Hintelä poika makaa sängyllä ja tuijottaa hämillään kattoon. 15-vuotias Lenni (Jere Ristseppä) on juuri saanut kuulla, että hänestä tulee isä. Tästä asetelmasta käynnistyy Selma Vilhusen ohjaama elokuva Hölmö nuori sydän. Se herättää monessa katsojassa kurkkua kuristavan kysymyksen.
Entä, jos tuossa olisi minun lapseni?
Selma Vilhunen tietää, että Kirsikka Saaren käsikirjoittama elokuva osuu arkaan paikkaan. Se muistuttaa, kuinka epävarmoja me kaikki lopulta olemme.
”Vanhemmuus on vain yksi monesta osa-alueesta, jossa moni tuntee itsensä yksinäiseksi. Elämässä tulee jatkuvasti eteen tilanteita, joiden edessä on vain tunnustettava, että taaskaan en tiedä, mitä pitäisi tehdä”, Selma pohtii.
Hänelle kävi niin elokuvaa kuvatessa.
”Kun tällainen nelikymppinen perheenäiti joutuu yhtäkkiä katsomaan maailmaa teinipojan ja miesten silmin, kyllä siinä tuntee olevansa vieraalla maalla. Onneksi nuoret näyttelijät auttoivat minua.”
Mutta mitä Selma sitten oppi miesten maailmasta?
”Ainakin sen, että meillä on Suomessa tällä hetkellä paljon miehiä, joilta puuttuu tulevaisuuden näkymä. Perinteiset työpaikat menevät alta ja uusilla aloilla vaaditaan jatkuvaa muutosta, jonka moni kokee ahdistavana. Se aiheuttaa turhautumista, joka purkautuu väärällä tavalla.”
Maahanmuuttovastaisuuden aiheuttamat lieveilmiöt ovat yksi tapa oireilla. Teema näkyy Vilhusen uudessa elokuvassakin.
”Minusta on surullista, että monet ihmiset vetäytyvät nykyään poteroihinsa ja lietsovat vastakkainasettelua. Meidän pitäisi yhdistää mieluummin voimat ja keskittyä oikeisiin ongelmiin, kuten vaikka ilmastonmuutoksen torjumiseen.”
Äiti oli pesunkestävä feministi
Vaikuttamisen palo syttyi Selmassa jo lapsena. Yksinhuoltajaäidin tytär pääsi kahdeksanvuotiaana mukaan Suomi-Kuuba-seuran järjestämälle solidaarisuusmatkalle Havannaan. Kun äiti oli päivisin muiden vanhempien kanssa töissä ananaspellolla, Selma leikki rannalla ja tutustui karibialaiseen elämänmenoon.
”Perheessämme oli itsestäänselvää, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia ja heikompiaan kuuluu auttaa. Äitini oli pesunkestävä feministi ja postilaatikostamme kolahti säännöllisesti Akkaväki-lehti”, Selma muistelee.
Iän ja kokemuksen myötä maailmankuva sai muitakin sävyjä ja Selma ymmärsi, että täydellistä aatetta ei olekaan. Äitinsä rohkeutta hän ihailee yhä.
”Äiti ei ole ikinä jäänyt sivustaseuraajaksi, vaan on uskaltanut tehdä isoja muutoksia myös omassa elämässään. Vaikka hän oli yksinhuoltaja, hän jättäytyi pois terveydenhoitajan työstään ja seurasi intohimoaan opiskelemalla taidemaalariksi.”
Luovuus näkyi Selmassakin varhain. Tampereella lapsuusvuotensa viettänyt tyttö viiletti kaupungilla salapoliisileikeissä ja keräsi kauppojen roskiksista kuitteja, jotka olivat kurkistuksia aikuisten maailmaan.
Kun c-kasetit mullistivat äänitemarkkinat, Selma alkoi nauhoittaa ystävänsä kanssa kuunnelmaa. Konsepti oli alusta asti selvä.
