Hanna: ”Niin, monet naiset tai vähemmistöt eivät uskalla hakea politiikkaan nettikeskustelun takia – tai edes ilmaista itseään somessa. Emmekö me menetä silloin kaiken, minkä eteen olemme tehneet työtä?”

Sara: ”Kyllä, menetämme monimuotoisuuden päätöksenteosta, ja työ, mitä olemme tehneet tähän asti, menee hukkaan.”

Hanna: ”Kaikilla on velvollisuus puuttua somekiusaamiseen ja näyttää, ettei kukaan ole yksin.”

Sara: ”Jos yksikin nousee sanomaan kiusaajalle vastaan, muut seuraavat.”

Hanna: ”Mutta jos muut eivät reagoi, tuntuu, että he ovat kiusaajan kanssa samaa mieltä.”

Sara: ”Kyllä. Rasistinen huutelu tuntuu hirveältä, mutta sivusta katsominen vielä pahemmalta.

Olin 16-vuotias, kun eräs mies räkäisi minua täydessä bussissa kasvoihin. Vaikeinta tilanteessa oli se, että kukaan ei tullut väliin. Se, että muut katsovat sivusta, on yhtä traumaattista kuin kiusaajan teko, ja sama pätee someen.”

Hanna: ”Ne, jotka saavat kiusaamisen loppumaan, ovat ihmiset kiusatun ympärillä. Niinhän se meni koulussakin: kun suosittu tyttö alkoi puhua sinulle, kaikki oli sovitettu.”

Sara: ”Yksilön tekojen lisäksi tärkeässä roolissa ovat organisaatiot, yritykset, ja somealustat luoneet tahot.”

Hanna: ”Niin, kaikilla tahoilla on sama vastuu, ettei vain katsota sivusta.”

Sara: ”Onneksi tietoisuus on lisääntynyt, ja nyt keinoja moni­muotoisuuden ja tasa-arvon lisäämiseksi etsitään monessa paikassa. Se, miten moniääninen meidän yhteiskuntamme on, näkyy suoraan somessa.”

Juttu on julkaistu Trendissä 10/2020.