Rusinoita oli joka paikassa. Niitä löytyi sohvatyynyjen välistä, laukun pohjalta ja autonpenkin alta vielä kuukausia myöhemminkin.

Tein toisen vanhempainvapaani jälkeen aluksi kolmipäiväistä työviikkoa. Idea kuulosti täydelliseltä. Lasteni isä aloitti uutta uraa yrittäjänä osittaisen vanhempainvapaan turvin. Minä olin innoissani paluusta aikuiseen elämääni, mutta sain pitää symbioosia yllä taaperoni kanssa vielä puolet viikosta.

Silloinen työnantajani järjesti minulle projektin, jonka uskottiin olevan työmäärältään sopiva osa-aikatyöhön. Teoriassa se olikin, käytännössä hyvin pian tajusin, että maailma ei ollut järjestelyyni valmis.

Asiantuntijatyön arki on vakiintunut viisipäiväiseksi vuosikymmenien aikana. Monet työelämän käytännöt, kokoukset ja projektien edistäminen, vaativat sen, että tarpeeksi moni on tarpeeksi usein samaan aikaan tavoitettavissa.

Huomasin hyvin pian, että minun oli järkevintä olla lyhyen työviikkoni vuoksi tarvittaessa langan päässä, jos töistä soitettiin tai tuli kiireellinen viesti. Jos en olisi ollut, oma työntekoni olisi vaikeutunut ja hidastunut. Tuuraajan löytäminen vapaapäivieni ajaksi olisi ollut kallista ja minullekin työlästä.

Ratkaisuni olivat siis rusinat. Hamstrasin pieniä sieviä rusinapakkauksia laukkuihini, rattaisiin ja keittiön kaappeihin. Pienistä askeista taapero kykeni noukkimaan kuivattuja hedelmiä tarpeeksi nopeasti, ettei saanut raivareita, mutta sopivan hitaasti, että yhden askillisen aikana ehdin tarvittaessa soittaa tärkeän tsekkipuhelun tai kirjoittaa meilin – jos olin onnekas.

Olen seurannut keskustelua nelipäiväisestä työviikosta ristiriitaisin mielin. Monillahan järjestely toimii upeasti ja se on parantanut jaksamista Britannian esimerkin mukaan.

Nykymallinen kiihkeä ja kuluttava työelämä vaatii ehdottomasti lisää joustoa ja mullaamista laajemminkin. On sulaa hulluutta, että hyvinvointivaltiossa työnteko sairastuttaa. Tutkimuksen mukaan työuupumusoireilua on joka neljännellä työssäkäyvällä suomalaisella.

Työelämän kuuluukin elää ja kehittyä ajassa. On paljon näyttöä myös siitä, että vapaus ja mahdollisuus vaikuttaa omaan (työ-)elämäänsä lisäävät onnellisuutta ja sitä kautta varmasti myös tuottavuutta.

Tämän on voinut todeta jo moni sekä läsnä- että etätyötä tekevä. Kun saa olla välillä kotona, toimistolle saapumisesta ja työkaverien kanssa lounastamisesta voi tulla jo itsessään juhlaa.

Kysymys onkin minusta ennen kaikkea siitä, miten osa-aikaisesta työstä voidaan tehdä kaikkia osapuolia tyydyttävää. Millaisilla ratkaisuilla vältetään se, että työ tulee hoidettua järkevästi eikä lyhyempää työviikkoa tekevä päädy tekemään käytännössä kokopäivätyön kattavaa tonttia lyhyemmässä ajassa?

Työntekijän kannattaa miettiä sitä, menettääkö osa-aikatyöhön siirtyessä muutakin kuin ehkä palkkaa. Minä huomasin, että arvostan yllättävän paljon sitä, että työnteko ei ole koko ajan taistelua aikaa vastaan.