”Nyt tietysti huvittaa, että olemme jo kymmenvuotiaina pyörittäneet omaa parisuhdesarjaa. Muistan yhä nimenkin: Solmitaan suhteita”, Selma kertoo nauraen.
Lapsuus on jäänyt mieleen vapauden ja mielikuvituksen täyttämänä ajanjaksona.
”Nuorena olin koko ajan liidossa. Kiipeilin kavereiden kanssa puissa, rakastin tanssimista tai saatoin uida vaatteet päällä järven vastarannalle. Aikuisten seurassa ja isommissa porukoissa olin kuitenkin usein vetäytyvä. En viihtynyt huomion keskipisteenä.”
Ujous on seurannut Selmaa aikuisiälle saakka, mutta työ on opettanut esillä olemisen taitoja.
”Uskon, että meissä ihmisissä on vuosirenkaita samalla tavalla kuin puissa. Vaikka vanhenemme, sisällämme on yhä eri kerroksia, jotka pulpahtavat esiin tietyissä tilanteissa. Viisikymppisen naisen sisällä voi hyvinkin asua viisitoistavuotias tyttö.”
Isän kaipuu sävyttää elämää
Selma oli vain puolivuotias, kun hänen isänsä teki itsemurhan. Isä on elänyt mukana valokuvina ja kertomuksina, mutta minkäänlaista muistikuvaa Selmalla ei hänestä ole.
”Sielussani on ollut koko elämän ajan jonkinlainen kaipaus ja selittämätön aukko. Kyllä isän puuttuminen on vaikuttanut omalla tavallaan kaikkeen tekemiseeni”, hän arvelee.
Tytär ei halua ajatella, että isän teko olisi ollut määrätietoinen suunnitelma, jota hän olisi hautonut mielessään pitkään.
”Koen, että isän kuolema on ollut äkkinäinen tapaturma. Yhden onnettoman hetken onneton valinta, joka on vain sattunut osumaan hänen kohdalleen.”
Kun Selma oli 21-vuotias, äiti antoi hänelle aarteen, jonka olemassaolosta hän ei ollut tiennyt. Nuori isä oli kirjoittanut tyttärelleen ennen kuolemaansa nipun kirjeitä. Niissä isä kertoi seuraavan kesän lomasuunnitelmistaan: kuinka hän työntäisi Selmaa vaunuissa ja he viettäisivät mukavan piknikin meren rannalla.
”Oli hurjaa lukea isän tekstiä. Vaikka en ehtinyt koskaan tutustua häneen, kirjeissä oli jotakin tuttua. Välillä tuntui kuin olisin lukenut omia lauseitani, sillä niissä oli samantapaista kieltä ja rivien välistä pilkahtavaa huumoria. Se tuntui yhtä aikaa oudolta ja jännittävältä”, Selma muistaa.
Kirjeiden myötä Selma kertoo oivaltaneensa uutta myös itsestään. Oli helpottavaa, kun luonteenpiirteet löysivät yhtäkkiä geneettisen kodin.
”Nyt ymmärrän, miksi minulla on tietyissä asioissa niin äkkisyvä mielenmaisema. Isä oli samanlainen pohdiskelija.”
Kun Selma opiskeli 2000-luvun alussa Turun ammattikorkeakoulun taideakatemiassa, hän teki Pirjo Honkasalon vetämällä kurssilla lyhytelokuvan isän kirjeistä ja itse kuvaamistaan kaitafilmeistä. Syntyi Päivä isän kanssa -teos, josta Selma sanoo olevansa yhä ylpeä.
”Siinä kiteytyy niin moni asia. Tarina on samalla minun omakuvani.”
Niin kauan kaikki on hyvin, kun kukaan ei ole kuollut
Selma arvelee, että isättömänä kasvaminen on antanut erilaisen mittakaavan elämälle. Siihen, kuinka hän suhtautuu vastoinkäymisiin, onnistumisiin tai unelmien toteuttamiseen.
