Ella Kannisella on kolme asiaa, joista hän ei tingi teini-ikäisten poikien äitinä: ”Omalla esimerkillä pojistakin voi kasvattaa feministejä”

Millaista vaihetta elät?

Hyvää ammatillisesti ja muutenkin. Marraskuussa olen ollut yhtäjaksoisesti viisi vuotta TV1:n Puoli seitsemän -ohjelman juontajana. En ole ollut missään ohjelmassa aikaisemmin niin kauan tauotta.

Turvallisuushakuisuus ei ole koskaan leimannut luonnettani. Minulla on vahva free­lancer-identiteetti, sillä olen yli 20-vuotisen urani aikana ollut vakituisena toimittajana vain pari vuotta. Luotan siihen, että asiat järjestyvät ja hommia löytyy.

Tunnen kiitollisuutta, kun töitä on. Hiljaisiakin jaksoja on ollut. Tiedän, miltä tuntuu, kun puhelin ei soi eikä kukaan ole kiinnostunut palkkaamaan töihin.

Olen siedättynyt epävarmuuteen työmaailmassa. Mihinkään ei voi tuudittautua, koska kaikki on väliaikaista. Ajattelen, että elämässä pitää olla luottavaisin mielin mutta myös valmiina reagoimaan.

Henkisesti elän mielenkiintoista vaihetta. Tunnen, että aistini ovat avoinna uudelle, ajatukseni on kirkas ja olen valmis jonkinlaiseen muutokseen. Uskon, että elämä kulkee sykleissä.

Minulla on kaksi kotimaata: Suomi ja puolisoni ­Valerio Chincan synnyinmaa Italia. Teen Suomessa valtaosan töistäni ja pojat käyvät täällä koulua. Esikoiseni Leonardo kirjoittaa keväällä ja Raffaele päättää silloin ysiluokan. Ne ovat isoja etappeja.

Muutin 2002 Suomesta Valerion luokse Italiaan ja perustimme siellä aikanaan perheen. Tulimme Suomeen 2018 mutta meille jäi koti myös Italiaan Toscanaan. Nyt eteeni on tullut merkkejä, erilaisia ehdotuksia, jotka voivat enteillä muutosta. Elämäni painopiste saattaa jossain vaiheessa heilahtaa Suomesta ­Italian ­suuntaan.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä pienemmiksi tarpeeni muuttuvat. Minun ei enää tarvitse valloittaa koko maailmaa vaan tehdä hyvää siitä, mitä on ja mitä osaan. Tunnen, että olen löytänyt henkisen kodin Toscanan-kylämme pienistä ympyröistä. Uskon, että loppusijoituspaikkani löytyy sieltä, vaikka voin hyvin Suomessakin.

Millaisiin isoihin kysymyksiin haet vastauksia?

Olen nyt 50-vuotias, ja isoin kysymys on ehdottomasti se, mitä haluan tehdä loppuelämällä. Minulla on edelleen kova tekemisen nälkä. Haluaisin yhtä sun toista, ja tähän ikään mennessä uskon tuntevani vahvuuteni ja heikkouteni.

Olen halunnut elämääni runsautta: töitä, lapsia, harrastuksia ja erilaisia tapoja toteuttaa itseäni kahdessa maassa. Kun lapset olivat pieniä, lensin Suomeen juontamaan Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaa joka viikonloppu parin kuukauden ajan. Välillä lapset olivat mukana projekteissani missä maassa milloinkin.

Olisi ollut helpompi vaihtoehto jättää Italia kokonaan, kun muutimme Suomeen. Tai jäädä Italiaan kotiin lasten kanssa. Olisin voinut karsia tekemisiäni, mutta en halunnut.

Haluan elämässä paljon enkä raaskisi luopua mistään. On ollut aikoja, jolloin olen pohtinut, miten selviydymme taloudellisesti kahdessa maassa asumisesta ja lasten kasvatuksesta kahden kulttuurin välissä. Jotenkin olemme aina selviytyneet.

