”Nuorena koin paljon kehoon liittyvää häirintää ja ahdistelua. Ala-asteella luokan pojilla oli tapana ahdistaa yksi tyttö nurkkaan ja puristella tätä vuorotellen. Minulle kasvoi luokkani ensimmäisenä rinnat, ja jouduin silmätikuksi. Silloin näihin asioihin suhtauduttiin vähättelevästi, ja rakkaudesta se hevonenkin potkii -ajatusmaailma oli yleinen.

Olen tajunnut vasta viime vuosina, miten paljon nuorena kuullut kommentit esimerkiksi painosta ja rintojen koosta ovat vaikuttaneet minuun. Ajattelin pitkään, ettei minulla ole epävarmuuksia kehoni suhteen. Myöhemmin olen tajunnut, että olen vain uskotellut itselleni, etteivät kehonormit koske minua. Vanhoja kuvia katsellessani tajuan, että olen aina ajatellut, että kehossani on jotain vikaa.

Olen jättänyt menemättä saunailtoihin ja treffeille kokoni vuoksi. Kun olin Tinderissä, minun oli hirveän vaikea ajatella, että joku voisi oikeasti haluta tavata minut. Ajattelin, että minun pitää pahoitella sitä, miltä näytän.

Jossain vaiheessa haaveeni oli päästä töihin televisioon. Huomasin kuitenkin ajattelevani, ettei se ole mahdollista, koska lihavat eivät sovi sinne. Pitäisi olla hoikka, kaunis ja pitkätukkainen. Tai pitäisi olla koko ajan valmiina perustelemaan, miksi on ruudussa, koska poikkeaa normista. Lihavat naiset saavat usein hölmön hassuttelijan roolin. Siinä roolissa täytyy vääntää vitsiä ja nauraa ulkonäölleen, etteivät muut voi tehdä sitä.

Jos esiinnyn television ajankohtaisohjelmassa, voin olla varma, että saan sen jälkeen kommentteja ulkonäöstäni somessa. Minua kehotetaan pitämään parempaa huolta itsestäni. Tykkään pukeutua näyttävästi ja käyttää erilaisia turbaaneja ja räikeitä huulipunia. Jotkut kommentoivat, että luulenko voivani huijata niiden avulla katseen pois lihavuudestani.

Minulla on periaate, että yritän olla selittelemättä ulkonäköäni kenellekään. Olen uskaltautunut parin vuoden ajan julkaisemaan myös kuvia, joista olen epävarma, kuten uimapukukuvia. En tuo kuvatekstissä esiin lihavuuttani. Eihän ulkonäkönormeihin sopivienkaan tarvitse selitellä, miksi he ovat kuvissa uimapuvuissa.

Kun julkaisin ensimmäisen uimapukukuvani, sain kommentin: ’Mikä on sun painoindeksi, näytät sotanorsulta.’ Se tuntui pahalta. Nykyään saan paljon viestejä, että olen rohkaissut muita julkaisemaan itsestään esimerkiksi kokovartalokuvia.

Tulin äidiksi seitsemän vuotta sitten. En voimaantunut raskaudesta tai synnytyksestä, ja minun oli vaikea hyväksyä, että kehoni oli olemassa ainoastaan vauvaa varten. Raskausarvet, vatsan ihon roikkuminen ja jalan koon muuttuminen tuntuivat ylivoimaisilta asioilta. Ajattelin pitkään, että tulen olemaan ikuisesti ruma.

Äitiys vaikutti myös seksuaalisuuteeni. Synnytysten jälkeen kesti pitkään, että pystyin näkemään itseni seksuaalisena tai ajattelemaan harrastavani seksiä.

Minun on ollut muutenkin vaikea kuvitella, että kukaan voisi olla minusta seksuaalisesti kiinnostunut. Tähän on vaikuttanut varmasti se, että eroottinen kuvasto on yksipuolinen ja täynnä hoikkia ja kauniita ihmisiä.

Uskon, että jos on ankara itseään kohtaan muutenkin, on vaikeaa pitää itseään seksikkäänä. Oivalsin tämän, kun kävin viime vuonna seksuaaliterapiassa. Sain siellä käsiteltyä asioita, enkä enää sen jälkeen ole ajatellut, ettei seksi kuuluisi minulle. Minun on yhä vaikea pitää itseäni eroottisessa mielessä kauniina.

Vierastan ajatusta, että kaikkien pitäisi rakastaa itseään ja kehoaan. Se on hirveän vaikeaa, kun on ensin 30 vuotta opetellut vihaamaan itseään ja nimeämään asioita, joita pitäisi muuttaa. Siitä tulee suorastaan epäonnistunut olo. Ennemmin uskon, että meidän pitäisi hyväksyä toisemme sellaisena kuin olemme. Tarvitsemme tilaa erilaisille kehoille.

Kärsin pitkään siitä, että sosiaalinen mediani täyttyi kauniiden ja vammattomien ihmisten kuvista. Se, että kuvankaunis vaikuttaja julkaisee kuvan vatsamakkaroistaan, ei voimaannuta vaan on puhdasta vittuilua. Minulle on tärkeää löytää Instagramista tilejä, joiden kuvissa on erilaisia ihmisiä: karvaisia, eri-ikäisiä, erikokoisia.

Haaveilen siitä, että saavuttaisin kehorauhan. Haluan, että ajatukseni eivät pyörisi niin paljon sen ympärillä, miltä näytän, vaan sen ympärillä, mitä ajattelen. Olen opetellut esimerkiksi armollisempaa suhtautumista liikuntaan, mutta välillä päähäni ilmestyy ajatus siitä, että minun täytyy ilmoittautua crossfit-tunnille, jotta näyttäisin paremmalta.

En enää halua määrittää itseäni ulkonäköni kautta. Toivon, ettei ulkonäkö olisi enää tulevaisuudessa tärkein pääoma.”