”Olen ryntäillyt aika pelottomasti joka suuntaan ja toteuttanut hetken mielijohteista putkahtaneita suunnitelmiani. Vastoinkäymisten kohdalla huomaan usein ajattelevani, että niin kauan kaikki on hyvin, kun kukaan ei ole kuollut.”
Käytännössä synkkien elämänvaiheiden kohtaaminen on toki oma lukunsa. Selmakin tunnistaa elämästään pimeät hetket, jolloin mieli on ollut niin jumissa, että positiivisten puolien etsiminen on tuntunut lähinnä teennäiseltä pilalta.
”En voi väittää, että uskoisin vastoinkäymisten jalostavaan voimaan. Ne ovat aina henkisesti raskaita ja vievät ihmisen voimavaroja. Oleellisempaa on, kuinka sieltä kuopasta ponnistaa ylös”, Selma arvelee ja tunnustaa itse hädän hetkellä turvautuvansa mielellään ystäviin.
”En ole myöskään koskaan pelännyt hyödyntää yhteiskunnan apua. Maksan oikein mielelläni veroja, jotta voin puolestani itse auttaa muita.”
Selma kaipasi tukea viisi vuotta sitten, kun perheen mystisten sairastelujen syyksi paljastui jokaisen asukkaan painajainen, kodin rakenteissa itävä homeongelma.
”Se on tietysti surullisinta, että sairastelu ei lopu asuntoa vaihtamalla, vaan homeelle altistuminen vaikuttaa terveyteen koko loppuelämän. Ilmassa on koko ajan pelko siitä, että seuraavasta koulusta, työpaikasta tai toimistosta löytyy hometta, joka tekee siellä olemisen mahdottomaksi. Saan oireita yhä todella helposti”, Selma kertoo.
Oli katastrofissa hyvätkin puolensa. Homekoti muokkasi Selman käsityksiä omistamisen ja materian suhteen.
”Se oli hyvin konkreettinen tapa opetella luopumista, sillä homeen takia jouduimme raahaamaan melkein koko omaisuutemme kaatopaikalle. Aluksi rakkaiden tavaroiden pois heittäminen suretti, mutta lopulta kokemus oli puhdistava. Oivalsin, että tulen aika pienellä tavaramäärällä toimeen enkä tarvitse ympärilleni isoa kotia.”
Teen elokuvia, vaikka kukaan ei katsoisi niitä
Opiskeluvuosinaan Selma luki kirjan, joka mullisti hänen käsityksensä elämän tarkoituksesta ja työn merkityksestä. Islantilaisen Halldór Laxnessin Maan valo kertoo omintakeisesta runoilijasta, jonka tärkeimpänä päämääränä oli tavoittaa maailman kauneus sanoin. Runoilija ei välittänyt, mitä muut hänestä ajattelivat.
”Silloin ymmärsin, että vaikka kukaan ei pitäisi elokuvistani tai edes kävisi katsomassa niitä, voin silti tehdä niitä. Rahaa se ei tuo, mutta ainakin saan silloin tehdä sitä, mitä rakastan”, Selma Vilhunen kertoo.
Selmalla ei ole taustallaan menestynyttä teatterisukua tai valmista suhdeverkostoa, mutta hän tiesi jo kuusitoistavuotiaana haluavansa elokuvaohjaajaksi. Lukion videokerho oli unelmalle viimeinen niitti.
”Minulla ei ollut suuria odotuksia menestyksen suhteen. Aloin vain tehdä elokuvia, koska tuntui kuin olisin niiden myötä viimein löytänyt kielen, jolla ilmaista itseäni.”
Pitkään Selma Vilhunen olikin elokuva-alalla suhteellisen tuntematon nimi, kunnes vuonna 2014 lyhytelokuva Pitääkö mun kaikki hoitaa räjäytti potin ja sai Oscar-ehdokkuuden. Vaikka voittoa ei lopulta tullutkaan, Selma nousi työryhmänsä kanssa ryminällä julkisuuteen. Nyttemmin Selma on myös Yhdysvaltain elokuva-akatemian jäsen.