Tiukkoja paikkoja ja stressiä on ollut, mutta onneksi en ole perfektionisti. Tämä on minun tapani elää.

Mitkä ovat merkittävimmät oivalluksesi?

En pelkää ajatella ja unelmoida isosti. Elin nuoruuteni Nummelassa, jossa ei tapahtunut juuri mitään. Silti tiesin jo siellä asuessani, että haluan kansainvälisiin töihin. Unelmoin muun muassa elämästä ulkomailla ja hevosesta.

Lähes kaikki on toteutunut. Tajusin hiljattain, että olin manifestoinut jo vuosia ennen kuin siitä alettiin puhua trendikkäänä elämänasenteena.

Uskon, että kun univer­sumille heittää toiveen, se toteutuu, jos on toteutuakseen. Kävelylenkeillä Toscanassa bongailen vanhoja taloja ja unelmoin, että voisinpa ostaa tuon kivikasan ja tehdä siitä majatalon.

Haaveeni ovat suuria mutta realistisia. Positiivinen ­elämänasenteeni tulee lapsuudenkodista. Minua on kehuttu ja kannustettu mutta myös kehotettu tekemään töitä unelmien eteen. Tyrmätty niitä ei ole.

En jää junnaamaan paikoilleni peukaloita pyörittäen ja ympärillä olevia ihmisiä arvostellen ja kadehtien. Olen tehnyt juuri ne asiat ja enemmänkin, joista nuorena haaveilin.

Mitä arvostat elämässäsi?

Perhettä ja terveyttä. On suuri lahja, että perhe ja ystävät haluavat olla lähelläni.

Olen ollut Valerion kanssa parikymmentä vuotta. Emme elä enää hullaantumisen aikaa, mutta suhteemme on toimiva. Vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa. Minä olen ­suurpiirteisempi, mieheni pikkutarkempi. Minä mietin jo suunnitelma ö:tä, kun hän vasta havahtuu ongelmaan.

Meitä yhdistää rakkaus vapaisiin vesiin, pyöräilyyn, lasketteluun ja purjehdukseen. Valerion kanssa olen oppinut olemaan entistä rennompi ja suorittamaan elämää vähemmän. Italiassa olen kasvattanut itselleni lehmän hermot ja varmasti osa ansiosta kuuluu miehelleni. Hän rauhoittelee, kun alan käydä kierroksilla.

Arvostan itsessäni sitä, että olen rakentanut työuran omilla ansioillani vainua ja intuitiota seuraamalla. Tartun hetkeen, vaikka hirvittäisi. Pyrin siihen, ettei olemiseni vie toisten energiaa ja kuormita muita. Pidän itseäni melko joustavana ja mukautuvana. Siitä on ollut etua työelämässä.

Siitäkin olen iloinen, että pystyn liikkumaan Suomen ja Italian välillä. Toisen kodin lisäksi Suomessa on kesämökkimme. Raha-asioissa olen melko höveli. Kaikki menee, mikä tulee. Järkevää eläkesäästösuunnitelmaa minulla ei valitettavasti ole.

Onnelliseksi minut tekee kyky tuntea kiitollisuutta. Osaan tunnistaa absoluuttisia onnen hetkiä ja nauttia niistä, kuten uinnista mökin tyynessä järvessä, hiljaisuudesta sienimetsässä tai hevosen turvan tuoksusta.

Mihin olet tyytymätön itsessäsi?

Tapaani unohdella asioita ja pinnan katkeamiseen teini-­ikäisten lasteni edessä. Kun minulla menee hermot, se kuuluu ja näkyy. Kasvatusoppaat toitottavat, ettei raivoa saa näyttää lasten edessä. Minä raivoan, varsinkin, kun tunnen epäoikeudenmukaisuutta.

Olisi tarpeellinen taito osata laskea kymmeneen, jättää tilanne sikseen ja palata asiaan myöhemmin. Olen tiukka kasvattaja mitä tulee kotiintuloaikoihin, kiittämiseen ja lupausten pitämiseen. Mutta tiedostan, ettei karjuminen ole paras tapa ratkaista asioita.

