Elina Mikkola, 36, on perhekonstellaatio-ohjaaja. Hän asuu Helsingissä puolisonsa ja kahden lapsensa kanssa.

Uskoin pitkään, että parisuhteeni eivät kestä. Vaikka kaikki oli hyvin, ajattelin, että jossain vaiheessa suhde loppuu. Kiinnostuksen kohteemme muuttuvat, kasvamme erilleen tai jompikumpi tapaa jonkun toisen.

Kun tuli pienikin riita, ajattelin, että se varmaan tarkoittaa eroa tai ettemme ole toisillemme sopivia. Pelkäsin alitajuisesti, että kohta jotakin ikävää tapahtuu.

En silloin vielä tajunnut, että olin omaksunut tämän uskomuksen lapsuudestani.

Havahduin uskomukseeni kahdeksan vuotta sitten, kun asuin Espanjassa. Espanjalainen puolisoni aloitti Barcelonan hahmoterapia­instituutissa perhekonstellaatiomenetelmän opiskelun ja osallistuin ensimmäiseen työpajaviikonloppuun.

Perhekonstellaatio on saksalaisen psykoterapeutin Bert Hellingerin kehittämä työkalu. Se perustuu ajatukseen, että käsittelemättömät traumaattiset tapahtumat voivat siirtyä sukupolvelta toiselle taakkasiirtyminä.

Menetelmässä traumoja työstetään yksin tai ryhmässä. Ensin käydään läpi asiakkaan haaste, asetetaan tavoite ja selvitetään tämän sukua kohdanneita traumaattisia tapahtumia, joilla voi olla yhteys asiakkaan haasteisiin.

Ryhmässä muut edustavat niitä asiakkaan perheenjäseniä, jotka liittyvät elämässä toistuvaan haitalliseen dynamiikkaan, ja alkavat tuntea heidän tunteitaan. Kun omaa tilannettaan katsoo ulkopuolelta, voi nähdä, mitä perheessä alitajuisesti tapahtuu, ja vapautua taakasta, joka ei kuulu hänelle.

Aluksi työpajassa en ymmärtänyt mitään. Ihmiset kävivät läpi isoja tunteita, eikä se tuntunut omalta. Sitten ikäiseni nainen alkoi kertoa elämänsä haasteista, ja tajusin, että niissä oli paljon samaa kuin omissani.

Naisen vanhemmat olivat eronneet, kun hän oli tosi nuori. Nainen sanoi, että joskus on vaikea hahmottaa, että vanhemmat ovat olleet yhdessä ja hän on tullut maailmaan heidän rakkaudestaan. Se oli hirveän koskettavaa. Maail­ma katosi ympäriltäni, kun uppouduin kuuntelemaan. Päivän jälkeen päätin käydä itsekin koulutuksen.

Vanhempani erosivat, kun olin neljävuotias. Ymmärsin koulutuksessa, miten heidän eronsa oli vaikuttanut minuun ja millaisia uskomuksia suvussamme on ollut. Tunnistin itsessäni paljon haitallisia ajatusmalleja.

Sen lisäksi, etten uskonut suhteideni kestävän, tunsin joskus paremmuuden tunnetta. En ottanut vastuuta käytöksestäni vaan ajattelin, että syy on toisen.

Kun tiedostin tämän, jouduin opettelemaan puolison arvostamista ja sitä, että parisuhde on kahden tasavertaisen aikuisen kohtaaminen. Kumpikaan eikä kummankaan kotimaa tai perhe ole toista parempi.

Olin pitkään vihainen lapsuudestani. Tunsin olevani uhri, ja oli helppo syyttää tapahtumista muita. Toisinaan otin puolia vanhempieni konfliktissa, ikään kuin tilanteessa olisi hyviä ja huonoja, uhreja ja syyllisiä.

Vaikka tiedostin haitalliset uskomukseni, niiden muuttaminen oli hidasta. Parisuhteessa ne näkyivät niin, että vaadin puolisoltani liikaa, ja hän tunsi, ettei riitä. Odotin häneltä käytöstä, joka ei ollut realistista.

Erityisesti lasten saaminen toi pintaan asioita, joita en kyennyt käsittelemään. Esikoisen syntymän jälkeen puoliso saattoi soittaa ja sanoa, että tuleekin tuntia myöhemmin kotiin. Pelkoni aktivoitui, ja ajattelin, että hän ei enää tulekaan takaisin, vaan jään lapsen kanssa yksin.

Tunne vain otti vallan, enkä osannut reagoida toisin. Palasin lapsuuteni kokemukseen ja siihen tunteeseen, etten hallitse tilannetta.

Koulutuksen jälkeen tajusin, että minun ei tarvitse olla uhri. Lapsuuteni tapahtumat eivät muutu, mutta voin valita, miten reagoin vanhempieni eroon ja millainen identiteettini on. Se on tuntunut valtavan vapauttavalta.

Nykyään mietin arjessa paljon aiempaa enemmän sitä, mitä haluan, ja asetan itselleni tavoitteita. Olen myös tietoisempi tunteistani. Vaikeissa tilanteissa pysähdyn, tiedostan tunteeni ja valitsen, miten reagoin.

Esikoiseni on kohta vanhempi kuin minä olin vanhempieni erotessa. Elämme pian vaihetta, jota en elänyt lapsena: luon siis koko ajan jotakin uutta. Minulla on vapaat kädet muttei mallia siihen, miten toimia. Siinä on paljon pohdittavaa ja käsiteltävää.

Vanhat uskomukset tulevat yhä joskus pintaan mutta aiempaa loivempina. Olen mennyt eteenpäin. Osaamme puolisoni kanssa toimia konflikti­tilanteissa paremmin, kun tiedämme, millaisia uskomuksia meillä on ollut ja miten ne vaikuttavat.

Riidellessä sanomme, että vaikka olen vihainen, jään suhteeseen. Se on tuonut ihanaa rauhaa ja vahvistanut yhteyttä silloinkin, kun on tuntunut, että etäännymme.

Olen opetellut sanomaan hyviä asioita ääneen. Sanoitan puolisolleni sitä, kuinka onnellinen olen, että juuri hän on lastemme isä, ja kuinka paljon häntä arvostan.”

Juttu on alun perin julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 2/23.