”Oscar-ehdokkuus oli sellainen suut auki loksauttava, epätodellinen kokemus. Minun teki monta kertaa mieli nipistää itseäni ja kysyä, tapahtuuko tämä oikeasti”, Selma muistaa.
Komean avauksen jälkeen Tuffi Filmsissä työskentelevälle Selmalle on sadellut palkintoja tasaiseen tahtiin. Selman ohjaama Tyttö nimeltä Varpu -elokuva voitti Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinnon, ja hänet on palkittu Jussi-patsaalla Hobbyhorse Revolution -dokumenttielokuvastaan. Se kertoo keppihevosia harrastavista tytöistä.
”Kiitollisin olen siitä, että saan olla osa Tuffi Filmsin mahtavaa porukkaa ja toteuttaa tätä työtä niin lahjakkaiden ihmisten kanssa. Onnistumiset muistuttavat siitä, että olemme tehneet jotain oikein.”
Kahden miljoonan budjetilla tuotettu Hölmö nuori sydän on Selman toinen kokoillan elokuva. Panokset ovat nyt entistä kovemmat, ja Selma tunnustaa jännittävänsä kritiikkejä ja katsojalukuja.
”Ehkä sekin on vaikuttanut, että olen tehnyt viime vuosina niin paljon töitä. Välillä kotona iskee sellainen voimattomuuden tunne, että tekee mieli vain itkeä sikiöasennossa. Ymmärrän nyt, että olen pienen tauon tarpeessa.”
Leikkimisen kykyä ei saa kadottaa
Selma on raivannut kalenteriinsa tilaa tyhjille päiville ja joutenololle. Spontaaneille hetkille, jolloin on aikaa heittäytyä hyvän kirjan vietäväksi tai nauttia yhdessäolosta alakouluikäisen tyttären kanssa.
”Toivon, etten koskaan kadota leikkimisen kykyä. Se vaatii heittäytymistä mutta ruokkii luovuutta ja tekee elämästä mielenkiintoista. Oikeastaan parhaita ovat arkielämän tilanteet, joita olen mestari suurentelemaan ja dramatisoimaan joskus hulluuteen saakka”, Selma sanoo ja nauraa.
Herkullisia ihmissuhdekuvioita ja keskustelunaiheita Selma löytää usein myös sosiaalisesta mediasta, jonne hän eksyy toisinaan harhailemaan tuntikausiksi.
”Tunnustan olevani someaddikti. Yritän tietoisesti vähentää tietokoneen äärellä notkumista ja lukea tai urheilla enemmän, mutta karu totuus on, että Facebookissa minä päivittäin pyörin.”
Tänä syksynä vapaa-ajanviettotapoihin on tulossa muutos, sillä Selma on aloittamassa kitaraopinnot.
”Olen aina kadehtinut ihmisiä, jotka osaavat soittaa jotain soitinta. Se taito minulta on puuttunut, vaikka olen lapsesta saakka laulanut ja rakastan musiikkia.”
Selman mielestä elokuvissa ja musiikissa on paljon samaa.
”Molemmissa on kyse rytmistä ja tunteiden välittämisestä. Parhaimmillaan elokuvat toimivat musiikkiklassikon tavoin: niitä voi kuunnella ja katsoa yhä uudestaan, ja teoksesta voi löytää uusia sävyjä.”
Sama pätee elämään, johon Selma haluaa suhtautua intohimoisesti ja pelotta.
”En ole koskaan kuvitellut olevani kuolematon. Isän kohtalo muistuttaa, että elämä on lopulta todella hauras ja lyhyt. Se antaa merkityksen pienille hetkille.” ●
Juttu on julkaistu Eevassa 10/2018.