Myös kömpelyyteni turhauttaa minua, olen täysi nolla tietokonejutuissa.

Mitä pelkäät?

Aktiivisesti en mitään, mutta kun lapseni kasvavat ja laajentavat ­elinpiiriä, sydämeni on vähän syrjällään.

Olen reipas ja iloinen mutta suurten menetysten edessä neuvoton. Niitä on ollut elämässäni toistaiseksi vain vähän, sillä lähes kaikki iäkkäät sukulaiseni ovat elossa. Äitini on 76 ja isäni täyttää 85, mutta molemmat ovat hyvässä kunnossa.

Joudun varmasti elämäni kovimman paikan eteen, kun tulee aika luopua vanhemmista. Siihen tilanteeseen lienee mahdotonta varautua.

Viime aikoina olen kuullut ikäviä uutisia ikätovereiden sairastumisista ja taannoin kuulin luokkatoverin menehtymisestä. Ne pysäyttävät miettimään elämän ainutlaatuisuutta.

Millaiseksi tytöksi sinua kasvatettiin?

Sanansa pitäväksi, vastuunsa kantavaksi ja oman arvon tuntevaksi. Minulle ei hoettu tsemppilauseita, kuten sinä pystyt mihin tahansa. Se on ollut sanomattakin selvää.

Sain äidiltäni Tuulalta vahvan naisen mallin. Hän tekee 76-vuotiaana edelleen aktiivisesti töitä matkailualalla. Omakin tavoitteeni on pysyä mahdollisimman pitkään elinvoimaisena päästä ja kropasta.

Äidin lisäksi olen saanut vahvan, itsenäisen naisen mallia puolisoni äidiltä, poikieni nonnalta Teresalta. Hän on yli 70-vuotias ja työskentelee edelleen omassa kultasepänliikkeessään. Hän on uskomattoman hyvä uimari ja käymme yhdessä snorklaamassa.

Teresa erosi Italiassa aikana, jolloin avioerot eivät olleet tavallisia. Hän on myös jäänyt leskeksi ja kasvattanut kaksi itsenäistä lasta, joilla on korkeakoulututkinnot. Minun ja Teresan välit ovat erittäin läheiset. Ymmärrämme ­toisiamme.

Mikä on ollut keskeisin kokemus kasvussasi?

Minulle annettiin vapaus löytää oma tie erheiden ja kompurointien kautta. Olen aina tuntenut, että mikä tahansa on mahdollista.

Vanhemmat erosivat, kun olin yhdeksänvuotias. Ratkaisu oli 1980-luvun Nummelassa poikkeuksellinen. Vaikka äiti jäi erossa tyhjän päälle, hän ei koskaan sanonut minulle, etten saisi aiheuttaa hänelle lisää kuormitusta.

Eron jälkeen kuitenkin herkistyin. Opin lukemaan ihmisten signaaleja ja pitämään tuntosarvet pystyssä. Sain myös sellaisen mallin, että oikealla asenteella vaikeistakin tilanteista päästään yli ja asiat järjestyvät.

Olin helppo lapsi ja nuori, jos helpolla tarkoitetaan sitä, että aiheutin vain vähän päänvaivaa ja huolta vanhemmille. Lähdin Nummelasta maailmalle 18-vuotiaana heti yli­oppilaskirjoitusten jälkeen. Minulla ja äidillä on silti läheiset välit.

Mitä olet joutunut käsittelemään aikuisena eniten?

Siirryn nopeasti eteenpäin asioissa, ikävissäkin. En ole joutunut miettimään vanhoja keloja.

Millaisia sukupolvisia ketjuja olet vaalinut?

Kasvoin ympäristössä, jossa vanhempia ihmisiä arvostetaan. Vietin pienenä paljon aikaa ­Pohjois-Ruotsissa isovanhempieni kanssa sekä myös setien ja tätien ja muiden iäkkäämpien sukulaisten seurassa. Olen istunut monissa pöydissä ainoana lapsena.

Italiassa eri sukupolvet ovat luontevassa kanssakäymisessä keskenään. Poikani ovat kasvaneet siihen pienestä pitäen.

Katson kiitollisena, kuinka läheiset välit pojillani on isovanhempiinsa, erityisesti kahteen isoäitiinsä. Poikani ottavat vanhemmat ihmiset huomioon. Siitä olen iloinen.

Millaisia sukupolvisia ketjuja olet katkaissut?

Olen opettanut poikani kommunikoimaan avoimesti. He sanovat minulle suoraan asioita. Saan palautetta, jos teen heidän mielestään virheitä tai en osaa katsoa asioita heidän näkökulmastaan.

Omassa nuoruudessani en samalla tavalla pystynyt sanomaan asioita päin naamaa äidille, joka on saattanut reagoida loukkaantumalla.

Vaikka itsekin loukkaantuisin pojille, vaadin, että puhumme asiat läpi. Olen pyrkinyt eroon vaikenemisen ja mököttämisen kulttuurista – ja tehnyt sen välillä ehkä turhankin railakkaasti. Sietokykyni ylittyy, jos tunnen, että minua höykytetään kohtuuttomasti. Välillä tunnen itseni marttyyriksi.

Vaikka pojat välillä koettelevat hermojani, mielestäni kohtuus pitää aina säilyttää.

Mitä menneisyyden käsittelystä on seurannut?

Olen harjoitellut riitatilanteiden jälkeen itsekriittisyyttä. En kuitenkaan ole välttämättä oppinut siitä mitään tai jalostunut ihmisenä.

Oletko feministi?

Ehdottomasti. Omalla esimerkillä pojistakin voi kasvattaa feministejä. Se ei ole vain naisten tehtävä. Jokaisen ihmisarvo on sama ja tasa-arvon pitäisi olla itsestäänselvyys. Kukaan ei omista ketään, eikä kenelläkään ole yksin­oikeutta toiseen ihmiseen. Saan kylmiä väreitä aina kun luen tapauksista, joissa mies ei ole hyväksynyt eroa ja on käyttänyt väkivaltaa.

Milloin olet tuntenut tulleesi kohdelluksi väärin sukupuolesi takia?

Olen matkustanut sellaisissa maissa, joissa naisen ohi puhutaan. Se on saanut vereni kiehahtamaan. Työssäni toimittajana ja juontajana olen onneksi saanut tehdä kaikkea. Minua ei ole myöskään koskaan tytötelty tai vähätelty sukupuoleni takia. Uskon, että minulla on käynyt sen suhteen myös hyvä tuuri.

Miten tasa-arvo näkyy elämässäsi?

Minulle on itsestään selvää, että naisella tulee olla taloudellinen itsenäisyys ja omat rahat. Taloudellinen riippumattomuus on tärkeää myös itsetunnon kannalta.

Kauhuskenaarioni olisi, että joutuisin kysymään puolisoltani lupaa jonkin mieluisan hankinnan toteuttamiseen. Ostin itselleni 40-vuotislahjaksi hevosen keneltäkään lupia kyselemättä.

Haluan opettaa tasa-arvoa pojillenikin. Olemme vaihtaneet Valerion kanssa läpsystä vuoroa siitä saakka, kun pojat olivat pieniä. Jos toisella on työkeikka, joka vaatii matkustamista tai intensiivistä mukanaoloa, toinen ottaa kitisemättä vetovastuun.

Mitä haluat sanoa tämän päivän tytöille?

Ajattelin aina, että saan yhden tyttären, mutta sainkin kaksi poikaa. Hyvä niin. Olin silti miettinyt valmiiksi, miten opetan tytärtäni. Tärkein ohje on, että älä valita vaan tee. Aina tulee vastoinkäymisiä, mutta niihin ei pidä jäädä makaamaan. Välillä elämässä tarvitaan myös kyynärpäitä, kunhan ei satuta muita. Asenne ratkaisee. Jalkoihin ei saa jäädä.

Haastattelu on julkaistu Eeva-lehdessä 10/2025.